Kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen

Muistan kerran, kun olin viidennellä tai kuudennella luokalla, ja olin menossa kotiin koulusta. Kävelin pitkää käytävää pitkin ja kuulin, että jossain lähistöllä oli poikaryhmä. Kun astuin ulos ulko-ovesta ja aloin kävelemään rappusia alas koululta, kuulin kuinka ulko-ovi aukesi ja sieltä huudettiin HUORA ja sen jälkeen kovaa naurua. Ulko-ovi aukesi taas, kun olin päässyt rappuset alas, sieltä huudettiin HUORAAAA! Pyöräilijä tuli vastaan, katsoi minua ja sitten poikaryhmää, joka seisoi ulko-oven luona. Pyöräilijä pyöräili pois ja muistan, että minua nolostutti. Ajattele jos tuo pyöräilijä nyt luulee, että olen tehnyt jotain pahaa. Ihan kuin olisin ansainnut huorittelun.

Kahdeksan vuoden ajan tämä oli melkein arkipäivää minulle. Minua on huoriteltu, hiuksiani on haukuttu harakanpesäksi, vaatteilleni on naurettu ja minulle on sanottu, ettei kouluun ikinä enää kannata tulla meikittä, niin hirveän näköinen olen ilman meikkiä. Minua on kutsuttu kiertopalkinnoksi (vaikka olinkin kaveriporukan viimeinen, joka menetti neitsyytensä) ja koulun alkamisesta alkaen minulle on naurettu ja minua on kiusattu siitä, että hoidin aina läksyni, olin aina kunnollinen enkä koskaan saanut merkintöjä tai jälki-istuntoa. Minusta on levitetty päättömiä juoruja ja kerrottu asioita minusta, jotka olin kertonut jollekin luottamukselliseksi. En ikinä unohda sitä päivää viidennellä luokalla, kun tuliin kouluun, ja tyttö, jonka luulin olevan minun ystäväni, oli kertonut kaikille kuudesluokkalaisille, että minun kuukautiseni alkoivat jo, kun olin 10. Ne katseet, ne kuiskattelut ja kaikki ilmeet.

Tämän kaiken lisäksi, oma isänikin usein sanoi minulle teini iässä, että minusta tulee vanhapiika koska ei kukaan poika halua minunlaista. Olen liian tylsä ja kunnollinen. Aina silloin tällöin hän kysyi miksi en voisi olla vähän rennompi, niin kuin siskoni, pitääkö aina olla niin tosikko ja kunnollinen? Olen myös saanut kuulla, että perseeni on liian leveä ja, että urheilua kannattaisi alkaa harrastamaan. Kolme viimeisintä vuotta, ennen vanhempieni eroa, oli yhtä helvettiä. Sain kuulla melkein päivittäin jotain halveksivaa.

Kaikesta tästä huolimatta, menin kuitenkin joka päivä kouluun. Puin juuri ne vaatteet, jotka halusin ja olin se kuka olin. En tiennyt mitään muutakaan tapaa. Olen kuitenkin käyttänyt niin monta tuntia peilin edessä, vaatteita kokeillen ja itseäni katellen, ja pohtinut, onkohan tämä asu, jolle ne nauravat. Jos laitan nämä housut, sanookohan ne silloin jotain? Olen miettinyt pääni puhki mitähän muut ajattelevat minusta. Se jos jotain on energiaa vievää.

Kun yhdeksännellä luokalla oli opintokeskustelu opinto-ohjaajan kanssa ja mietittiin erilaisia lukioita, kysyin häneltä, että miten tavallista on, että lukiossa vielä kiusataan? Opinto-ohjaaja katsoi minua vähän kummasti ja kysyi miksi minä sellaista mietin. Sanoin, että minua on kiusattu kahdeksan vuotta, ala-asteen ensimmäiseltä luokalta yläasteen kahdeksannelle luokalle asti, en jaksa, jos vielä lukiossakin pitää kestää sitä. Siihen hän vastasi oho, sitä en olisi uskonut sinusta, olet jotenkin niin ulospäinsuuntautunut ja vaikuttaa siltä, että sinulla on kavereita ja… Niin, se miltä asiat vaikuttavat eivät aina ole todellista. Vain koska minulla oli kavereita, olin sosiaalinen ja koulussa meni hyvin, ei se tarkoittanut, ettenkö olisi voinut olla kiusattu.

Kiusaaminen jättää aina jäljet. Vaikka jäljet eivät ulkoisesti näkyisikään, ei se tarkoita, etteikö jälkiä tulisi. Aikuisena olen voinut kokea tämänkin asian hyvänä, koska se on muovannut minusta juuri sen, kuka olen tänään. Kiusatuksi tuleminen on vahvistanut minua, eikä se ole koskaan sortanut minua. Minulla on mennyt hyvin elämässä ja elän onnellista elämää. Ja olen myös oppinut, että ihan sama mitä muut minusta ajattelee. Minä olen juuri sellainen, kun haluan olla, jos ei se kaikkia miellytä niin olkoon. Minä olen rakastettu ja minä rakastan itseäni, se riittää.

Tämä on kuitenkin asia, joka oman lapsen kohdalla pelottaa. Vaikka itse koenkin nyt, että kiusatuksi tuleminen on vahvistanut minua, olisin kuitenkin mielellään säästynyt siltä. Jos joku jonain päivänä kiusaa poikaani, en todellakaan tiedä miten minä sen asia tulen kestämään. Olen kuin leijonaemo ja spontaani reaktioni on, että etsin vanhemmat käsiini ja haukun heidät pystyyn, samoin heidän lapsensa. Näin ei tietenkään voi toimia, mutta luulen, että monet vanhemmat tuntevat niin. Minun poikaani ei haukuta eikä häneen kosketa, se on varma. Samanlailla kuin minunkin äitini taisteli ja soitti lukemattomia puheluja kouluun, minäkin taistelen.

En tietenkään myöskään toivo, että pojastani tulisi kiusaaja. Sekin saisi minut raivonpartaalle. En kuitenkaan ole tästä yhtä peloissani, koska luulen, että kunhan vanhemmat ovat läsnä, antavat aikaansa ja mielin määrin rakkautta ja kotona on hyvät oltavat, on riski aika pieni, että lapsesta kasvaa kiusaaja. Yleensä kiusaajilla on itse paha olo tai heiltä puuttuu jotain. Ja minä uskon ja toivon, että pojaltani ei puutu mikään ja hänellä on hyvä olla. Se on yksi vanhemmuuden haasteista, että ei toivoisi mitään pahaa omalle lapselleen. Toivon koko sydämestäni, että poikaani ei kohdella yhtä huonosti kuin minua. Samalla tietäen, että lapset voivat olla niin julmia ja ilkeitä. Ja tässä vanhemmilla on suurin vastuu, kotoa ne arvot ja mallit saadaan. Olemalla tasapainoisia ja hyviä roolimalleja, tulee lapsistammekin tasapainoisia ja hyvä roolimalleja.

-Jeanette

Kommentit (1)
  1. Minuakin kiusattiin kotona ja kiusaajani oli isäni. Olen aina ollut pullukka ja vielä naiseksi melko pitkä. Venähdin ala-asteen viimeisillä luokilla monia senttejä ja olin poikiakin pidempi. Sain kotona kuulla ylipainostani kaikenlaista pilkkaa Minua kutsuttiin lihavista ihmisistä käytettävillä pilkkanimillä, joista yhdestä tuli ”lempinimeni” jolla minua kotona alettiin kutsua myös vieraiden kuullen.Tehtiin muutenkin selväksi, että en ole tarpeeksi tyttömäinen, kelvollinen ja että olen epänaisellinen monella tapaa. Esim.en ollut isän mielestä tarpeeksi nätti ammattiini( tavalliseen duuniin, missä ei ulkonäöllä työskennellä). Selväksi tehtiin myös, että en ollut toivottu lapsi lainkaan. Isä oli samanlainen myös äitiäni kohtaan: äiti oli väärän kokoinen, jopa väärän mittainen pituudeltaan. Tätä jatkui ala-asteikäisestä siihen asti, kunnes muutin pois kotoa 19-vuotiaan. Sairastuin ahmintahäiriöon 5-6 luokalla tämän vuoksi.Koulussa minua ei kiusattu. Isä hoiti sen homman.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *