Ladataan...
Hymyillen.

Heippa! 

 Juna puksuttaa verkkaisesti kohti etelää. Taakse jää luminen lappi ja valkea Rovaniemi, kymmenet japanilaisturistit. Minulla on suuri kuppi kahvia, repullinen kirjoja, kiristävät housunreunat ja niin paljon aikaa. Joululoma on alkanut ja vieritin hikikarpaloita kun raahasin puoli omaisuuttani mukaan lomalle. Oli otettava mukaan joululahjat, juhlamekko ystävän häihin, paljon kirjoja joita en ole ehtinyt syksyllä lukea ja monta vaatekappaletta. 

 Vastapäätäni istuu pieni kirkassilmäinen tyttö. Kuuntelen kuinka saksanässät suhahtelevat, tyttö ei malttaisi pysyä paikallaan. Kuuntelen kuinka tuoppi olutta saa suomalaisen miehen kielenkannat vilkkaiksi. 

Lasken minuutteja siihen että olen perillä, sillä minulla on ikävä. Kun asuu kihlattunsa kanssa eri kaupungeissa ja välissä on monta sataa kilometriä, on vain pakko tottua ikävää, vaikka aika ei sitä sittenkään helpommaksi tee. Kun välimatka on pitkä, mutta etäisyyttä ei ole, junamatkat täyttyvät odotuksesta. Sitä tunnetta, kun toinen kävelee leveästi hymyillen junalaiturilla vastaan ja kaappaa syliin, ei voita mikään. Silloin aina ymmärtää että kaikki ikävä on sittenkin tämän arvoista.

  Huomenna ystäväni menee naimisiin ja minä varmasti itken. Lumihiutaleiden alla solmitaan liitto, joka on ikuinen. Olen onnellinen ystävän puolesta, iloinen siitä että hän saa rakkaan omakseen. Sellaista onnea ei ikinä saa pitää itsestäänselvyytenä. Toisaalta onnea voi olla myös silloin, jos ei löydä itselleen sopivaa, sillä jokaisesta elämäntilanteesta on löydettävä onni. 

   Lomalla aion lukea. Lukea hirveästi ja uppoutua toisiin maailmoihin. Olen jo nyt täynnä suklaata, mutta aion täyttyä siitä vielä lisää. Aion olla rakkaitteni kanssa, joulu perheen kanssa on tärkeä. Aion raahata E:n joulukirkkoon ja saada sydämeni täyteen pikkusiskojen tähtisilmistä. 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Vuodenaikaan erittäin sopiva kuva ;)

 

 Olen nyt jo jonkun aikaa totutellut elämään entisenä vanhoillislestadiolaisena. Haluaisin tässä blogissa kirjoitella ajatuksia, joita irtautumisen myötä on noussut mieleen - en mitenkään siksi, että haluaisin leimata yhteisöä tai syyttää sitä jostain. Vanhoillislestadiolaisuus on antanut elämääni paljon hyvää, mutta myös ahdistavia asioita. Tuntuu vain tärkeältä kirjoittaa. Ja vielä tärkeämmältä tuntuu kirjoittaa omalla nimelläni, omilla kasvoillani, ei paeta anonyymiyteen. Kasvoillani siksi, että minä seison ajatusteni takana ja ajattelen, että minulla on oikeus myös puhua niistä. Sen sijaan minulla ei ole oikeutta kirjoittaa valheellista tietoa entisestä yhteisöstäni, vaan kaikki se mitä täällä kirjoitan, ovat minun kokemuksiani. Jokainen kokee asiat eri tavalla ja siksi en voi väittää, että vanhoillislestadiolaisuus olisi kaikkia ahdistava uskonto. Tai että se olisi huono yhteisö. Tai että siellä alistettaisiin naisia. 

  Välillä tuntuu siltä, etten kuulu enkä sovi oikein mihinkään. En enää sovi vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, mutta en oikeastaan siihen ympäröivään maailmaankaan, johon en ole pienestä pitäen kasvanut. En osaa vielä tämän maailman normeja ja käytäntöjä. Yliopisto-opiskelijana sitä jää jotenkin tyhjän päälle: ei haluaisi mennä seuroihin, mutta ei haluaisi myöskään juhlia koulukavereiden kanssa iltaisin. Haluaisi vain elää samanlaista elämää kuin ennenkin. Erona vanhaan tietysti se, ettei tarvitse enää miettiä, saako jotain tehdä. 

