”Epäilen, etteivät ihmiset näe minua” ja muita ajatuksia yksinäisyydestä

Ei elämä ole aina kivaa silloinkaan, kun on ihmisiä ympärillä.

Ethän sä voi olla yksinäinen. Aina kun soitellaan, kerrot innoissasi, että olet kokeillut uutta meikki- tai hiustyyliä.

Noh, noh, menet vaan rohkeasti mukaan ja otat iloisen asenteen.

Ehkä olet vaan käsittänyt kaiken väärin.

Vuoden vaihtuessa alkoi mun 19. yksinäinen vuosi – noin niin kuin karkeasti laskettuna. Ensimmäiset yksinäisyyteen liittyvät muistot ajoittuvat niihin hetkiin, kun olin kymmenen ja eristäydyin omaan huoneeseeni. Jo alakoulussa vietin välitunnit yksin pylvääseen nojaillen ja toivoin, että tunti alkaisi pian. Mut valittiin viimeisenä joukkueisiin eikä kukaan halunnut viettää aikaansa mun kanssa. Lopulta mua ei edes huomattu. Vasta yläasteella sain kavereita, lukiossa oli jo hauskaa.

Vuonna 2011 olen ensimmäisen kerran kirjoittanut päiväkirjaani: ”Mä olen niin yksinäinen. Entä jos mun elämä tulee aina olemaan tällaista? Jos mä oon ikuisesti yksinäinen?” Noihin aikoihin muistan vielä ajatelleeni, että kyseessä on vain ohimenevä vaihe (siitäkin huolimatta, että yksinäisyyttä oli kestänyt jo kymmenen vuotta), mutta nykyään joudun taipumaan sen tosiasian edessä, että mä olen yksinäinen. Toivottomasti, auttamattomasti ja ilmeisen peruuttamattomasti.

Jokainen on joskus yksinäinen. Kun pitkä parisuhde päättyy tai opintojen vuoksi on muutettava uudelle paikkakunnalle, olo voi olla yksinäinen ja pöllämystynyt. Puhun kuitenkin erilaisesta yksinäisyydestä. Puhun siitä, kun on täysin näkymätön: lounastauolla lauseet keskeytetään, koska kukaan ei ole edes huomannut, että puhut. Kuukausienkaan päästä kukaan ei muista nimeäsi työ- tai koulupaikoilla. Välitunnit ja työpäivien tauot kuluvat yksin hiljaisuudessa, koska kukaan ei huomaa, että olet paikalla. Olet se taustalla häilyvä epämääräinen hahmo. Kun yksinäisyyttä jatkuu tarpeeksi kauan, siitä muodostuu melkeinpä itsestään selvä osa identiteettiä; yhtäkkiä kaikki ympärillä tuntuu nivoutuvan tavalla tai toisella yksinäisyyteen. Kun kukaan ei tykkää Instagram-kuvasta tai Facebook-päivityksestä. Kun viestiin ei vastata. Kaikki näennäisesti epäolennainenkin alkaa tuntua merkiltä siitä, ettei kukaan huomaa.

Yksinäisyydestä on viime vuosina puhuttu paljon, mutta käsite tuntuu silti olevan vaikea ymmärtää. Monet sekoittavat kaikkivaltaisen, tuskallisen yksinäisyyden siihen, ettei osaa olla yksin, tai siihen, kun vähän harmittaa. Monille yksinäisyys tarkoittaa samaa kuin yksinolo, joten yksinäisen voi ajoittain olla äärimmäisen vaikea selittää, ettei hänen yksinäisyyden tunteensa liity siihen, kuinka paljon ympärillä on ihmisiä – vai onko lainkaan.

Mulla ei niin sanotusti fyysisesti ole ketään. En voi soittaa kenellekään, lähtisikö hän kahville. Jos haluan elokuviin, menen yksin. Jos haluan ravintolaan, menen yksin. Mulla on yksi vanha ystävä, sisko, serkku ja vanhemmat Whatsappin päässä, mutta ei ketään lähellä. Olen aktiivisesti yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin ja jättänyt kaverinhakuilmoituksia Facebook-ryhmiin, ja aina toisinaan olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joiden kanssa tuttavuus ei kuitenkaan ole syventynyt. Ei pidä käsittää väärin: en murehdi olotilaani ja elämäntilannettani sohvan nurkassa ja itke, kuinka kukaan ei halua olla mun kanssa. Päinvastoin. Osaan olla yksin ja olen tottunut elämääni, mutta nimenomaan se on ongelma. Olen tottunut. 

