Olihan varsinainen päivä. Lumen kanssa meni jo aamutuimaan työksi. Ohjelmassa oli yhdet hautajaisetkin ja sitten olisikin mies jo valmis lepäämään. Niinhän sitä luulis. Ei se sillai mene taiteilijaperheessä. Auton keulaa kohti Karkkilaa ja työväentaloa jossa olisi alkava Slaavilainen Joulukonsertti.

Väsymys vaivasi, mutta olin vaimolle luvannut. Ja vielä papin läsnäollessa, että kaiken se kestää – Slaavilaisen Joulukonsertinkin. Onneksi keli oli hyvä. Ei se sillai mene taiteilijaperheessä. Räntää, lunta ja liukastakin. Onneksi oli senverran pimeää ettei nähnyt pelätä tienpäällä – nimittäin peuroja ja jalankulkijoita, etenkin niitä joilla ei ole heijastinta. Karkkilalaiset vainaat kun eivät silleesti minua työlistä.

Ja mehän päästiin perille ja ajoissa. Osallistuttiin arvontoihinkin ja juotiin glökiä joka oli ilmaista, niinkuin ne semmoiset keksit jota jouluisin on tapana jakaa, Söin neljä. Konsertti alkaisi kohta. Ja minä päätin antaa vaimon nauttia ja ite ottaa vähän rennommin. Haukotutti jo kovin.

Ei se sillai mene taiteilijaperheessä. Kun tämä 72 vuotias taiteilija aloitti ohjelmansa, niin tapahtui jotain odottamatonta. Minähän tykkäsin, tykkäsin kovin. Ja me kuultiin tuttuja joululauluja ja balalaikkaa ja jokunen biisi laulettiin itekkin. Kyllä setä jaksoi heilua. Ja sitten tuli väliaika. Ja ostettiin kahvia ja särvintä ja juotiin ja syötiin. Hyvin lähti toinenkin puoliaika käyntiin kun parempipuoliskoni ehdotti biisejä ja bändi vetäisi ylimääräisenä, heti alkuun. Ja nautinnollista oli.

Luvattiin tulla ensivuonna uudestaan. Jahka ensin päästään kotiin.

Ei se sillai mene taiteilijaperheessä. Oli nimittäin arvonnan aika ja Viktorihan nosti minun arpalappuseni – elikäs minä voitin ja pääsin oikeen taiteilijaa kättelemään ja sain semmottisen Partylite kissajutskan. Ja nimikirjoitukset tietysti.