Jalkapalloilijan vaimoko?

Tämä postaus on ollut pitkään tekeillä mutta minua on aina jotenkin naurattanut tämä jo otsikkoa kirjoittaessani ja olen sitten päätynyt julkaisemaan jotain muuta. "Jalkapalloilijan vaimo" huvittaa minua koska eihän ainakaan Suomessa kukaan sano olevansa sellainen, vaikka olisikin vaimo/kumppani jalkapalloilijalle. Ja sitten kun miettii itseään siinä verkkarilookissa ja tyypillistä ”jalkapalloilijan vaimo” stereotypiaa niin ei ne kyllä tunnu kohtaavan. No, stereotypiahan on vain sitä, yleistämistä.

Jokainen tyylillään, mutta minulle oman elämän eläminen ja rakentaminen on todella tärkeää. Vaikka minusta on ihanaa olla kodin hengetär ja odottaa miestäni kotiin (koska se on yksi päivän kohokohdista edelleen) täytyy minulla myös olla omia kuvioita, tavoitteita ja unelmia. Esimerkiksi Suomessa meillä kaikilla, oltiin sitten futareiden tai kenen kanssa tahansa, on oma elämä. Jos joku titteli pitäisi itselleen keksiä, se olisi jotain ihan muuta kuin jalkapallovaimo (no, vaimo en edes ole). Jalkapalloilijan avopuolisona olemiseen liittyy kuitenkin joitain "tavallisesta poikkeavia" asioita.

Juuri kun olimme tavanneet kuusi vuotta sitten kesällä, tuore poikaystäväni ilmoitti muuttavansa Etelä-Italiaan ja lähtö oli seuraavana päivänä ilmoituksesta. Jäin itkemään työpaikalleni vaatekaupan takahuoneeseen. Olin niin ihastunut enkä tiennyt mitä me oikein tekisimme kun aloimme juuri seurustelemaan ja nyt joudummekin asumaan eri maissa. Itkua tihrustettuani otin kotona äidille puhelun ja päädyimme siihen, että minulla on onneksi vielä pari kesälomaviikkoa jäljellä joten lähden sinne Italiaan sitten ja kaikki tulee järjestymään. Aina kun oli mahdollista saada töistä vapaata, lähdin perhoset vatsassa Italiaan. Sieltä lähdin itkien pois. Automatka lentokentälle oli aina ihan kamala. Se pala kurkussa... Olisin vain halunnut jäädä asumaan sinne. Italian vierailuilla olin tosiaankin ”jalkapalloilijan tyttöystävä” jos ajattelemme stereotypiaa naisesta joka odottaa miestään kotiin. Vain kalliit laukut ja muu luksuselämä puuttui. Ystävystyin naapurin tyttöön joka oli toisen pelaajan tyttöystävä. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa poikaystäviämme kotiin ja käydä sillä välin kaupungilla ostoksilla ja kahvilla. Oi niitä aikoja!

Etelä-Italian jälkeen mieheni siirtyi pelaamaan jalkapalloa Pohjois-Italiaan. Kaukosuhde toimi meillä koska sen oli pakko toimia. Emme nähneet mitään muuta vaihtoehtoa. Ehkä juuri se varmuus, että yhdessä ollaan vaikka tapahtuisi mitä, teki kaukosuhteesta siedettävän. Skypetimme kun ehdimme ja kirjoittelimme Whatsappissa. Italian jälkeen mieheni tuli hetkeksi Suomeen pelaamaan ja asuimme suuren osan ajasta pienessä Kallion yksiössäni jossa eteinen, wc, keittiö ja makuuhuone olivat jalan mitan päässä toisistaan.

Jalkapalloilijan työ on yllätyksellistä ja sen joka siihen sitoutuu täytyy varautua joustamaan omassa elämässään. Koti saattaa olla missä tahansa eikä ole takeita kuinka kauan. Koska jalkapalloilijan ura ei kestä kauaa, on taottava kun rauta on kuuma.

Taas uusi joukkue löytyi Italiasta joten ei kun menoksi. Kaukosuhde sai jäädä koska lähdin itsekin mukaan enkä tiennyt yhtään kuinka kauaksi aikaa. Jätin työni Suomeen vaikka se oli niin rakas. Täysipäiväinen työ joogaohjaajana. Asuimme Milanon lähellä Monzassa. Sain Milanosta mallitoimiston ja jonkinlainen oma elämä Italiassa alkoi rakentumaan. Italiassa olo oli vähän yksinäistä koska en löytänyt ystäviä ja mallimaailman pinnallisuus ärsytti minua mutta varsinkin jälkeenpäin ajateltuna meillä oli myös tosi mukavaa ja Italiassa asuminen, se puoli vuotta mitä sitä vaan kesti, oli hieno kokemus. Olin ja olen edelleen valmis lähtemään mieheni vuoksi oikeastaan minne vaan. Nyt ei kuitenkaan tarvitse lähteä.

Milanon mallimaailma vaihtui raskauteen ja kotoisaan Seinäjokeen. Italian jalkapallojoukkue meni yhtäkkiä nurin joten onneksi Suomesta löytyi joukkue, siis työpaikka. Nämä viimeiset kolme vuotta olemme olleet rauhassa yhdessä paikassa ilman, että kukaan joutuu lentämään yhtään mihinkään. Nyt kun olemme perhe, emme kyllä suostuisikaan olemaan eri maissa. Jalkapalloelämän plussa ja miinus on esimerkiksi siinä, että pääsee tutustumaan uusiin ihaniin ihmisiin mutta monesti käy niin, kuten meillä on käynyt tämän kolmen vuoden aikana usein, että nämä ihmiset lähtevät toisiin joukkueisiin ja on sanottava heipat. Ihmiset siis vaihtuvat joten pysyviä ystävyyssuhteita on vaikea muodostaa. Sanoisin, että jalkapalloelämä vaatii joustavuutta ja ymmärrystä. Ymmärrän myös, että muiden kuin sitä elämää elävien voi olla vaikea ymmärtää vaikka sitä, miksi jalkapalloilija ei pääse ystävän häihin kun on treenit (työ) tai kun kesähäitä ei voi järjestää niin pitkään kuin pelaa Suomessa jossa jalkapallokausi on meneillään silloin.

Moni ajattelee, että jalkapalloilijan puolisona joudun olemaan paljon yksin kotona mutta en joudu. Mieheni on suuren osan päivästä kotona. Oikeastaan enemmän kuin moni joka on töissä yhdeksästä viiteen. Tietysti on pelimatkat ja aikataulu joka todellakin elää mutta meillä on paljon aikaa olla yhdessä kotona. Työ jalkapalloilijana on arvaamatonta ja raakaa, kun keho on tärkein työväline joka voi mennä hetkessä rikki. Se on tiedostettava ja hyväksyttävä. Suunnitelma B on hyvä olla olemassa.

Minulle jalkapalloilijan puolisona eläminen on tuonut innostusta ja ymmärrystä jalkapalloa kohtaan. Olen tavannut ihania ihmisiä joiden kanssa olen edelleen yhteyksissä. Olen saanut käydä paikoissa missä en olisi varmasti käynyt ilman jalkapalloa. Olen päässyt jalkapalloon sisälle paremmin kuin olisin voinut kuvitella ja silti vieläkin kyselen tyhmiä kysymyksiä. Jännitys peleissä ja kaiken sen seuraaminen mitä tapahtuu myös pelien ulkopuolella on ollut mielenkiintoista. Olen varma, että muistelen näitä aikoja lämmöllä. En kyllä vaihtaisi yhtään mitään.

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.