  Minä olen opetellut meikkaamaan, sillä nyt minulla on lupa siihen. Kun ensimmäistä kertaa ostin ripsivärin ja huulipunan, oli kevyt olo, vähän jännittynytkin. Meikkaaminen ei tee minusta pinnallista, sillä minä en meikkaa siksi että kelpaisin maailmalle. Meikkaan siksi, että haluan itse määrätä omasta ulkonäöstäni, en halua että joku tulee sanomaan minulle, että punaiset huulet tai mustat ripset tekisivät minusta jotenkin kelvottoman. 

 En oikeastaan koskaan ole vanhoillislestadiolaisenakaan ymmärtänyt, miksi tyttöjen ja naisten ulkonäköön puututaan ja miksi sitä kontrolloidaan. Tavallaan vanhoillislestadiolainen ajatus kaunistautumisen välttämisestä on kaunis:  Jumala on luonut jokaisen omaksi kuvakseen, juuri täydelliseksi. Sitä kuvaa ei tarvitse ihmisen sitten itse parannella.

Toisaalta minä ajattelen niin, että Jumalalle tuskin on väliä sillä, onko tyttö tai nainen laittanut ripsiinsä väriä vai ei. Eivätköhän ne tärkeämmät asiat nouse ihmisestä jostain muusta kuin ulkonäöstä. 

   Olen miettinyt sitä, miten helppoa on ilmoittaa, ettei enää kuulu laumaan. Lakkaa kyntensä vain punaiseksi ja vetää silmiin rajaukset. Jumalan valtakunnan raja kulkee toisinaan siinä, että toinen ei halua kaunistaa itseään ja toinen haluaa värjätä hiuksensa oransseiksi.

 

Olen ajatellut paljon sitä, mitä kaikkea hyvää olen elämääni vanhoillislestadiolaisuudesta saanut. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut elämässäni vain yksi poikaystävä, joka tulevaisuudessa on minun aviopuolisoni. Vanhoillislestadiolainen opetus siitä, että Jumala antaa sopivan kumppanin silloin kun siihen on sopiva aika, on ihana! :) On turvallista luottaa siihen, että Jumala antaa sopivan kumppanin. Siihen luotan edelleen. 

Toki minä rakastuin väärään ihmiseen. Sillä tavalla väärään, ettei hän ollut lestadiolainen. Rakkaus ei ollut oikein, mutta omia tunteita ei voi sammuttaa. Minusta rakkaus, joka tekee ihmisen onnelliseksi, ei koskaan voi olla väärää. Rakkaus, joka tekee ihmisen onnettomaksi tai tyytymättömäksi, ei taida olla sitä aitoa rakkautta. Toisaalta kukaan ei pitänyt minua "epäuskovaisena" vaikka seurustelinkin ihmisen kanssa, jolla ei ollut samaa uskontoa kuin minulla. Minua pidettiin epäuskovaisena vasta sitten, kun itse sanoin, etten halua olla vanhoillislestadiolainen ja etten enää ajattele asioista tavalla, jolla lestadiolaiset ajattelevat.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut rauhassa pohtia asioita ja ajatella. En ole kokenut mitään "hoitokokouksia" ja pelotteluja helvetillä. Sen sijaan olen kokenut, että minua arvostetaan ja rakastetaan yhä. Toki alussa läheiset ihmiset antoivat minulle neuvoja, puhuivat siitä että menetän uskoni. Se tuntui ahdistavalta kun en oikein uskaltanut sanoa mitä itse ajattelin, mutta ymmärrän miksi minulle niin puhuttiin. Läheiseni ovat puhuneet asioista, jotka ovat kokeneet oikeiksi. En ole vihainen siitä, sillä tiedän että niiden sanojen takana on ollut paljon välittämistä. "Saarnaaminen" ja neuvominen eivät kuitenkaan auta sitä, joka ei koe enää lestadiolaisuutta oikeaksi. Silloin tärkeintä on seistä rinnalla.

Minua ei ole hylätty. Eikä hylkääminen edes ole millään tavalla sidoksissa vl-opetuksiin. En ole koskaan kuullut seurapuheissa, että uskonsa kieltänyttä pitäisi vältellä tai katkaista häneen välit. Sen sijaan on kehotettu rakastamaan entistä enemmän. Joskus kuulee surullisia kertomuksia siitä, miten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä lähteneitä kohdellaan. Hengellinen väkivalta ja pelottelu eivät koskaan ole oikein, mutta ehkä niissä ikävissä tapauksissa on kyse ihmisen taitamattomuudesta. Ettei osata kohdata eri tavalla ajattelevia. 

Olen saanut ehjän perheen. Pienenä minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä äidin ja isän eroavan, eikä ole tarvinnut pelätä humalassa olevia vanhempia. Alkoholia ei ole koskaan kotona käytetty ja siitä olen hirvittävän kiitollinen. Nytkään minulla ei ole mitään tarvetta viettää viikonloppuja baareissa, ne eivät ole vain minun paikkojani. En osaa juoda enkä koskaan sitä halua opetellakaan. En tarvitse alkoholia. 

Jos en koskaan olisi ollut vanhoillislestadiolainen, tuskin osaisin arvostaa klassista musiikkia. Kuuntelen edelleen klassista ja virret ovat edelleen ihania, mutta sen lisäksi kuuntelen myös muuta musiikkia laidasta laitaan. En pidä kappaleista, joissa sanat ovat rumia tai ihannoivat huonoja asioita, mutta en ajattele että rytmi tekisi musiikista huonoa ja syntistä. Olen löytänyt paljon kauniita biisejä, ihastellut sitä miten kauniita asioita ihmiset osaavat sanoin ilmaista. Saan musiikista voimaa ja energiaa, iloa. En ole pitkään aikaan kuunnellut siioninlauluja, sillä ne linkittyvät mielessäni vielä tilanteisiin, joissa olen paininut uskomisen kanssa ja ollut epävarma. 

 

Ehkä yhden vienon pyynnön haluaisin sanoa vanhoillislestadiolaisille. Antakaa lastenne olla ystäviä myös ei-lestadiolaisten kanssa, olkaa tekin ystäviä myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin te. Minun mielestäni ystävyyssuhteita ei tarvitse rakentaa vain oman valtakunnan sisäpuolelle. Älkää rakentako raja-aitoja, välittäkää myös liikkeen ulkopuolella olevista. 

Kun liikeen ulkopuolinen ilmaisee huolensa esimerkiksi äidin jaksamisesta, ei se ole pilkkaa tai vainoa. Se on huolta. Jokaisella on oikeus määrätä kehostaan, mutta on myös oikeus tehdä sillä tavalla kuin omatunto sanoo. Uskoa ei kuitenkaan koskaan saisi käyttää painostuksen keinona eikä intiimit asiat, kuten lapsien syntyminen kuulu kenellekään muille kuin aviopuolisoille. Kenelläkään muulla ei ole oikeus puuttua siihen, kuinka paljon perheeseen syntyy lapsia ja kuinka tiheään. Jokaisella on oikeus tehdä itse ratkaisu perheen perustamisen suhteen. 

Kun mediassa uutisoidaan hyväksikäyttötapauksista tai ehkäisykiellosta, ei sekään ole pilkkaa tai vainoa. Se on huolta. 

Kun yliopistoissa tehdään tutkimusta lestadiolaisuudesta, ei se ole pilkkaa tai vainoa. 

Kun joku kertoo huonoista kokemuksistaan yhteisössä, ei se ole katkeruutta. 

Kun joku kritisoi liikkeen opetuksia, ei sekään ole katkeruutta. 

 

 En enää miellä itseäni vanhoillislestadiolaiseksi, mutta uskon Jumalan ja se antaa elämääni paljon valoa. En ole vanhoillislestadiolainen siksi, etten yksinkertaisesti usko niihin kulttuurisiin juttuihin, joita lestadiolaisuudessa pidetään yllä. En usko siihen, että musiikki, tanssiminen, meikkaaminen, elokuvat ym olisivat väärin. En usko siihen, että omaa järkeä ei saisi käyttää tai että omaan lapsilukuun ei saisi vaikuttaa. En usko siihen, että Jumala jättää miljardeja ihmisiä taivaan ulkopuolelle. 

Jokaisella on kuitenkin oikeus uskoa siihen, minkä kokee hyväksi ja oikeaksi. Lestadiolaisilla on oikeus uskoa siihen, että vain lestadiolaiset pääsevät taivaaseen tai siihen, että Jumalan luomistyöhön ei ihminen saa puuttua. Minulla on oikeus uskoa toisin. Kaikkien ei tarvitse uskoa samalla tavalla, mutta kunnioittaa täytyy jokaista. 

 

 Tulipa tästä pitkä... :D Laittakaapa kommentteja jos heräsi ajatuksia! Ja minullekin voi laittaa suoraan sähköpostia, jos haluaa jostain asioista keskustella: reetusca@hotmail.com    ( anteeksi tuo kamala sähköpostiosoite, se oli joskus 10 vuotiaana niin cool :D )  Olisi mukavaa jakaa ajatuksia ja kokemuksia, mutta muistetaan keskustella hyvässä hengessä :) 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

 Iltaisin minulla on tapana sammuttaa valot, sytytellä kynttilöitä, laittaa rauhallista musiikkia soimaan ja levittää lattialle vaaleanpunainen joogamatto. Oma pieni joogastudio syntyy helposti ja rauhallinen yin-jooga saa mielen tyyntymään. 

 Joogasta on tullut osa jokapäiväistä arkea ja se on ehkä paras löytö koskaan! Olen edelleen kankea kuin näkkäri ja lootusasennossa polvet eivät suinkaan lepää minulla maassa vaan ne nousevat kohti kattoa. Minulla on surkea tasapaino ja asanoissa pysytteleminen on enemmän tai vähemmän horjuvaa. Horjun vaikka jalat olisivat tukevasti maassa, puhumattakaan siitä jos yksi jalka täytyy nostaa ylös. :D Siksi olen tyytyväinen yhden naisen joogastudioon, siellä saa puhkua ja ähkiä ilman että kukaan näkee. Eikä tarvitse verrata itseään muihin joogeihin...

  Jooga on oikeasti ihan mahtava laji. Aikaisemmin en ymmärtänyt miten joku voi saada kiksejä siitä että mutisee mantroja ja istuu lootusasennossa, taipuu kivuliaiselta näyttäviin asanoihin ja vain hengittää sisään ja ulos. Jooga oli mielestäni ituhippien hommaa, tappavan tylsää ja aika naurettavaa. Jotain liian korkealentoista ja filosofista, ei siis minua varten ollenkaan. 

  Ensimmäisillä joogatunneilla yritin olla purskahtamatta nauruun. Muut kanssajoogaajat näyttivät kamalan hassuilta hassuissa asennoissa, enkä minäkään varmaan sen viisaammalta näyttänyt. En osannut rauhoittua ja loppurentoutuksessa kuitenkin alkoi väsyttämään niin armottomasti että piti taistella unta vastaan. 

  Joogassa keskitytään itseen ja omaan kehoon. Se sai minut aluksi melkein parkumaan, sillä en ollut tottunut keskittymään itseeni, muihin kylläkin. Tuntui pelottavalta istua hiljaa ja kuunnella niitä ajatuksia, joilta olin pitkään yrittänyt sulkea korvani. Oli hassua vain keskittyä itseensä, sillä se tuntui jotenkin itsekkäältä. 

 Joogan terveysvaikutukset ovat mittavat, mutta eniten minua kiehtoo se, millainen vaikutus sillä on omaan asenteeseen. Tuntuu siltä, että minusta on tullut joogailun myötä pikkuisen tasapainoisempi ihminen, vaikka aluksi vihasinkin niitä ihmisiä, jotka kehuskelivat sillä kuinka valastuneiksi he olivat joogan myötä tulleet. Ihan kuin yksi asana voisi yhtäkkiä muuttaa koko maailman ja vavisuttaa maata jalkojen alla! Jooga rentouttaa, auttaa selkäkipuihin ja saa kait minut joskus melkein notkeaksi. Se rauhoittaa ja kehittää pitkäjänteisyyttä. 

 Mutta ennenkaikkea jooga on antanut minulle ymmärryksen siitä, että omaa kehoa täytyy kiittää. Olla sille lempeä, mutta myös toisinaan vaativa. Joogan myötä olen myös alkanut kiinnittää huomiota kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja siihen, millä tavoin itse voi tehdä elämästään onnellisempaa. 

  Eli vahva suositus täältä! 

KUVAT   TÄÄLTÄ JA TÄÄLTÄJ

a P.S:   Jooga ei missään nimessä ole pelkkää hengittelyä ja korkeampaa euforiaa: se kyllä saa naaman punaiseksi ja lihakset kipeiksi ;) 

P.P.S En todellakaan taivu kuvien mukaisiin asentoihin.... 

Ladataan...
Hymyillen.

Moi!

 Kello raksuttaa kohti aamua ja mä en saa unta. Olen aika kova stressaamaan joten seuraavan päivän tentit tai tärkeät jutut vie minulta kyllä aika tehokkaasti yöunet. Ja kun asioita pohtii yksin pimeässä huoneessa, saavat ne ihan valtavat mittasuhteet. Siksi on ehkä parempi nousta ylös, lueskella vähän ja mennä vaikka lämpimään suihkuun. :) 

  Olen aika paljon viime aikoina niin sanotusti tutkiskellut itseäni. Olen jo parin vuosikymmenen ajan yrittänyt saada selkoa siitä, kuka minä olen ja ennen kaikkea mitä minä haluan. Psykologit kai käyttäisivät tähän sanaa identiteettikriisi vaikka ei minulla mitään kriisiä ole. Olen onnellisempi kuin aikoihin! 

 Mutta on kiinnostavaa, että itsestään löytää jatkuvasti jotain uutta. 

 Ehkä suurin ja maata tärisyttävin oivallus on ollut se, että minä olen sittenkin ihan ok tyyppi. On huomattavasti helpompaa ja onnellisempaa tallustella täällä pallon päällä kun ei koko ajan soimaa ja vihaa itseään. 

 Vielä jonkun aikaa sitten uskoin täysin siihen, että minun elämäni ei koskaan voi olla onnellista ja hyvää, sillä minussa on niin suuri virhe. Uskoin siihen että ansaitsen kyllä kaiken paskan, epäonnistumiset ja kompastelut. Vihasin sitä tyttöä, joka ei osannut hymyillä valloittavasti, pitää yhden hengen showta ja olla sellainen ihminen jota kaikki vain yksinkertaisesti rakastavat. Halusin olla jotain enemmän ja parempaa. Sosiaalisempi, kauniimpi, iloisempi, innostuneempi, hauskempi... en oikeastaan nähnyt itsessäni mitään sellaista, jotka olisi voinut nimetä positiivisin adjektiivein. 

 On varmaan sanomattakin selvää, että tuolloin ajattelumaailmani oli täysin sekaisin ja olin eksyksissä. Enää en ikinä puhuisi itselleni sillä tavalla kuin aikaisemmin puhuin. Enää en solvaa, hauku, lyttää, pilkkaa tai vihaa itseäni sillä oivalsin jotain: 

           Elämä on huomattavasti täydempää kun tulet toimeen itsesi kanssa. Sinä itse olet se, joka kulkee mukanasi viimeiseen asti. 

 

 Elämän voi elää kahdella tavalla. Joko niin, että tekee siitä epämiellyttävän uskottelemalla itselleen, ettet ole minkään arvoinen. Sen voi elää myös niin, että opettelee näkemään itsessään ja samalla myös muissa jotain hyvää ja ainutlaatuista. 

  Minä en osaa oikein esittää mitään muuta kuin sitä ihmistä jota olen. Se on äärimmäisen hyvä juttu, sillä aidoissa ihmisissä on munaa. Olen oikeasti aika positiivinen ihminen vaikka uskoin pitkään että minulla on asennevamma. Olen poikaystäväni mielestä kaunein silloin kun minussa ei ole mitään ylimääräistä, meikkinaamiota tai tekohiuksia. Silloin kun uskallan olla haavoittuvaisimmillani, rakastaa syvästi, innostua ja päästää joku lähelleni, olen kaunis. 

  Minulla on suuri sydän ja empatiaa sen verran että sitä voisi jakaa maailman päättäjille ja niille, jotka vetelevät maailman ihmisiä naruissaan. Minulla on taito kuunnella ja puhua, lohduttaa ja jakaa. En ole kovin puhelias, mutta jos keskustelen minulle merkityksellisistä asioista, en osaa olla hiljaa.

 Olen äärimmäisen herkkä. Itken paljon ja usein. Stressaan ja hermoilen, jätän asiat viime tippaan. En pidä kovista äänistä ja viihdyn hyvin yksin.

Minun on helppo tutustua ihmisiin ja toisinaan taas se on maailman vaikein asia. 

Olen ystävällinen ja vihaan huutamista. Asiat täytyisi minun mielestäni sopia lempeästi puhumalla, ei huutamalla. Osaan olla maailman ärsyttävin marttyyri. 

 Olen samaan aikaan kunnianhimoinen mutta se tyyppi, joka luovuttaa ensi metreillä jos sukset lipsuvat liikaa. Toisinaan minulla on sisua ja tahtoa, toisinaan sitä ei ole lainkaan. 

 Haaveilen paljon ja isoista asioista, mutta minulla ei ole aina riittävästi rohkeutta toteuttaa haaveita. Olen kaikkimulleheti-tyyppi joka ei häpeile sitä, että välillä livahtaa ali siitä, missä aita on matalimmillaan. 

 

 Ehkä tärkeintä on se, että oppii elämään myös niiden ei niin imartelevien puoliensa kanssa. Niitä meistä takuulla löytyy, mutta uskon että niitä kauniita ja hyviä asioita löytyy tuplasti enemmän. Meillä on vain taipumus unohtaa ne hyvät asiat itsestämme ja tuijottaa liikaa niitä asioita, jotka eivät ole miellyttäviä. Me tarvittaisiin pieni muutos siihen mistä suunnasta itseämme tarkastelemme. 

  Jokainen on mahtava, ainutlaatuinen kokonaisuus. Niin siisti tyyppi, ettei toista samanlaista löydy. ♡

KUVA PINTEREST

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

  Minä lupasin. Lupauksen merkkinä on kultainen sormus nimettömässä, me olemme kihloissa nyt! :) kuvitelkaa tähän nyt miljoona sydäntä ja sydänsilmäemojia. 

 Minulla ei oikeastaan löydy edes sanoja tälle tunteiden pyörremyrskylle. Olen ihan mielettömän onnellinen ja kiitollinen. Onnellinen ja kiitollinen siitä, että uskallan rakastaa ja olla rakastettu ja että olen löytänyt sen ihmisen joka tekee minun elämästäni täydempää. Kiitollinen siitä, että olen luottavainen tulevaisuuden suhteen. Kiitollinen siitä että rinnalla kulkee ihminen, joka on minulle kallio johon nojata silloin kun elämä on helppoa ja ihanaa, mutta myös silloin kun kaikki ei ole niin helppoa ja ihanaa. 

  Sain tänään aamulla viestin häneltä: " olen niin onnellinen nyt". Vastasin, että minäkin, koko ajan hymyilyttää. :´) Sydämessä on sellainen onnellinen kupliva tunne. 

 Muutama vuosi sitten en olisi ikinä osannut kuvitella että olisin 22 vuotiaana löytänyt elämäni rakkauden. Minun suunnitelmani olivat niin erilaiset, mutta ei kai sydän järkeä kuuntele. Olen ylpeä siitä, että olemme jaksaneet pitkän välimatkan ja jaksaneet rakastaa silloinkin kun rakkaus ei ole ollut helppoa. On ollut hyvä kasvaa toisen kanssa aikuiseksi, tehdä päätöksiä, suunnitella elämää. Onnellista <3

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Kuva Karine Kong, pinterest.

Pilvilinnojen rakentelu on minulle tuttua puuhaa, mutta huomasin, että itse haaveiden toteuttaminen on jotenkin kamalan pelottavaa. Olen vähän kaiholla seurannut ystävääni, joka lentää maailman toiselle puolelle, reissaa ja matkustaa, sillä ei ole sidoksissa kouluun tai työpaikkaan. Olen usein miettinyt, miten ihanaa sellainen elämä olisi ja miten ihanaa olisi matkustaa. Tällä hetkellä se ei ole minulle kovin mahdollista, sillä haluan valmistua yliopistossa tavoiteajassa. Mutta tulevaisuudessa aion elää unelmaani: matkustella pitkin maailmaa tulevan mieheni kanssa ja seikkailla. Usein toisen ihmisen elämäntyyli tuntuu paljon hauskemmalta ja upeammalta kuin omani. Mutta itsehän olen aikoinaan tehnyt valinnan koulupaikasta ja opiskelusta. Olisin voinut valita myös toisin. Ja itsehän olen mennyt rakastumaan, sinkkuna olisi helppoa lähteä ja mennä. 

   On tuttua ja turvallista käpertyä omaan kuplaansa, haaveilla mutta jättää haaveet toteuttamatta. Tyytyä tavalliseen arkeen ja tavalliseen elämään. On pelottavaa liikahtaa pois turvallisesta kuplastaan ja kokea kaikkea uutta ja jännittävää. 

 Kaikissa self-help oppaissa kehoitetaan kirjoittamaan ylös unelmiaan ja pohtimaan sitä, mitä niiden toteuttaminen vaatii. Haaveet voivat olla ihan pieniä, ei niiden tarvitse olla mittakaavassa suuruudenhulluus. Kirjoittelin tuossa äsken haaveitani ylös: 

  • Haaveilen että omistan kameran
    Haluaisin kameran siksi, että olisi ihanaa tallentaa itselleen tärkeitä hetkiä ja opetella valokuvaamaan. Tämä blogikin olisi taatusti elinvoimaisempi ja hienompi, olen kyllästynyt lataamaan tänne iphonella otettuja kuvia. Niissäkin on oma viehätyksensä mutta haluan laatua. Minulla on kyllä kaapin perällä järjestelmäkamera mutta sen objektiivi on rikki. Se taisi simahtaa juuri Kreikassa kun yritin tallentaa turkoosinsinistä vettä. Siitäkin on jo yli kolme vuotta, mutta en ole saanut hankittua uutta objektiivia. 
    Mitä vaatii: pitkiä työtunteja ja vapaa-ajan vähenemistä.
  • Haaveilen olevani timmi ja elämäniloinen. Haluan pitää siitä ihmisestä, joka tuijottaa takaisin peilistä. 
    Mitä vaatii: paljon salaattia, hengästymistä, tuskastumista, itsensä rakastamista, suklaan hylkäämistä, terveellistä elämäntapaa. Bodypumppia, combattia, kyykkyjä ja punnerruksia. 
  • Haaveilen että olen venyvä ja lempeä
    Mitä vaatii: joogamattoa, tuskastumista, itsensä kuuntelua, meditointia, kirjoittamista, zen-asenteen löytämistä, joogahetkiä
     
  • Haaveilen, että saan kandista parhaan arvosanan
    Mitä vaatii: litroittain kahvia, kirjojen ääressä istumista, hullua opiskelua, asiaan paneutumista, sinnikkyyttä. 
     
  • Haaveilen, että osaan joskus soittaa kitaraa
    Mitä vaatii: no ensin sen kitaran jossa on kaikki kielet tallella, kärsivällisyyttä ja hyvän opettajan.
  • ​Haaveilen että osaan puhua sujuvasti englantia
    Mitä vaatii: astumista epämukavuusalueelle, englanninkielisiä blogeja, lehtiä, kirjoja, podcasteja. Ja elokuvien suomenkielisten tekstitysten piilottamista. 

Millaisia haaveita teillä on? Aletaanko yhdessä toteuttamaan niitä? :) 

Pages