Yksinolo ja sinkkuelämä – pakollinen paha vai tarpeellinen hetki omalle itselle?

Tiedättekö sen kummallisen vastakkainasettelun sinkkujen ja varattujen välillä? Sinkut puolustavat omaa elämäntyyliään ja pariskunnat omaansa – ihan kuin kummassakaan olisi mitään puolusteltavaa. Deittikulttuuri on siirtynyt älylaitteisiin ja velloo joka puolella holtittomana ja itsestään selvänä. Tinder piippaa joka toisen puhelimessa, ja potentiaalisia deittikumppaneja on helppo swaippailla oikealle ja vasemmalle ruuhkabussissa, puuduttavassa palaverissa tai aamupalapöydässä. Deittisovellusten ja -kulttuurin yleistyminen on nostanut pintaan omituisen lieveilmiön, joka on ollut olemassa ehkä aina, mutta joka näkyy nyt (omien kokemusteni mukaan) selkeämmin: elämän jonkinlainen tarkoitus on löytää parisuhde. Sinkkuus on pakollinen, harmillinen välivaihe, josta mieluiten pitäisi hankkiutua eroon; pitäisi löytää sopiva kumppani mahdollisimman pian, ja Tinderiä täytyy räpeltää raivoisasti ja tehokkaasti, jotta jonkun kanssa natsaisi.

Milloin sinkkuudesta tuli pakollinen paha? Onko se aina ollut sitä vai näkyykö asenne selkeämmin nyt, kun deittikulttuuri näkyy sosiaalisessa mediassa ja jokaisen älylaitteen ruudulla? Seuraamme ystäviemme, perheenjäsentemme ja työkavereidemme deittielämää huomaamattamme, sillä Tinder vedetään arkisiin keskusteluihin kuin varkain. Onko silloin helpompi mainita myös se, että parisuhteen löytäminen on ehdottoman tärkeää, vai kiinnittääkö sinkku siihen itse huomiota? Ja mikä tärkeintä: milloin yksinolosta tuli kauhukuva, jota haluamme vältellä viimeiseen saakka?

Yksinolon tärkeydestä puhutaan paljon. Vaikka moni varmasti tietää, että omasta seurastaan kannattaa opetella nauttimaan, yksinolo rinnastetaan myös mediassa usein parisuhteeseen. Muun muassa seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen toteaa Me Naisten haastattelussa (30.5.2015), että parisuhteen kannalta on tärkeää osata olla erillinen kumppanistaan. Samaisessa artikkelissa psykologi Jouni Luukkala puolestaan sanoo:

Kun ihminen osaa olla yksin, hän ei pelkää riitatilanteita ja sitä kautta yksinjäämistä, koska hänellä on jo kokemusta, että hän pärjää

Älkää käsittäkö väärin – totta kai ymmärrän, että yksinoloa voi tarkastella monessa eri kontekstissa. Sen merkitys on suuri myös parisuhteessa, luonnollisesti. Yksinolon yllä tuntuu kuitenkin leijailevan epäilyttävä varjo: ikään kuin se olisi jotain välteltävää ja pahaa. Toki yksinoloa ja toisaalta parisuhdetta ja muita merkittäviä ihmissuhteita voidaan ajatella myös biologiselta kannalta. Väestöliiton ja Sue Johnsonin Pidä minut lähelläsi -artikkelissa mainitaan, että ihmisellä on luontainen tarve tunneyhteyteen, mikä on myös yksi kiintymyssuhdeteorian peruspilareista.

Mutta vaikka meillä onkin luonnollinen tarve hakeutua muiden pariin ja luoda kiintymyssuhteita muihin ihmisiin, onko yksinolo todella niin paha asia kuin sen annetaan ymmärtää olevan? Ja ennen kaikkea: eikö kiintymyksen kokemusten tärkeydestä huolimatta ole äärimmäisen tärkeää osata olla myös yksin, toisinaan pitkiäkin aikoja?

Sinkkuus yhdistetään yksinoloon ja yksinäisyyteen. Elokuvamaailmassa se kuvataan joko bileiden, samppanjalasillisten ja seksin täyttämänä ihanana illuusiona, kuten Sex And The City antaa ymmärtää. Toinen ääripää on kyynelten, ystävien kanssa jaettujen terapiasessioiden ja epävarmuuksia huokuvien hetkien täyttämä vaihe, jossa nainen etsii miestä kuin löytääkseen pelastuksen sinkkuuden murhenäytelmästä – tällaiseen kuvaukseen voi törmätä esimerkiksi Bridget Jones –elokuvissa. Toisaalta sinkut, jotka eivät koskaan löydä ketään, koska miksi pitäisikään, kuvataan äärimmäisen itsenäisinä ja vahvoina, kuten jo mainitun Sex And The Cityn Samantha Jones. Sinkkuelämä on siis joko murheellista kumppanin metsästystä tai yliampuvan itsenäistä, kuin voitonriemuinen fanfaari sille, ettemme tarvitse ketään.

Missä on ihan tavallinen yksinolo, johon ei liity juhlaparaateja tai itsensä armotonta surkuttelua?

Tosielämässä yksinolo on juurikin sitä. Tavallista, mutkatonta. Toisinaan surkeaa, toisinaan juhlahumua. Arkea, maanantai-illan makaronilaatikkoannoksia, hukattuja matkakortteja, aamun ensimmäisiä raitiovaunuja. Se ei ole pelottavaa, vaikka saattaa siltä tuntuakin, jos on tottunut elämään vain muiden läheisyydessä, eikä se ole kauhukuva, jota täytyy vältellä. Yksin elävä tai oleva ei välttämättä tarvitse tai edes halua ketään. Sinkkuus ei ole kaikille välivaihe, josta on pyristeltävä pois – toisille se on vain tavallisia tiistaiaamuja ja jouluaattoja, yhtä itsestään selvää elämää kuin parisuhdemaailma on pariskunnille.

Siitä huolimatta sinkku törmää monesti tsemppauksiin ja kommentteihin siitä, että kohta sitä löytää jonkun. Se oikea voi tulla vastaan nurkan takaa tai häneen voi törmätä kuntosalilla tai kassajonossa. Kohta ei tarvitse enää kärvistellä. Kohta säkin löydät jonkun. Älä murehdi. Ei sinkku automaattisesti murehdikaan! Olemmeko oppineet sinkkuuden demonisoinnin ja välttelyn vanhemmiltamme, Hollywoodista vai deittikulttuurista? Onko se vanha ja tuttu asia vai nykyisen Tinderin värittämän maailman tylsä lieveilmiö?

Nykyistä deittikulttuuria kritisoidaan esimerkiksi siitä, että valinnanvapaus ja ylitarjonta on tehnyt sinkuista nirsoja. Kun puhelimen ruudulle lävähtää lukemattomia söpöjä kasvoja, mutta ketään ei loukkaa vaikkei tykkäisikään, on helppo muuttua nirsoksi. Mutta mikä ihme tässä kontekstissa esiteltynä on nirso? Tarkoitetaanko sillä ihmistä, joka tietää kuka on ja mitä haluaa toisilta? On eri asia asettaa niin tiukat raamit ihannekumppanille, että yksikin väärään asentoon jumittunut viiksikarva on syy antaa pakit, mutta on tervettä itsetuntoa osata määritellä, millaisen ihmisen kanssa haluaa jakaa elämänsä. Nykyistä deittimaailmaa voi kritisoida monestakin asiasta, mutta kritiikki pitäisi pitää nimenomaan deittimaailman kritisoimisena sen sijaan, että aletaan kohdistaa syytökset itse deittailijoihin.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että allekirjoittanut on sinkku. Olen aina viihtynyt yksin, mutta en ole erakkoluonne. Haluan siis tavata ystäviä, viettää elokuva- ja lautapeli-iltoja, olla sosiaalinen. Jakaa valkoviinipullollisia ja istua kesäiltaisin Suurkirkon portailla jäätelötötterön ja ystävän kanssa. Totta kai jonain päivänä haluan myös löytää jonkun, jonka kanssa voin jakaa elämäni. Mutta en usko, että yksinolo on paha asia. Sinkkuus ei ole välivaihe. Se voi mennä ohi, ja todennäköisesti meneekin, mutta jos ei mene, en kuole. Ajatteluni ei ole selviytymiskeino, koska sinkkuus ei ole mitään, mistä pitäisi selviytyä. Se on yhtä itsestään selvää, yhtä okei, yhtä normaalia kuin parisuhteessa eläminen. Sillä on silti leima, vaikka ei pitäisi.

Jokaisella on varmasti omat syynsä vältellä yksin jäämistä. Se voi olla pelottavaa varsinkin, jos on tottunut muiden läsnäoloon. En osaa kuvitella montakaan yhtä surullista tilannetta kuin se, että on jakanut kokonaisen elämän toisen kanssa, ja joutuu sitten jäämään yksin. Mutta itsensä kanssa on tultava toimeen. Omasta seurastaan on pidettävä, ja yksin on osattava olla. Jokainen meistä saattaa jäädä jonain päivänä täysin oman onnensa nojaan, ja silloin selviävät he, jotka ovat opetelleet taidon siihen.

Sinkkuudesta ja yksinolosta yleisesti ei pidä tehdä demonia. Se ei ole sitä. Yksinolo ei ole selviytymistä, kun on sinut itsensä kanssa. On osattava mennä yksin kahville tai elokuviin sen sijaan, että jättäisi väliin, koska ei saanut seuraa. On osattava kohdata sinkkuelämä, jos parisuhde päättyy; on pidemmän päälle haitallista ja epärehellistä, jos etsii väkisin uuden kumppanin heti entisen mentyä.

En ehkä ole pätevä kritisoimaan ketään. Jokainen saa tehdä elämästään sellaisen kuin itse haluaa, mutta juuri se jokaisen pitäisi muistaa – myös heidän, jotka pariskuntakuplastaan muistuttelevat sinkkuja, että kohta joku kävelee vastaan, sinnittele vaan. Me sinkut ymmärrämme, että parisuhde-elämä on kivaa, sinnepäinhän me todennäköisimmin ajaudumme lopulta itsekin, mutta meillä ei ole mitään hätää. Emme tarvitse tsemppejä. Emme räpiköi epävarmoina ja surkeina arkipäivästä toiseen. Meillä on kaikki hyvin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *