Monroen kurveja ja kalorikummajaisia

Suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen on aina ollut suhteellisen hyvä. Rakastan ruoanlaittoa, syömistä ja rentoja ravintolailtoja, joihin kuuluvat hyvä viini, herkullinen ruoka ja kivat jatkot jossain, missä voi jutella ja pelata lautapelejä. Ruoka on aina ollut mulle nautinto pakollisen, inhimillisen tarpeen sijaan. Rakastan tuoreita aineksia, kokkaamista ja panostamista, ja mielestäni on superterapeuttista, kun voi vapaapäivänä kaikessa rauhassa laittaa ruokaa ja syödä sen sitten elokuvaa katsellen.

Vaikka suhteeni ruokaan onkin siis melko rento, siihen nivoutuu myös synkempiä, moniulotteisempia sävyjä, joihin en haluaisi eksyä. Olen onnekseni välttynyt syömishäiriöiltä, mutta toisinaan suhtautumiseni ravintoon ja ruokaan saa jokseenkin ortoreksisia piirteitä. Lukiossa elin jonkin aikaa appelsiini-mehukeittodieetillä ja juoksin päivittäin kymmenen kilometrin lenkkejä, kunnes liikunnanopettajani pysäytti mut käytävällä ja kysyi, olenko kunnossa. Nyt kesälomani päätyttyä ja syömiseni hieman lähdettyä käsistä olen jälleen tunnistanut itsessäni samoja piirteitä: olenko lihonnut? Olenko lihava? Pitäisikö mun lakata syömästä? Onko okei sallia itselleen herkkuja vai pitäisikö ne hyllyttää täysin? Riittääkö kymmenen kilometrin juoksulenkki vai pitäisikö sen lisäksi kävellä työmatkat?

Syömishäiriöliiton sivuilla syömishäiriöstä mainitaan seuraavaa: ”Syömishäiriö ei ole paino- tai ulkonäkökysymys eikä liiallisuuksiin vietyä laihduttamista. Syömishäiriön oireilla on sairastuneelle jokin tarkoitus: syömisen yltiöpäinen kontrolli tai kontrolloimattomuus tuo hallinnan tunnetta tai pakokeinon esimerkiksi ahdistavien tunteiden tai elämän muutostilanteiden aiheuttaman mielen kaaokseen.”

Kun itse lukiossa (ja useita kertoja sitä seuranneiden vuosien aikana) huomasin kontrolloivani syömisiäni, ruokavaliotani ja liikkumistani pakonomaisesti, olin muutoksen kynnyksellä. Oli abikevät, ja olin juuri jäänyt lukulomalle. Olin kuunnellut vuoden neuvoja siitä, mihin kannattaisi hakea opiskelemaan ja miksi, ja joka puolelta tuntui tulevan käskyjä ja oletuksia tulevaisuuden suhteen. Olin silloin jonkin tuntemattoman reunalla, hetken päästä putoamassa hallitsemattomasti. Lukioaikaisen laihdutukseni jälkeen olen huomannut alkavani hallita ruokavaliotani pakkomielteisesti esimerkiksi epäterveessä parisuhteessa, jossa ulkonäöstä tuli yhtäkkiä, täysin huomaamatta ja hiipien jotain, mikä oli pakko muokata oikeanlaiseksi ja hyväksytyksi.

Vaikka muutos ja siihen liittyvät (tai siitä huolimatta toisinaan mieleen ponnahtelevat) ahdistavat tunteet ovat yksi suurimmista syistä ruokavalion kontrolloinnissa ja syömishäiriöissä, haluaisin nostaa esiin myös erään ajankohtaisen ja toisaalta vuosikausia eläneen, toisaalta vasta viime aikoina jalustalle asetetun ajatuksen: meidät opetetaan varomaan kaloreita ja tarkkailemaan painoamme.

Kehopositiivisuusajatus syntyi pari vuotta sitten ja valtasi nopeasti sosiaalisen median. Aatteen pohjimmainen idea on loistava: jokainen saa rakastaa kehoaan juuri sellaisena kuin se on. Ei tarvitse sopeutua yhteiskunnan asettamiin ahtaisiin, uuvuttaviin uomiin, vaan voi itsevarmasti ja hymyillen olla juuri sitä, mitä itse haluaa, ja on täysin oikeutettua rakastaa omaa ihmeellistä vartaloaan, vaikka se ei vastaisi muotilehtien ja mainoskuvien kehoja. Kehopositiivisuusideologia on eräänlainen vastaisku sille ahtaudelle, jonka yhteiskunta sinnikkäästi yrittää langettaa erityisesti naisten ylle.

Median tarjoama naisvartalokuva on meille niin itsestään selvä ja perinteinen, ettei sitä jaksa tai ymmärrä kyseenalaistaa. Näemme laihoja, ruskettuneita ja photoshopattuja vartaloita tienvarsimainoksissa, muotilehtien hyvinvointijutuissa ja elokuvissa. Kauppakeskuksissa, bussipysäkeillä. Emme ehkä tiedosta ajatusmalleja, joita yhteiskunta meille tarjoaa, mutta ihailemme siitä huolimatta tietynlaisia vartaloita, laskemme pakkomielteisesti kaloreita ja harrastamme hikiliikuntaa vain muokataksemme vartalostamme tietynlaisenYhtäkkiä karkit, pullat ja pizza eivät olekaan normaaleja herkutteluruokia, vaan luksusta, jotka ansaitakseen on ensin rehkittävä kuntosalilla tai pururadalla. Kun päivitämme Instagramiin kuvia jäätelöannoksista tai hampurilaisaterioista, huomautamme, ettemme yleensä syö näin: having a cheat day. Ruoan nautintoulottuvuus alkaa häilyä, ja sen merkitys muuttuu herkusta pelkäksi kuivaksi ravinnoksi.

On tärkeää huolehtia terveydestään myös ravinnon kannalta, totta kai. Mutta mistä tolkuton itsekuri kumpuaa? Miksi suhteemme ruokaan tuntuu olevan aina hieman vinksallaan, aina hivenen liian tiukka? Vaikka kehoposiitivisuusaate elää ja voi hyvin ja on antanut tilaa muillekin kuin siloisiksi photoshopatuille unelmavartaloille, me mittailemme vartalomme jokaista arpea, kumpua ja muhkuraa ja mietimme, voimmeko syödä vielä yhden rivin suklaata vai pitäisikö jo antaa olla.

Luulen, että lihoin lomalla pari kiloa. Kyse on vain parista kilosta (jotka voivat olla myös täysin kuviteltuja), mutta huomasin heti ahdistuvani. Olenko nyt pullukka? Voinko syödä kaappiin unohtuneet suklaakakun jämät vai pitäisikö lähteä lenkille?

Ajatusmalli tuntuu tiukalta ja jokseenkin turhalta. Vaikka yksi ääni päässäni tolkuttaa, ettei pala suklaakakkua tee minulle pahaa, toinen ääni huutaa vielä kovemmin, että olen ensimmäistä kertaa vuosikausiin ollut tyytyväinen vartalooni enkä halua lihoa. Olen vuosia kuunnellut ja seurannut vierestä keskusteluja ja kommentteja lihomisesta, ylipainosta, ihannevartalosta, raskausarvista ja selluliitista, mahamakkaroista ja hyllyvistä reisistä. Olen kuullut, kuinka rumasti äitini puhuu toisinaan vartalostaan, ja todistanut läheisteni omaan kehoonsa kohdistunutta epävarmuutta ja itseinhoa. Olen kuunnellut tämän kaltaisia juttuja jo lapsena. Olen kuunnellut myös omaan vartalooni kohdistuvia haukkuja ja moitteita iässä, jossa kehoaan ja painoaan ei pitäisi vielä joutua murehtimaan.

Sanoin alussa, että suhtautumiseni ruokaan on enimmäkseen mutkaton. Niin se onkin. Syön, kun on nälkä, ja monesti syön myös silloin, kun vaan tekee mieli. Jos haluan ostaa irtokarkkia, ostan. Yritän olla murehtimatta liikaa, mutta toisaalta antaa keholleni sellaista ruokaa, joka saa sen voimaan hyvin. En syö viljaa, koska siitä tulee huono olo ja turpoan kaksinkertaiseksi. En käytä maitotuotteita kahvimaitoa lukuun ottamatta enkä osta koskaan lihaa kotiin. Mutta jos haluan ravintolassa tilata pihvin tai syödä lauantai-iltana pizzaa sohvalla, teen niin. En ole liian ankara itselleni – tai ainakin yritän vältellä sitä.

Siitä huolimatta murehdin vartaloani tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. En ole ylipainoinen, ja enimmäkseen olen ihan tyytyväinen vartalooni. Silti saatan sovitella vaatteitani ja tunnustella, ovatko ne alkaneet kiristää. Se on ahdistavaa, surullista ja uuvuttavaa. Turhaa, raivostuttavaa.

Me opimme tavan suhtautua ruokaan ja kehoomme sen kautta, mitä meille opetetaan. Kuinka puhumme lapsillemme tai ystävillemme ruoasta ja vartalostamme? Mittailemmeko mahamakkaroitamme peilin edessä samalla, kun pienet silmät ja korvat seuraavat meitä? Puhummeko rumasti itsellemme, mollaammeko itseämme kun olemme lihonneet? Opetammeko lapsillemme, että herkut ja ruoka ovat luksusta, jotka täytyy ansaita liikkumalla ensin? Osallistummeko yhteiskunnan tarjoaman vartalomallin tuputtamiseen photoshoppaamalla omia vartaloitamme ja paheksumalla ylipainoisia? Annammeko ajatustemme painua uomiin, joissa laihuus on ainoa oikea kauneuden mitta?

Tänä päivänä myös media tarjoaa meille erilaisia kehoja. Laiha ei ole ainoa oikea. Kauneusihanteet muuttuvat, ja nyt 2010-luvulla meillä tuntuu olevan ensimmäistä kertaa varaa valita. Kun 1950-luvun ihanne hekumoi Marilyn Monroen kurvien perään ja 1990-luku catwalk-mallien langanlaihuuden, 2010-luku pitää molemmista. Se on oikea suunta. Muutoksen perusta olemme kuitenkin me. Me luomme itse kauneusihanteet ja kehopositiivisuuden, joka yhteiskunnassa vallitsee. Jos me rakastamme muhkuroitamme ja pehmeitä vatsojamme emmekä suhtaudu ruokaan palkintona, jonka voittaakseen täytyy tehdä töitä, yhteiskunta lakkaa tarjoamasta meille ahtaita, tiukkoja kehyksiä, joihin mahtumattomat ovat jollain tavalla huonompia.

Syömishäiriöt ovat seurausta ahdistavista, käsittelemättä jääneistä tunteista ja kontrollin tarpeesta. En väitä, että ihminen sairastuu anoreksiaan, koska yhteiskunta tarjoaa laihaa vartalomallia, mutta väitän, että yhteiskunnan ahdasmielisyys on lähtöisin meistä itsestämme – mehän olemme se yhteiskunta, josta kovasti puhumme. Kaiken ahdistuksen ja surun keskellä on turhaa joutua kantamaan murhetta vielä siitä, millainen oikeanlainen vartalo on. Sellaista ei ole. Kehopositiivisuus ei ole pelkkä sosiaalisessa mediassa leviävä aate – se on, tai ainakin sen pitäisi olla jotain, jonka opetamme lapsillemme ja itsellemme, ja jota levitämme ympärillemme huomaamatta ja hiljaa. Sen pitäisi olla niin itsestään selvää, ettei kenenkään tarvitsisi kirjoittaa juttuja siitä, millainen oma suhtautuminen ruokaan ja syömiseen on ja miksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *