Ladataan...

Puhelimella tulee otettua enää hyvin vähän kuvia. Se ei ole kivaa, kuvista ei tule niin hyviä eikä siinä vaan ole minulle mitään fiilistä. Kun katson puhelimeni kuvia, niiden valo on pielessä, ne ovat tärähtäneitä eikä niissä ole oikeastaan mikään "oikein" paitsi tärkeimmät, minun rakkaani. Ja aidot hetket joita ei ole tehty kuvaa, blogia tai mitään varten. Ajattelin, että kun blogi alkaa nykyään täyttymään kameralla otetuista kuvista ja kirjoituksista kuvaamiseen liittyen, on pakko palata siihen, mitä elämä on oikeasti joka päivä. Olenhan aitouden kannattaja vaikka rakastan myös huolella tehtyjä kuvia.

Aamu alkaa välillä 06-07:30 (jälkimmäisen vaihtoehdon jälkeen tuntuu kuin olisi hemmoteltu piloille) kun yksivuotias ähisee vieressä, kiipeilee päälläni ja pamauttaa minua lopulta kännykällä päähän. Sen jälkeen saatan kirota ja raotan silmiäni vain sen verran, että saan kännykästä YouTuben auki. Yritän valita sellaisen videon, minkä parissa F viihtyisi edes pari minuuttia vinisemättä jotta saisin nukkua sen aikaa. Väsyttää vaan niin kamalasti. Saatamme jatkaa näin puoli tuntia kunnes F:lle riittää. En ole yhtään torkuttaja tyyppiä mutta tämähän on lähes (ihan) sama? Suunnittelen imetyksen lopettamista erityisesti sen toivossa, että F alkaisi nukkumaan paremmin, mutta mielessäni on kauhukuva viikon unettomuudesta kun hyssyttelen "äffää" uuneen vaikka oikotie takaisin uneen olisi imetys. Elättelen toiveita, että hän itse luopuisi koko hommasta...

Sitten alkaa puuron keitto. Kuppiin kilahtaa jäiset mustikat, vadelmat ja tyrnit. Pojat tutkivat autoja ja traktoreitaan ja välillä riitelevät pallosta, vaikka niitä on ainakin viisi. Isompi haluaa heti herättyään iPadin. Hän tykkää heräillä ruudun valossa... Itse kuuntelen kahvikoneemme sulosointuja ja totean, että kahvin tuoksu se on paras tuoksu.

Mies kömpii sängystä ylös vasta myöhemmin. Sitten vietämme perhehetkeä kaurapuurot milloin hiuksissa, milloin suussa jos hyvin käy. Tämän jälkeen jään poikien kanssa kotiin ja mietin uloslähtöä asenteella "onx pakko jos ei haluu?" Kyllä me sinne ulos lähdemme ja totean, että näin se kunnon päivä alkaa.

Jo puoleen päivään mennessä olen halannut ja pussaillut poikia ihan kauheasti. En voi pitää käsiäni erossa näistä söpöliineistä. Olemme keskustelleet dinosauruksista, kuusta ja siitä kuka on hyvä ja kuka paha (esimerkiksi onko poliisi paha). Olen yrittänyt kitkeä v-sanaa pois (kädet ylös, ei ole opittu meiltä!), mutta L on ihmeissään, miksi isommat pojat sanovat sitä koko ajan. Legot, kirjat ja erilaiset kulkuvälineet (iso pyörä, traktori ja kasa pienempiä) estävät pääsyni jääkaapille, vessaan, kaikkialle. Mutta ilman sotkua ei olisi sotkijoita, joista olen niin kiitollinen joka päivä. Kerron sen heille usein.

Pian lähestyy kieltämättä ihana hetki, kun F menee päikkäreille ja yritän päättää, soisinko itselleni joogahetken, kirjoittaisinko blogia, tekisinkö "ikuisuusprojekti vauvakirjaa" vai selailisinko nettiä (viime päivien selailut ovat koskeneet vain ja ainoastaan kameroita ja objektiiveja)?

Sitten taas kaikki on hereillä, YouTube pauhaa telkkarista käsin. Välillä hoilataan albanialaisen musiikin tahtiin ja tanssin yksin itseni kanssa albanialaista piiritanssia. Välillä "Jhonny Jhonny yes papa" pyörii kymmenettä kertaa. Painitaan, juostaan toistemme perässä ja toisiamme karkuun (kukaan ei tiedä mitä tapahtuu) ja yritän väsätä lounaan jossain välissä. Olemme onnekkaita, että voimme odottaa "babaa" kotiin jo aikaisin iltapäivällä. Sitten meillä on koko loppupäivä aikaa yhdessä. Puhumme ehkä jalkapallosta (mies puhuu, minä kuuntelen ja esitän noloja kysymyksiä), käymme kaupassa, pelaamme sisällä jalkapalloa ja toteamme, että parisuhdeaikaa ei kyllä ole koskaan. Ei se haittaa, pienet hetket ovat tärkeitä eivätkä ravintolaillalliset, joita ehdimme kyllä syömään myöhemmin jos huvittaa.

Maaliviiva häämöttää, kuten joinain päivinä olen sortunut ajattelemaan. Hämähäkkimiesyökkäriä päälle, iltamurot ja hampaanpesulle. Uhkaillaan hammaspeikoilla. L tulee halaamaan ja suukottamaan ja sanomaan hyvät yöt, ennen kuin he häipyvät baban kanssa nukutuspuuhiin. Sillä välin minä tainnutan pienempää rinnalle. ”Go team, go!”  Sitten, jos olemme onnekkaita, katsomme ehkä vartin yhdessä telkkaria syöden turkkilaista jogurttia, kunnes simahdan.

Arki on parasta ja haluan noiden poikien silmäripset.

Ladataan...

Blogi päivittyy taas viime aikojen kuvilla. Kuvasin viikonloppuna suloisia brasilialais-suomalaisia siskoksia Emilyä ja Alinaa. Lasten kuvaaminen ei ole aina helppoa, koska lapset ovat arvaamattomia ja tekevät usein juuri kuin haluavat. Heidän kanssa ei välttämättä pysty neuvottelemaan. Minusta on tärkeää yrittää luoda kuvattavien kanssa yhteys (olivat he sitten lapsia tai aikuisia). Ilman sitä kuvauksesta tuntuu puuttuvan sen ydin.

Lapset ovat nopeita liikkeissään ja myös usein heittäytyviä, joka tuo kuviin aitoutta. Olen treenannut lasten kuvaamista tietysti omieni kanssa. Näiden isompien tyttöjen kanssa oli kyllä paljon helpompaa. Kuvausten päätteeksi pienempi Peppi Pitkätossu heittäytyi märälle nurmikolle temppuilemaan. Tyttöjen äiti ei halunnut missään nimessä mitään juhlamekkokuvia vaan aitoja kuvia lapsista jokapäiväisissä vaatteissa. Tyylimme kohtasivat täysin.

 

 Tykkäättekö? :)

Ladataan...

Koulusta saamamme kotitehtävä laittoi ihan kunnolla miettimään, missä haluaisin kuvieni olevan viiden vuoden päästä?

Vaikka tykkään unelmoida ja fiilistellä jotain, mikä voisi tapahtua tulevaisuudessa, en "lyö unelmiani lukkoon" koska tiedän, että aika tulee lopulta näyttämään. Kun koulu loppuu ensi kesänä, olen silloin luultavasti paljon parempi kuvaaja kuin mikä olen nyt ja silloin minulla saattaa olla jokin suunnitelma tulevasta josta en vielä tiedä yhtään. Elämässä myös tapahtuu kaikenlaista odottamatonta. Tarkat suunnitelmat ja tavoitteet eivät ole minun juttuni. Unelmatkin saattavat muuttua. Siksi kuuntelen aina itseäni ja teen kuten järjen ja tunteen yhdistelmä (joskus vaikeasti luettava) sanoo.

Olen varmasti joskus kertonut, että minua on nuorena kiinnostanut muoti. Silloin ajattelin, että päädyn työskentelemään muodin pariin vaikka huvittavaa kyllä, minulla ei ollut sen suurempia taitoja siihen. Ehkä jotain silmää, mutta ei mitään sellaista joka erottuisi joukosta. Niin se nuori mieli vaan ajatteli. Onneksi löysin tilalle muuta, jotain minusta paljon mielenkiintoisempaa. Mutta... Olen aina inspiroitunut muotikuvista. Vaikka joskus totesin, ettei muoti kiinnosta minua enää niin paljon kuin ennen, aina muotilehden avatessani uppoudun tarkastelemaan muotikuvia sen sijaan että vain selaisin ne ohi. Niissä on sitä jotain! Tiedän heti, mikä tietynlaisissa kuvissa vetoaa minuun. Nyt olen ajatellut, että palapelin palat saattavat sopia yhteen ja voisin tulevaisuudessa (kovan työn, onnen ja minkä lie avulla) päätyä kuvaamaan muotia. Erilaiset mallit, luovuus kuvaustilanteessa ja kuvauspäivän tarttuva into, kun ollaan luomassa jotain, on minusta houkuttelevaa.

Olen kiinnostunut naisvartalon kuvaamisesta. Se liittyy varmaankin ajatuksiini omasta vartalostani. Aiemmin asenne vartaloani kohtaan ei ollut niin hyvä kuin nyt. Toivoisin, että somessa ja lehdissä alkaisi näkymään enemmän erilaisia vartaloita. Olisi hienoa kuvata niitä; hoikkia ja kurvikkaita, omenia ja päärynöitä, raskaana olevia ja synnyttäneitä. Varsinkin synnytyksen jälkeen naisen keho on hyvällä tavalla niin raju. En nyt keksi sille kuvaavampaa sanaa. Ymmärrän, ettei moni halua itseään ikinä ikuistettavan niin, mutta minä näen sen kauniina.

Viiden (suurempi todennäköisyys olisi varmaan kymnenen) vuoden päästä voisin ottaa muotikuvien lisäksi hieman tavallisesta poikkeavia raskauskuvia ja asennekuvia äideistä, isistä ja lapsista. Kun ajattelen tätä kaikkea, vatsanpohjassa on kutkuttava tunne. Sitten ajatukset palaavat tähän hetkeen.

Nyt kun olen kirjoittanut nämä koko maailman nähtäväksi, tuntuu kuin sanat pitäisi joskus lunastaa. Mutta eipä tarvitse, nämä ovat tämän hetken ajatuksiani ja unelmiani. Niitä jotka saattavat muuttua ja joiden toteutumiseen vaaditaan paljon. Ajatuksesta kaikki kuitenkin lähtee.

Seuraavana minulla on tähtäimessä paremman kameran ja objektiivin (varmaan pitäisi kirjoittaa monikossa) hankinta. Alan vasta pääsemään jyvälle, mitä numerohirviöt objektiiveissa tarkoittavat. Jos teillä on suositella hieman ammattitasoisempaa kamerarunkoa ja henkilökuvaukseen sopivaa objektiivia, vinkatkaa minulle! KIITOS!

 

Pages