Born this way eli ajatuksia kuulovammasta

Yhtenä iltana katsoin pitkästä aikaa guilty pleasure -sarjani Gleen jakson Born This Way, joka Lady Gagan biisille uskollisena keskittyy siihen, kuinka tärkeää on hyväksyä oma itsensä sellaisenaan ja rakastaa itsessä myös niitä asioita, joista ei välttämättä ole kovin ylpeä. Olen katsonut Gleetä vuosikausia, melkein sen alkuajoista saakka, ja aina kyseisen jakson nähdessäni miettinyt, että mun vähän enemmän rakkautta kaipaava ominaisuuteni on mun nenä. Se on iso, näyttää perunalta, saa mut muistuttamaan etäisesti jonkinlaista Muumit-hahmoa. Ala-asteella mun luokkakaveri oli luullut mua noidaksi. Ja niin edelleen. Kun kasvoin, nenäkin muutti muotoaan suhteessa kasvoihini eikä nykyään näytä enää niin kummalliselta. (Tai sitten se ei näyttänyt siltä koskaan, mutta ajattelin itse niin, ja loppujen lopuksi – mitä väliä? Epävarmuudet sallittakoon.)

Joten tällä kertaa katsoessani kyseisen jakson en miettinyt mun nenää. Mulla on edelleen epävarmoja ja huonoja päiviä ulkonäköni suhteen, mutta enimmäkseen olen ihan tyytyväinen. Olen tyytyväinen itseeni muutenkin, mutta tajusin, että jos mun pitäisi Gleen hahmojen tavoin painaa t-paitaani jokin ominaisuuteni, jonka kanssa olen syntynyt ja joka tavalla tai toisella joko rajoittaa mua tai aiheuttaa häpeää ja muita epämääräisiä fiiliksiä, painaisin kuulovammaisen. On hassua, etten koskaan ole sen kummemmin ajatellut asiaa, vaikka vammalla on mun elämässäni valtava rooli. Se ei ehkä määritä mua, mutta on yksi tärkeimmistä ominaisuuksistani, ja siksi onkin vähän outoa, etten koskaan, siis koskaan ole kirjoittanut aiheesta tai miettinyt sitä sen kummemmin.

Nyt, kun aloitin uudessa työpaikassa, huomasin jälleen joutuvani käymään saman puuduttavan ”mä en sitten kuule kunnolla” -keskustelun, ja sen vuoksi ajattelin, että ehkä vihdoin on hyvä hetki myös kirjoittaa asiasta.

Mulla on synnynnäinen kuulovamma, josta ei tiedetä oikeastaan muuta kuin se, ettei sitä voi parantaa ja että se voi jonain päivänä johtaa täydelliseen kuurouteen. Olen aina elänyt vammani kanssa, joten mulla ei ole minkäänlaista vertailukohdetta sille, mitä on normaali kuulo. En siis käytännössä osaa sanoa, kuinka huonosti kuulen, mutta hyvin huonosti: kun kokeilin ensimmäisen kerran kuulolaitteitani, järkytyin kuullessani roskapussin rapinan. En tiennyt, että pussista lähtee niin kova ääni, kun sen asettaa roskasankoon. Ihmettelin, miksi luentosalissa kuului jatkuvaa sihinää ja sorinaa – ihmiset puhuivat ennen tunnin alkua. Lyijykynästä lähti ääni kirjoittaessa. (Tämän takia mun lääkäri varmaan painottikin, etten saa missään nimessä kokeilla kuulolaitetta julkisella paikalla ensimmäisinä viikkoina, sillä mun aivot eivät tajua, kuinka paljon ääniä maailmassa on.)

Mua kuulovammani ei oikeastaan häiritse. Koska en voi verrata sitä parempaan, en tiedäkään paremmasta, joten mulla ei oikeastaan ole hätää, mutta viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea etäistä häpeää ja ärtymystä vammani vuoksi. Monen ihmisen kanssa yhtä aikaa käytävä keskustelu muuttuu helposti raskaaksi seurata, koska huulilta lukemisen merkitys on mulle aika suuri. En välttämättä jaksa seurata keskustelua, johon osallistuu monta ihmistä, sillä joudun pinnistelemään paljon, jotta pysyn kärryillä. Toisinaan ignooraan toiset täysin enkä reagoi, koska en yksinkertaisesti ole kuullut, että mulle on yritetty sanoa jotain. Tästä on seurannut monesti se, että mua on luultu ylimieliseksi ja välinpitämättömäksi; luullaan, että toisten jutut eivät yksinkertaisesti kiinnosta mua.

Pahinta kuulovammassani on kuitenkin se, miten uskomattoman tyhmäksi se saa mut itseni tuntemaan. Saatan kysyä neljä kertaa ”mitä” ymmärtämättä siltikään, mitä mulle on sanottu. Toki kerron uusille ihmisille vammastani ja pyydän puhumaan lujemmin, mutta ymmärrettävästi sitä ei esimerkiksi töissä kiireen keskellä aina muista. Kun olen pyytänyt toistamaan useamman kerran ja jään silti tuijottamaan idioottimaisesti ympärilleni, tunnen itseni aivan äärettömän tyhmäksi. Tunnen itseni uusavuttomaksi bimboksi, jolle kaikki täytyy vääntää rautalangasta. Eräässä työpaikassa mun lähiesimies tiesi kuulovammastani, mutta puhui aina mun kanssa keskustellessaan seinään päin samalla, kun hyllytti tavaroita. Kun pyysin häntä kääntymään, hän ei reagoinut mitenkään, jatkoi vaan. Myöhemmin hän sanoi pilkallisesti, että piti mua täydellisenä bimbona, joka ei koskaan ymmärtänyt edes sitä yksinkertaisinta tehtävänantoa.

Olen ottanut sen asenteen, että kerron vammastani mahdollisimman pian sellaisille uusille ihmisille, joiden kanssa vietän enemmän aikaa. Erityisesti työelämässä on ilmeisen tärkeää mainita asiasta, sillä toisinaan saatan jättää asioita hoitamatta tai jättää vastaamatta kuulutuksiin, koska en ole kuullut mitä on sanottu. Henkilökohtaisessa elämässä asiasta mainitseminen on osoittautunut tärkeäksi, koska jopa monet mun ystävistä olivat aiemmin kuvitelleet, että heidän juttunsa eivät kiinnosta mua. En välttämättä reagoinut tai aloin puhua omista asioistani. Tosi noloa.

Viime aikoina ongelmani kuulemisen kanssa ovat jostain syystä mietityttäneet mua enemmän. Ehkä se johtuu uudesta työpaikasta ja uusista ihmisistä. Ehkä se johtuu siitä, että kuuloni on tainnut huonontua jälleen. Tunnistan itse rajani ja sen, milloin pitää käydä lääkärissä. Tiedän, missä tilanteissa mun kannattaa käyttää kuulolaitteita ja milloin ne vain häiritsevät. Tyhmyys- ja ylimielisyysmielikuvien lisäksi mua ahdistaa eniten se, kuinka osa läheisistäni suhtautuu kuulovammaan: en ymmärrä, kuinka huonosti kuulen, mun pitäisi käyttää kuulolaitetta koko ajan, pitäisi mennä lääkäriin, sä et kyllä kuule yhtään mitään (no shit?). Joskus mulle on sanottu, että mun pitäisi tehdä kuulovammani suhteen ”enemmän”, mutta olen tehnyt kaiken, mikä tehtävissä on – niin ovat lääkäritkin. Seuraava askel on ehkä opetella viittomakieli, jota toivottavasti en koskaan tarvitse.

Kuulovamma on aistivamma siinä missä paha likinäköisyyskin. Kukaan ei kiinnitä sen kummemmin huomiota silmälaseihin tai kyseenalaista huononäköisen kykyä selviytyä arjessa, jos hän jättää lasit joskus kotiin. Koska pelkään vaikuttavani tyhmältä, mua harmittaa paljon myös kuulooni liittyvät holhoavat kommentit. Mulle ei tarvitse erikseen sanoa, etten kuule kunnolla. Ei tarvitse mainita, että kuuloni on tainnut heikentyä. Ei tarvitse muistuttaa kuulolaitteista. Todennäköisesti olen monta askelta edellä ja tiedostanut asian kuukausia ennen muita.

Ymmärrän toki sen, että jos kuuloni on heikentynyt ihan selkeästi enkä reagoi enää mihinkään, läheinen voi huolestua tai ajatella, etten välitä kuulovammastani. (Ja oikeastaan en välitäkään, koska tätä mun elämä on, ja pärjään vammani kanssa hyvin.) Se on kuitenkin asia, jonka kanssa joudun elämään joka ikisen päiväni, joten toistuvat huomautukset harmittavat ja tuntuvat vähän nöyryyttävältä; kommentit tuntuvat vähän samalta kuin se, että jalattomalle mainittaisiin jatkuvasti, että wou, eiks sulla oo jalkoja, kauheeta. 

Ennen en kiinnittänyt kuulooni mitään huomiota enkä oikeastaan edes miettinyt ongelman merkitystä arjessa. En pohtinut sen kummemmin, voisiko esimerkiksi työssä ja koulussa uupuminen, yksin viihtyminen ja yksinäisyys johtuakin pohjimmiltaan siitä, etten kuule kunnolla. Teenkö jatkuvasti tiedostamattani niin paljon töitä kuullakseni, etten lopulta jaksa enää keskittyä olennaiseen? Kuulovammani on mulle täysin okei. En vaihtaisi sitä normaaliin kuuloon, koska miksipä vaihtaisin. Toki olisi ollut kiva syntyä normaalikuuloisena, mutta toisaalta en osaa kaivata sitä, koska olen 28 vuotta kuullut surkeasti. Siitä huolimatta nyt, vuosien jälkeen, olen alkanut tuntea etäistä häpeää ja ahdistusta siitä, etten kuule.

Älkääkä käsittäkö väärin – mulla ei ole mitään syytä sääliä itseäni tai uhriutua. En ajattele, että olen luuseri, vääränlainen tai jotenkin huonompi, koska en kuule. En voi korostaa tarpeeksi, että mulle tämä kuulo on se, mitä on, enkä osaa verrata sitä parempaan. Ei mua haittaa. Mutta se olen nimenomaan minä, joka tämän kuulon kanssa elää, joten olen ainoa, joka todella tietää, miten hyvin tai huonosti kuulen ja kuinka hyvin tai huonosti vammani kanssa pärjään. Mulle pitää puhua hieman selkeämmin kuin muille, ja mun kanssa joutuu toisinaan tilanteisiin, joissa sama lause toistetaan useamman kerran. Joskus saatan vaikuttaa välinpitämättömältä, mutta silloin en vain ole kuullut, että muhun yritetään ottaa jonkinlaista kontaktia. Multa ei silti tarvitse kysellä, kuuliko Hannakin nyt varmasti, sillä se on nöyryyttävää ja irrottaa mut täysin turhaan muista paikalla olevista, eikä mulle tarvitse huomautella siitä, kuinka huonosti kuulen. I know.

Ehkä mun kuulovamma on mun born this way -tekijä, en tiedä. Ehkä se on mun nenä. Tai molemmat. Olen kuitenkin tyytyväinen molempiin juuri sillä perinteisellä, vähän ristiriitaisella tavalla: olisi tavallaan kiva, jos tilanne olisi parempi, mutta koska ei ole, ei oikeastaan haittaakaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *