Ladataan...

Synnytyskertomus on julkaistu ja kerroinkin doulan roolista siinä lyhyesti mutta haluan nyt tehdä aiheesta ihan oman postauksen, sillä moni varmasti miettii, mitä doula oikein tekee synnytyksessä ja jääkö puolisolle sitten mitään tehtävää.

Koska lähdimme sairaalaan keskellä yötä, mieheni oli luonnollisesti väsynyt. Hän ei saanut synnytyshormoneista voimaa. Laitoin hänet nukkumaan sairaalasänkyyn ja höpötin doulani kanssa. Kunnes ei enää pystynyt höpöttämään. Mutta minulla oli valveilla olevaa seuraa. Yksin olisi tuntunut ikävältä ottaa supistuksia vastaan ja samalla halusin, että mieheni nukkuu jotta jaksaisi paremmin olla hereillä myöhemmin.

Kyselin doulalta synnytyksen kestosta ja muusta johon tiesin jo vastauksen (se on, ettei kukaan voi sitä tietää) koska tunsin pienen epätoivon hiipivän. Se johtui osittain väsymyksestä. Sain doulalta tsemppaavia sanoja ja jaksoin jatkaa.

Doulani jäi seurakseni kun mieheni kävi ensin aamupalalla kotona ja sitten lounaalla työpaikallaan. Doula sanoi soittavansa miehelleni heti jos vaikuttaisi olevan kiire tulla takaisin. Eipä tarvinnut tästäkään huolehtia ja mieheni sai mahan täyteen eikä hänen tarvinnut jättää minua yksin.

Doulani muistutti minua rentoutumaan ja pitämään äänen matalana kun se alkoi nousta. Mieheni ei olisi tajunnut tätä eikä hänen olisi tarvinnutkaan. Doulani myös lämmitti minulle lämpöpusseja aina kun entinen viileni.

Mieheni ryhtyi leikkiin mukaan enemmän "synnytys spa:ssa" suihkuttelemalla minua. Jossain vaiheessa molemmat tukihenkilöni olivat muistaakseni altaan reunalla. He tekivät hienoa yhteistyötä eikä minun tarvinnut huolehtia tulevatko he toimeen. Siihen en olisi pystynytkään...

Synnytyssalissa mies piti huolen energiansaannistani ja doula lauloi kanssani synnytyslaulua ja tanssimme hitaita kuin koulun discossa. Välillä halasin miestäni ja sain häneltä tärkeimmän tuen. Onhan hän mieheni ja lapsemme isä. Ei voisi parempaa tukea olla. Mutta se vaan on niin, että useimmat synnyttäjät saavat toiselta naiselta sellaista tukea jota mies ei ehkä voi antaa. Onko se se ajatus, että doulakin on mahdollisesti synnyttänyt ja tietää miltä synnyttäminen tuntuu vai onko se joku muu naisten välinen ymmärrys. Ehkä nuo molemmat.

Vaikka mieheni oli alussa sitä mieltä, etten ehkä tarvitsisi doulaa koska olen doula, oli hänkin lopulta sitä mieltä että doulan mukaan ottaminen oli hyvä juttu ja meidän doula oli ihan huippu. Olimme tiimi jossa kukaan ei jäänyt toisen varjoon vaan jokainen teki arvokasta omaa työtään. Ja kukapa puoliso ei haluaisi sitä mikä auttaa äitiäkin?

Jos jotain suosittelen lämpimästi kaikille raskaana oleville niin... te ehkä jo tiedätte. Synnytys on todellista hetkessä hengittämistä ja on aivan ihana juttu jos mukana on yksi lisähengittäjä joka tietää tasan mistä tässä hommassa on kyse.

Vaikka doulani teki konkreettisia asioita synnytyksessä parasta antia oli se, että hän vain oli. Moni synnyttäjä kertookin tämän olevan parasta. Ehkä siksi itsekin rakastan tätä työtä niin paljon. Saa olla ihmisen kanssa vain ja ainoastaan siinä hetkessä ja tuntea synnytyksen taika.

Haluaisin jo päästä itsekin doulaamaan mutta tiedän, että sen aika tulee myöhemmin. 

Kuva: Ville Paul Paasimaa

Ladataan...

Molemmat lapset nukkuu - ah! Luksusta. Vaikka on heistä hereilläkin mulle iloa... ;)

Huomenna on jo kolme viikkoa siitä kun saimme ihanan pikkuveljen maailmaan! Muistelen synnytystä ilolla ja vähän haikeudellakin. Oli se vaan hieno kokemus. Tänään sairaalassa piipahtaessani kurkin synnytysosaston lasiovien läpi ja tuntui, että sydän on osittain siellä. Tarkoitti tämä mitä tarkoitti, sisintä kannattaa aina kuunnella.

Kolme viikkoa olen vain ruokkinut, ruokkinut ja ruokkinut vauvaa ja onnekseni kova työ (jos joku ei vielä tiedä niin tämä imetys menee ihan kotipäivätyöstä, paitsi että milloinkaan ei pääse kotiin ja töissä on yötkin) ei ole mennyt hukkaan. Vauva on saanut painoa enemmän kuin tarvitsisi. Oloni on iloinen ja ylpeä, sillä esikoisen ruokinta meni vähän toista kaavaa pitkin eikä siinäkään mitään. Mutta tätä minä toivoin ja ehkä eräänä yönä kun ei meinattu nukkua ollenkaan sanoin itselleni "be careful what you wish for" sillä vauva oli ja on rinnalla tauotta. 

Huh, se siitä maidosta! Tämä blogi ei näytä olevan enää mikään joogablogi... Ehkä vielä joskus kirjoitan siitäkin aiheesta kunhan ensin pääsen matolle. Nyt keskityn lähinnä ruokkimaan itseäni jotta voin huolehtia myös muista.

Esikoinen on ottanut pikkuveljensä niin hienosti vastaan. Suurimman osan ajasta hän ei välitä koko tyypistä mutta sitten kun muistaa tämän olemassaolon, hän pussaa ja silittää vauvaa. Onko muuten mitään hellyyttävämpää näkyä kuin veljekset yhdessä rakastuneen näköisinä tai sitten oma mies lapsen kanssa? Te äidit ehkä tiedätte... :)

Olen onnekas, sillä minulla on ollut kaikki kolme viikkoa apua täällä. Olen saanut keskittyä imettämiseen ja alussa myös lepäämiseen. Nyt voimia alkaa jo olla erilailla. Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon. Synnytyksen jälkeen kuljin kotona aamutakki auki, Tens-laite edelleen selässä (uudelleensynnyttäjä+jälkisupistukset, auts) johdot sikin sokin. Vaikka vointini oli hyvä, olisi tuntunut lähes mahdottomalta lähteä ulkoilemaan esikoisen kanssa. Apu on kultaa. Se kannattaa vastaanottaa erityisesti kun on jo se isompi lapsi joka tarvitsee huomiota ja leikkikaverin.

Nyt taas oksennusrättien, suihkusta unelmoimisen ja imetysteen makuiseen maailmaan, hei!

P.S. On nämä vauvat vaan IHANIA! Olen niin rakastunut.

 

Ladataan...

Siitä on jo yli viikko kun meistä tuli nelihenkinen perhe. Olen saanut ilokseni kirjoittaa monista synnytyksistä joissa olen ollut mukana doulana. Nyt haluan jakaa teille oman synnytyskertomukseni.

Supistuksia oli tullut monta päivää epäsäännöllisesti eivätkä ne olleet kovin voimakkaita. Ne olivat vain epämiellyttävää jomotusta ja kiristystä. Aika yliaikaiskontrolliin oli varattuna mutta uskoin ja toivoin vauvan syntyvän ennen sitä. Perjantai-iltana nukkumaan mennessä supistukset voimistuivat. En pystynyt nukahtamaan koska mieleeni tuli, tänäkö yönä? Virittelin Tens-laitteen selkään peilistä katsoen ja yritin nukahtaa uudelleen. 

Oli kuitenkin pakko nousta ylös. Haahuilin pimeässä asunnossamme ja huokailin hiljaa. Aloin painamaan Tens-laitteen "boost" nappia aina supistuksen alkaessa. Anoppini oli myös hereillä eikä pystynyt nukkumaan koska häntä jännitti alkava synnytykseni. Hän olisi halunnut hieroa selkääni mutta varoitin häntä Tens-laitteen sähkövirrasta... Haahuilin vielä joitakin tunteja välillä parvekkeella, välillä sisällä. Sitten päätin herättää mieheni vaikka arvelin synnytyksen kestävän vielä tuntikausia. En halunnut matkustaa sairaalaan kovissa kivuissa vaikka matkaa onkin todella vähän. 

Nousin auton takapenkille polviseisonta-asentoon ja pidin kiinni penkkien selkänojasta. Supistuksia tuli muutaman minuutin välein. Autossa soi Antti Tuiskun hanuri biisi Kosovon poikien kera ja vettä satoi. Minun Kosovon poikani ajoi naama peruslukemilla sairaalalle. Sairaalaan saapuessamme ihana doulani jo odotti meitä. Siirryimme huoneeseen. Pakotin mieheni nukkumaan sairaalan sängyllä. Niitä oli kaksi enkä minä tarvinnut edes toista koska jokaisen supistuksen tullessa minun oli noustava seisomaan, heilutettava lantiota, painettava boostia ja päästettävä suustani "haaaaa" ääni. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja hengitin koko ajan syvään. Supistusten väleissä juttelin doulani kanssa ja koitin löytää sopivia lepoasentoja jumppapallon avulla.

Aste asteelta supistukset voimistuivat. Tens oli taivaan lahja. Ei enää synnytystä ilman sitä! Aloin kaipaamaan läheisyyttä ja lohdutusta joten ryhdyimme doulan kanssa halaamaan toisiamme aina supistuksen tullessa. Ja uskokaa tai älkää, se olikin synnytyksen yksi parhaimpia kivunlievitysmenetelmiä! Halaus lohdutti ja auttoi jaksamaan supistuksen yli. Sitten oli taas kivutonta.

Olin utelias tietämään, kuinka paljon kohdunsuu oli auki. Oli kuitenkin mukava huomata, ettei sairaalassa pidetty kovin tärkeänä tehdä tutkimuksia tiuhaan, varsinkaan tässä tapauksessa kun kaikki vaikutti olevan hyvin. Kätilö kuitenkin tutki minut toiveestani ja kohdunsuu oli noin viisi senttiä auki. Väsymys alkoi painamaan entistä enemmän ja en voinut ajatella muuta kuin nukkumista vauva kainalossa.

Halusin kokeilla allasta. Se toimi viimeksikin. Toisaalta mietin, etten ehkä haluaisi luopua Tensistä. Allas kuitenkin täytettiin ja pulahdin lämpimään veteen. Aloin suihkutella ylävartaloa kuumemmalla suihkulla ja torkahtelin supistusten välissä. Mieheni jatkoi suihkuttelua ja doulakin oli ihan altaan reunalla. Mieheni ehdotti, että menisin saunaan. Altaan vieressä oli pieni saunakoppi. Yritimme laittaa saunaa päälle, muttei se toiminut. Vaihtelin asentoa ja lauloin synnytyslaulua. Se rentoutti upeasti. Tiesin, että mitä rennommaksi päästäisin kasvoni ja vartaloni, sitä nopeammin ja kivuttomammin synnytys etenisi. Minulla oli myös olo, että tilanne on täysin hallinnassani ja tämä on ihan mahtavaa.

Tunsin aavistuksen paineen tunnetta supistuksen tullessa altaassa. Soitimme soittokelloa. Päätin siirtyä synnytyssaliin, sillä veteen en voisi synnyttää. Salissa roikuin mieheni kaulasta, halasin doulaa, istuin sängyn reunalla ja lauloin synnytyslaulua. Varsinaista laulamistahan se ei ole. Meinasin tipahtaa sängystä alas joten doula piti minusta kiinni toiselta puolelta ja rakkaani toiselta. Mieheni piti minut iskussa syöttämällä minulle sipsiä ja mehua. 

Kyselin doulalta, kuinkakohan pitkään vielä menisi, jaksaisinko minä sittenkään, pitäisiköhän ottaa ilokaasua jossain vaiheessa, milloin se kauhea siirtymävaihe tulisi ja sekoaisinko minä siinä? Ja edelleen samalla syvällä sisimmässäni tiesin vastaukset näihin kysymyksiin. Kohdunsuu oli kahdeksan senttiä auki. Odotin, milloin paniikki valtaisi minut. Siirtymävaihe ei tuntunut koskaan tulevan, tai tulihan se, mutta tunnelma oli rauhallinen. Doulani lauloi kanssani synnytyslaulua. Se auttoi hurjasti. Ääni värisi mukavasti kehossa ja sai keskittymään. Lauluni volyymi kohosi sitä mukaa kun supistukset voimistuivat.

Kuului iso pamaus ja lapsivedet menivät elokuvamaisen räjähdysmäisesti doulani kengille. Samalla taisin vetää hänen hiuksistaan ja pahoittelin sitä. Pahoittelin kenkiä ja ajattelin, että maksaisimme pesulamaksun. Mutta sitten ei ollut aikaa miettiä mitään muuta kuin että missä asennossa ponnistaisin tämän lapsen maailmaan sillä ponnistamisen tarve oli suuri. Kiipesin sängylle konttausasentoon ja nostimme sängynpäädyn johon aloin nojaamaan. Ihana kätilöni sanoi, että saan ponnistaa täysin omien tuntemusteni mukaan. Oli hassua huomata, miten supistukset eivät enää tehneet kipeää. Ne eivät enää avanneet, vaan työnsivät vauvaa alaspäin.

Sanoin, että minua vähän jännittää. Esikoisen kanssa olin täysin puudutettu ja nyt tulisin tuntemaan joka ikisen hetken. Sitä kyllä halusinkin. Halusin nähdä, että kehoni pystyy tähän, koska uskoin sen pystyvän. Ensin tuntui, että mitään ei tapahdu ponnisteluistani huolimatta. Aloin karjumaan ja murisemaan eläimellisesti kuin tiikeri. Kokeilin myös J-hengitystä ja puhaltelin mutta tunsin karjunnan antavan minulle voimaa joten annoin palaa. Mieheni oli oikealla puolella ja näytti siltä, että hänen on vaikea olla. Urheasti hän kuitenkin tsemppasi minua. Doulani tuki minua toisella puolella. Pidin kätilöistäni kovasti ja luotin heihin täysin.

Pian alkoi tuntumaan kiristystä ja venytystä. Aika hullu tuntemus mutta kuitenkin täysin kestettävissä. Päätä oli näkyvissä ja kuulemma paljon tummaa tukkaa. Kyselin, kuinka paljon vielä, milloin tulee helpotus? Ja se tuli pian. Kaikki kivut katosivat ja käännyin konttausasennosta katsomaan taakseni pientä suloista vauvaa josta roikkui napanuora joka piti meidät vielä kirjaimellisesti kiinni toisissamme. Sanoin, voi miten söpö! Edellisen vuoron kätilö oli juuri pääsemässä kotiin mutta ehti nähdä vauvan syntymän. Olin siitäkin onnellinen ja halasin samantien, siinä konttausasennossa, napanuora minusta roikkuen kätilöä ja sanoin, että ihanaa kun sä ehdit näkemään tän! 

Sain vauvan paitani alle ja olin ehkä niin onnellinen kuin ihminen vaan voi olla. En keksi mitään parempaa tunnetta. Mieheni soitti samantien Facetime puhelut äidilleen ja sisaruksilleen ja taisinpa siinä puhelun lomassa synnyttää istukankin. Perus puhelu. Kiittelin kätilöiden lisäksi doulaani niin paljon kuin ehdin, sillä hän oli kultakimpale. Niin lämmin ja läsnäoleva ihminen joka uskoi minuun ja se usko tarttui. Ilman häntä kokemus ei olisi ollut lähellekään sama. Jos enää koskaan synnytän, ei ole epäselvää otanko doulan vai en. Tämä oli ihan paras päätös. Kiittelin myös miestäni upeasta avusta. Se liikutti minua syvästi ja muistan sen ikuisesti.

Olin voimissani vaikka jalat tärisivät ja nälkä kurni. Kävin suihkussa ja kävelin reippaasti osastolle vauvan kanssa. En pystynyt nukkumaan loppupäivänä vaan pidin vauvaa jatkuvasti paitani alla ja ihastelin häntä. Miten upean synnytyskokemuksen sainkaan, mietin. Juuri sen mitä toivoin. En meinannut uskoa, että se oli totta. Sain synnytyksestä voimaa ja tunnen, että pystyn vaikka mihin.