Vietin joulun ja uudenvuoden yksin. Jouluna olin omissa oloissani ihan mielelläni, sillä sain töistä vapaata vain sen verran, ettei ollut järkeä lähteä kauemmas. Kävin onneksi isäni luona syömässä, ja siellä oli ihanaa. Uusivuosi oli kuitenkin kauhea. Itkin, katsoin kauhuelokuvan Netflixistä ja menin nukkumaan puolenyön aikaan. Pidättelin itkua, kun äiti soitti onnellisena ja toivotti hyvää uuttavuotta. Yritin sulkea mielestäni sen, että ympäri maailmaa ihmiset nauttivat läheistensä seurasta, vaihtoivat vuoden ja olivat hetken onnellisempia kuin koskaan. Mä makasin sängyssä läppäri sylissäni ja yritin miettiä, mikä syy mulla on olla elossa. Onko mun elämällä tarkoitusta laisinkaan? Onko mulla halua elää, jos elämäni on tällaista? Sama toistuu joka uusivuosi, vappu ja juhannus. En voi mennä minnekään, en voi tehdä mitään. En voi tehdä niitä tavallisia asioita, joita suurin osa ei osaa edes ajatella.

En tiedä, miltä tuntuu, kun joku pyytää spontaanisti kahville, tai kun on ystäväporukka, jonka kanssa viettää syntymäpäiviä tai tupaantuliaisia. Täytän 29 kahden kuukauden päästä, ja mua harmittaa jo nyt, että tiedän kuinka synttäripäiväni menee: herään, keitän kahvit, menen töihin. Jos on vapaata, saatan tehdä itselleni synttäriaamiaisen ja katsoa jonkun hyvän elokuvan, juoda kuohuviiniä jo puolenpäivän aikaan. Sitten katson taas lisää elokuvia, menen nukkumaan, jatkan elämääni.

Heille, joille normaali elämä on todellisuutta, mun puheet saattavat kuulostaa itsesääliltä tai luovuttamiselta. Miksen vaan lähde ulos uutenavuonna ja liity johonkin porukkaan? Miksen toivo vapaata synttäreideni ajaksi ja mene moikkaamaan vaikka perhettäni?

Eihän se ole pointti. Kuten sanoin, osaan olla yksin. Olen pienestä saakka tehnyt kaiken yksin: käynyt kirjastossa, ottanut kirjan ja eväitä ja mennyt puistoon, myöhemmin käynyt syömässä ja karaokebaareissa. Olen tehnyt asioita yksin koko elämäni. Se ei ole ongelma. Yksinolo on ihan okei, täydellinen lamauttava yksinäisyys ei. Jokainen kaipaa toisinaan yksinoloa, mutta miltä tuntuisi, jos sulla ei olisi mitään muuta vaihtoehtoa?

Kaikki tekstin alussa esittämäni lainaukset ovat tosia. Olen kuullut niistä jokaisen jonkun läheiseni suusta. Kukaan ei ole tarkoittanut pahaa tai halunnut tietoisesti väheksyä tunteitani tai oloani, mutta toisaalta kukaan ei myöskään ole ymmärtänyt, kuinka pahalta sanat ovat tuntuneet. Miksihän mulla on ollut aikaa testata sitä uutta meikkityyliä? Olenko todella vaan käsittänyt kaiken väärin – 19 vuoden ajan? Enkö muka ole yrittänyt? Olisiko kuolemansairaalle okei sanoa, että hei, ei se elämä ole kivaa silloinkaan, kun tietää että jää henkiin?

Yksinäisyys sattuu. Mikään elämässäni ei ole satuttanut mua niin paljon kuin yksinäisyys. Vaikka voin laittaa snäpin siskolleni tai lähettää mielestäni hauskan meemin toisella paikkakunnalla asuvalle parhaalle ystävälleni, mulla ei kuitenkaan ole ketään. Älkää käsittäkö väärin – ihmiset, joille olen puhelimessa tai tekstiviesteissä itkenyt pahaa oloani, ovat aina vastanneet jotain. Toisinaan emojilla tai myöntämällä, etteivät tiedä mitä sanoa, toisinaan lohduttamalla – mutta aina he ovat vastanneet. Toivoisin silti niin kovasti saavani ihan tavallisen elämän. En tarvitse mitään hienoa. Voin luopua mun äitiysunelmista, matkustushaaveista tai koirasta, jonka hankkimisesta olen haaveillut vuosia, jos saisin aitoja ystäviä ja kavereita, joilta aina toisinaan tulisi tekstiviesti: ”Haluatko lähteä tänään lasilliselle?” Haluaisin oman pienen porukan tai edes pari ystävää, joiden kanssa voisin vaihtaa vuoden, kuten kaikki muutkin. Haluaisin vaan halata jotakuta, kun vuosi vaihtuu. Haluaisin jonkun, jonka kanssa viettää syntymäpäiviä – sekä omiani että hänen. Haluan ystäviä. Haluan tavallisen, tylsän elämän.

Sen ei pitäisi olla kovin paljon vaadittu. Olen yrittänyt niin kovasti, mutta jostain syystä en onnistu luomaan siteitä. Olenko niin tottunut omaan seuraani, että olen ystävänä liian itsekeskeinen? Enkö vain ole tavannut ihmisiä, joiden kanssa aidosti synkkaa? Vai onko kyse siitä, ettei mun koskaan olisi pitänyt syntyä, minkä vuoksi tässä maailmassa ei ole ketään, jonka voisin löytää? Torey Haydenin kirjassa Häkkipoika (Otava) sanotaan: ”Tässä maailmassa on vialla se, että täällä on niin paljon meitä, joiden ei koskaan olisi pitänyt syntyä.” Sekö on vialla mussakin?

Sallin itselleni toisinaan hetket, kun tekee mieli sääliä itseä ja jäädä kotiin angstaamaan. Ne ovat kaikille aina silloin tällöin täysin sallittuja. En kuitenkaan koskaan ole luovuttanut, vaan noussut aina uudestaan ylös ja uskonut, että mun vuoroni tulee vielä jonain päivänä. Olen ollut muutaman kuukauden tosi ikävissä fiiliksissä ja silti ajatellut, että ehkä huomenna kaikki muuttuu. Ehkä ei muutukaan. En tiedä. Psykologian mukaan ihminen on laumaeläin, joka tarvitsee toisen lähelleen. Ihminen peilaa itseään ja hakee turvaa muista. Kun ei ole ketään, onko siis edes olemassa?

Vauva.fi teki huhtikuussa 2018 jutun yksinäisyydestä ja näkymättömyydestä keräämällä yksinäisten kokemuksia artikkeliksi. Luin jutun heti ja tunsin samaan aikaan surua ja hämmästystä sekä arkista lakonisuutta: niinpä, ymmärrän täysin, juuri tältä mustakin tuntuu, tämän olen käynyt läpi. Ihmisten kokemukset kuulostavat surulliselta:

Epäilen, että minussa on jotain synnynnäistä vikaa, että ihmiset eivät näe minua.

Olen niin yhdentekevä, että edes ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt paljon aikaa, eivät muista, kuka olen.

Hirvein tunne mitä olen ikinä kokenut.

Mulle nämä lausahdukset ovat arkipäivää, ja siitä huolimatta mua satuttaa lukea ne. Siitä huolimatta, että lainaukset voisivat olla omiani, ne tuntuivat käsittämättömiltä ja surullisilta. ET-lehti kirjoitti elokuussa 2016 tutkimuksesta, jonka mukaan yksinäisyys tappaa enemmän ihmisiä kuin ylipaino. Itsemurhariski on yksinäisillä korkeampi, mutta yksinäisyys lisää jopa sydän- ja verisuonitautien riskiä sekä korostaa erilaisia kiputiloja kehossa (Yle, 11.4.2019). Kyseessä ei siis ole mikään arkipäiväinen harmiton tunne siitä, ettei kukaan ymmärrä tai ketään ei ole. Yksinäisyys tappaa. Ylen jutussa professori ja ylilääkäri Peter Strang mainitsee, että se vastaa 15 tupakan polttamista päivässä. Viidentoista!

Yksinäisyyden edessä ei jaksa ponnistella ikuisesti. Itse olen taistellut 19 vuotta ja pelkään, että taistelua on jäljellä vielä saman verran, ehkä enemmänkin. Toivon enemmän kuin mitään, että tämä loppuu pian.

Katsokaa ympärillenne ja jutelkaa toisillenne. Kuka tahansa voi olla omassa elämässään niin yksinäinen, että hengittäminen sattuu. Älkää antako sosiaalisen median kiiltokuvamaailman huijata – se on vain pintaa ja monesti lavastettua. Pinnan alla on kaikki se, mikä todella on merkityksellistä. Jos yksinäisten hyväksi haluaa tehdä jotain konkreettista, voi ottaa osaa esimerkiksi HelsinkiMission vapaaehtoistoimintaan. Heillä on mahdollisuus kouluttautua esimerkiksi tukihenkilöksi nuorelle tai vanhukselle (suosittelen – hain itse nuoren tukihenkilöksi) tai Aamukorva-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on olla puhelimen päässä kuuntelevana osapuolena sitä tarvitsevalle. Jos aikaa tai energiaa ei riitä kokonaisvaltaiseen toimintaan, mikä sekin on täysin ymmärrettävää, riittää, että huomaa kanssaeläjän. Tervehtii kuljettajaa noustessaan bussiin, ei lyö luuria korvaan lehtimyyjälle, hymyilee vastaantulijalle. Elää vain ja ottaa toiset huomioon. Leveimmän hymyn alla on monesti surullisin sydän.

Kommentit (8)
  1. Listailija tässä
    15.1.2020, 19:32

    Moi!

    Ensinnäkin olen tosi pahoillani ja toivon että löydät uusia ihmisiä elämääsi, joista osasta voi kasvaa ystävyyksiä! Vaikutat ajattelevalta ja kivalta tyypiltä, oot selkeästi ollut aktiivinen ja yrittänyt löytää omia tyyppejäsi ja varmasti vielä koittaa se päivä, että löytyy joku tai joitain joiden kautta löydät porukkasi.

    Toiseksi, haluaisin sanoa muutamia ajatuksia. Nämä tulee nyt hyvin seuralliselta ihmiseltä, jolla on aina ollut paljon ihmisiä ympärillä, on läheisimmät ystävät, kaveriposseja ja sitten laajempia porukoita. Oon muuttanut 2 kertaa uuteen kaupunkiin ja kasvattanut verkostot uusissa. Nyt ehkä ajattelet että haluan ”leijua”, mut en halua (siks kirjotan anonyyminä) ja toivon etten tuota lisää ahdistusta, mutta mietin jos näiden ”itsestäänselvyyksien” ns. ääneensanomisesta voisi olla hyötyä? Tarkoitukseni ei ole myöskään väheksyä sun ymmärrystäsi tai tunteistasi, vaan uskon täysin kokemaasi! Nämä ovat omia vinkkejäni, joita oikeastaan sanallistan ensimmäistä kertaa vasta tässä, ja jotka ei ole ollut mtn strategisesti harkittua käyttäytymistä, vaan ehkä luontainen toimintatapa ja aina responssissa toiseen ihmiseen.

    ~ Omalla kohdalla aktiivinen, iloinen oma-aloitteisuus on ollut polku piireihin. Voi olla oma itsensä, mutta omasta mielestä ihmissuhteissa _ei_ ole kannattavaa alusta alkaen olla täysin oma itsensä. Kaverisuhteidenkin synnyissä on usein samoja soidinmenoja kuin parisuhteessakin, ensin pidetään tosi positiivista kuvaa itsestä yllä. Kysyy, kuuntelee, hymyilee, kysyy taas ja mielenkiinnolla kuuntelee. Sitten kun suhde johonkin ihmiseen kasvaa, niin voi pikkuhiljaa avata ”sipulin” seuraavaa tasoa, lähemmäs omaa itseään ja vaikka kertoa itsestään selkeän henkilökohtaisen asian kuitenkaan lähtemättä vellomaan siihen. Kun suhde on syventynyt kaveruudeksi, niin ”voi” oikeen velloa tai alkaa tuomaan jykeviä mielipiteitään esiin yms. – tällöin siteen ja luottamuksen ilmapiiri kestää jo. Mut first tip; ole aluksi oma itsesi vain sen verran kuin koet kannattavaksi mission (=kaverustumisen) kannalta 🙂

    ~ Jos löytyy yksi kiva ihminen jonka kanssa alkaa (aktiivisesti itse ajettu) tutustuminen, niin se on paras reitti pikkuhiljaa päästä porukkaan ja mahd. saada lisää kavereita sieltä. Oma-aloitteinen mutta hienovarainen lähestyminen, että saisinko tulla muuten mukaan siihen teidän *piip* juttuun voi toimia. Kutsuja ei silti ala heti satelemaan, vaan pikkuhiljaa vaan yrittää koittaa päästä mukaan uudelleen ja uudelleen, kunnes alat olemaan kutsuttujen listalle. Second tip; koita hienovaraisesti prässätä itsesi johonkin illanviettoon.

    ~ Antaa kaverustumiselle aikaa, ystävyydestä puhumattakaan. Se on useimmiten pitkä tie.Third tip: aika

    ~ Antaa myös muille ihmisille aikaa ja armoa. Kaikki eivät vaikuta parhailta tai omanlaisilta tyypeiltä heti alkuun, mutta jos jaksaa silti nähdä heitä, voi heistä löytyä uusia puolia ja yhteys löytyä, tai ties vaikka heidän kauttaan löytyisi uusia kavereita.Toki kaikkien kanssa ei todellakaan matchaa. 4th tip; koita kestää muita.

    ~ Höpötä kaikille ketä tapaat/tutustut. Tuntuu vähän vammaiselta, mutta toimii paikoin. 5th tip; höpö höpö höpö.

    Sori jos oli sika ärsyttävä lista ja ärsyttää että ”peruskauraa” tuputetaan ohjeina. Varmasti sulle täysin tuttua hommaa, tai sitten ei yhtään luonteenomaista. Mutta oli miten oli, uskon siihen että kun asioita sanoo ääneen, niin harvoin siitä haittaakaan on, ja joskus joku uusi ajatus voi konkretisoitua.

    Tsemppiä vielä sinulle!

    1. Kiitos kommentista ja tsempeistä! Rehellisesti sanottuna koin neuvosi aika peruskauraksi, sillä mä tosiaan höpötän paljon uusille ihmisille (ei siis lainkaan vammainen neuvo!) ja koen myös antavani heille aikaa, sillä en ole kovin tuomitseva tai tiukka persoona. Eka vinkki tosin oli oikein hyvä, koska toisinaan saatan joko tuoda mielipiteeni heti alussa liian selkeästi esiin tai päästää huonon päivän ym. vaikuttamaan tilanteeseen. Neuvot olivat tosi hyviä eivätkä tuntuneet mitenkään ärsyttävältä, mutta näin 19 vuoden jälkeen oon ehtinytkin analysoida ja miettiä vähän (liiankin) paljon, joten ne olivat jo tuttuja mulle 🙂 Mutta ihanaa, että luit mun tekstin ja ajattelit tsempata, tuli kiva mieli!

  2. Olipa upea, syvä kirjoitus. Sinulla on kirjoittamisen lahja. Tuntuu varmasti tyhjältä lauseelta, mutta elämälläsi on satavarma tarkoitus. Sinä olet osa elämää, et voisi olla mitään muuta. Elämä ei ole kokonainen ilman sinua. Tunnistan monet tunnot myös itsessäni. Kerran yksi psykoterapeutti sanoi mulle, että yksinäisimmät ihmiset ovat usein niitä, jotka ajattelevat ja tuntevat kaikkein syvimmin. Maailma ei monilta osin ole valmis meihin. Toivon paljon rakkautta ja iloa elämääsi, rauhaa sydämeesi. Älä anna periksi, olet tärkeä.

    1. Kiitos paljon <3 Uskon enimmäkseen myös, että mulla on jokin tarkoitus, mutta aina epätoivon hetkinä sitä alkaa kyseenalaistaa, onko missään mitään järkeä. Oon samaa mieltä psykoterapeuttisi kommentista; oon itse todennut (tosin tästä subjektiivisesta perspektistä) saman. Paljon iloa myös sulle, ja kiitos ihanasta kommentista!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *