Mitä pelkään

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Aloin epäillä itseäni. En muista milloin olisin harkinnut jotain näin tarkasti. Ajatus kulkee jatkuvasti mukanani kaikessa mitä teen. Aamulla kun herään ja hiivin liki hengittämättä keittiöön, haaveillen pienestä yksinolon hetkestä kahvikupin kanssa. Kun kävelen ainokaisen kanssa päiväkotiin paahteista asvalttia pitkin, sitten tuulessa, joka kääntää sateenvarjon ympäri. Puhumme toisillemme. Pidämme toisiamme tiukasti kädestä. Iltapäivällä, kun haen hänet kotiin ja pysähdymme matkalla keräämään kaikki maahan pudonneet tammenterhot, ajattelen sitä. Miten vauva, toinen lapsi, kolmas persoona, tähän sopisi? Miten hän mahtuisi meidän väliin? Saisiko hän edes tulla? Mitä jos ainokainen ei haluakaan? Mitä jos kaikki menee rikki?

Ajattelen ainokaista aina ensin, paitsi silloin, kun olen suuren kiukun vallassa, enkä osaa ajatella yhtään mitään järkevää. Ne hetket ovat kuitenkin lyhyitä ja palaan pian yhteyteen ainokaisen kanssa. Pyydän anteeksi, myönnän, että mokasin. Ainokainen on ihan konkreettisesti elämäni tärkein asia. Teen päätökset sen perusteella, miten hän hyötyy niistä eniten tai miten uskon hänen hyötyvän. Uskon, että lapsuus ja kasvuympäristö ovat avainasemassa siinä, millaiseksi ihminen kasvaa ja miten hän kykenee olemaan maailmassa myöhemmin. Pitää olla tarpeeksi hyvää. Lapsen pitää saada tuntea olevansa rakas ja tärkeä, ja se pitää näkyä hänelle konkretiana, ihan todellisina tekoina ja tapahtumina. Lasta pitää puolustaa. Vanhemman kuuluu olla lapsen puolella.

Minun lapsuuteni ei ollut sellainen. Siinä oli joitain hyviä elementtejä, mutta ei tarpeeksi kumoamaan jatkuvia traumatisoivia kokemuksia, joilla oli useampi lähde perhepiirissä ja kouluympäristössä. Muutin pois kotoa alle 18-vuotiaana ja aloitin taistelun takaisin elämään. Olin aivan yksin. En kykene keksimään miten, miten se on mahdollista, että olen tässä ja olen tällainen. Minä olen kiltti, empaattinen, oikeudenmukainen ja rakastava, hyvä äiti. Pitkään uskoin, että olen täysin arvoton. Ajattelin olevani lähtökohtaisesti viallinen, roskaa, huono kappale.

Olin joskus tosi kauniskin. Luulin olevani valtavan lihava ja ruma. Lapsuudenkodissa syömiseni oli pilkan aihe. Sitä tarkasteltiin ja minua nolattiin jos otin toisen palan leipää. Sairastuin syömishäiriöön. Sairastuin masennukseen. Sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön. Aloin oikeasti syödä liikaa. Yritin oksentaa, mutta en onnistunut. Halusin olla anorektikko. Halusin kuihtua pois. Joku minua kuitenkin piti elämässä kiinni, joku ajatus siitä, että tässä ei voi olla kaikki. On oltava toisenlaistakin elämää. Olen aina osannut keskittää katseeni siihen yhteen pieneen kauniiseen kohtaan.

Kun aloin odottaa ainokaista, minulle oli täysin selvää, että raskaus saa jatkua, vaikka tiesin, että tulen kantamaan vastuun ja vanhemmuuden yksin. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että minä kelpaan. Olin varma, että olen kyllin hyvä tähän, äidiksi. Ja kyllä minä olenkin. Yhden lapsen äitinä, meidän molempien päät pysyvät pinnalla. Joskus voi olla vaikeampia ja väsyneempiä aikoja, mutta oi elämä viisivuotiaan kanssa on jotain aivan muuta kuin taaperon tai vauvan.

Meillä on pääasiallisesti aika hauskaa. Leipomista, peli-iltoja ja polkupyöräilyä, sunnuntairetkiä ja kikatusta, yllättävät tanssibileet. Olen saanut myös ihoni takaisin, eikä siinä jatkuvasti roiku joku kiinni. Illalla käymme nukkumaan vierekkäin halaukseen ja kiitän luojaa, korkeampaa voimaa sekä universumia. Minulle ei ole niin väliä kuka siellä on, mutta kiitän jokaisesta päivästä ainokaisen kanssa. Mikään muu suhde, asia tai tekeminen ei ole minulle niin merkityksellinen ja rakas, kuin hän.

Mitä jos vauvan syntymä pilaa sen kaiken?

Mitä jos vauva on ihan tavallinen vauva eikä nuku, enkä minäkään nuku, eikä ainokainenkaan nuku ja meistä tulee kaikista ihan kamalan väsyneitä ja itkuisia. Mitä jos kaikesta tulee harmaata mössöä ja pelkkää raatamista? Mitä jos en pysty enää vastaamaan ainokaisen tarpeisiin samalla tavalla? Mitä jos ainokainen vihaa vauvaa ja minua? Mitä jos ainokainen traumatisoituu ja kokee itsensä hylätyksi?

Mitä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Mitä jos vauvavuosi on yhtä yksinäinen kuin ensimmäinenkin? Mitä jos vauva kuolee kohtuun? Mitä jos minä kuolen synnytykseen? Mitä jos vauva on vammainen tai muuten erityistarpeinen ja minä uuvun totaalisesti? Mitä jos lapsi suhtautuu negatiivisesti alkuperäänsä ja on vihainen sekä katkera minulle siitä, ettei hänellä ole isää? Mitä jos meihin suhtaudutaan tuomitsevasti ja ilkeästi, niin, että lapset joutuvat kärsimään siitä?

Mitä jos tämä minun itsekäs halu saada toinen lapsi, tuhoaa sen kaiken hyvän, mitä olen jo saanut?

Näitä minä olen miettinyt nämä kuukaudet, kun en ole kirjoittanut.

Kommentit (2)
  1. Mitä jos kaikki meneekin hyvin? Mitä jos rakkauden määrä perheessänne vaan kasvaa? Mitä jos sisarusten välinen suhde on parasta mitä tulet ikinä todistamaan?

    Anteeksi, toivottavasti en ollut tökerö. Mitään ratkaisuja minulla ei tietenkään ole etkä niitä varmasti ulkopuolelta kaipaa. Tekstiä lukiessa tuli vaan väkisinkin mieleen että oletko pystynyt miettimään toisesta näkökulmasta. Kaikkea hyvää teille!

    1. Sitä minä tietysti toivon! Ja todellakin, kiitos kommentistasi <3

      Olen miettinyt asiaa myös siitä näkökulmasta, että kaikki menisi hyvin. Siksi kai ylipäänsä olen alkanut ajatella tätä ja haaveilla tästä, isommasta perheestä. Yksinhuoltajuus on kuitenkin tehnyt minusta varautujan.

      Jos olisin yhdessä lapseni isän kanssa ja meillä olisi tasapainoinen suhde sekä tasapuolisesti toimiva vanhemmuus, en miettisi. Uskoisin voimavarojeni riittävän.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *