Ladataan...
Hymyillen.

 

Elämä on mahtavaa!

Olen vieläkin aivan pökerryksissä ja tunnemyrskyn kourissa, sillä meillä oli viikko sitten häät ja se päivä oli miljoona kertaa ihanampi päivä kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella. Saippuakuplia, onnea, iloa, onnenkyyneleitä, rakkautta, suurta rakkautta. Kauniita sanoja, naurua, hyvää ruokaa ja tunnelmallisin hääpaikka, mitä kuvitella saattaa. Ystäviä, perhe, rakas puoliso rinnalla. Niin suuri onni, ettei se mahdu sanoihin, mutta joka näkyy silmistä ja tuntuu varpaissa asti.

Jos joskus ihminen halkeaa onnesta, hääpäivä on varmasti se päivä, milloin se tapahtuu. Vaikka me mentiin naimisiin maistraatissa jo muutama viikko sitten ja ollaan oltu mies ja vaimo jonkun aikaa, niin sen merkityksen taitaa ymmärtää vasta hääjuhlan jälkeen. Minulle oli tärkeää, että avioliitto saa siunauksen kirkossa. Maistraatissa avioliiton solmiminen tuntui vain uudelta nimeltä paperissa, mutta siunauksen jälkeen siitä tuli merkittävää. Me ollemme nyt aviopuolisoita ja olemme luvanneet rakastaa koko loppuelämän. Se, että avioliitolle pyytää siunausta Jumalan kasvojen edessä, tuo liittoon ripauksen pyhyyttä. Uskon, että vaikka avioliitto on kahden ihmisen välinen liitto, on siinä mukana myös Jumala, joka pitää huolta. Kumppani ei lähde pois, avioliitto on sitoutumista toiseen ihmiseen ja siihen, että yrittää tehdä toisen joka päivä onnelliseksi.

Rakastan meidän häämarssia. Alkumarssiksi kanttori soitti urkuversion Coldplayn kappaleesta Viva la Vida. Voisin kuunnella sen uudestaan ja uudestaan, niin kaunis se oli!  Se hetki, kun seisoo kirkon portailla ja häämarssi alkaa soida, no, se on aika tunnemyrskyä. Musiikki kaikui kauniisti kirkossa, vieraat nousivat seisomaan. En nähnyt mitään, tunsin vain mieheni käden kädessäni, jännitti. Meillä oli kolme suloista morsiusneitoa, minulla kimppu harsokukkia ja yksinkertainen hääpuku.

Kempeleen Vanhakirkko on minulle ja varmasti meidän perheelle erityinen kirkko. Reilu kuukausi sitten, samassa paikassa jossa me nyt saimme avioliitollemme siunauksen, lepäsi yksinkertaisessa valkoisessa arkussa pieni enkeliveli. Elämän kiertokulkua, jatkumoa. Surun jälkeen onnenkyyneleitä.

Pappi puhui kauniisti, äiti ja kaksi siskoani lauloivat. Kyyneleitä, kiitollisuutta. Niin kaunista, että jollain tapaa sydäntä särki. Tahdomme rakastaa. Toisen kädenpuristus oli luja ja lempeä, aivan kuin olisi halunnut sanoa, että sinun kanssa minä haluan elää ja olla. Ja minä tiedän sen.

Siunauksen jälkeen pappi välitti juhlavieraille terveiset, että haluaisimme käydä Elmerin haudalla. Kävimme sytyttämässä pikkuveljelle kynttilät. Tiedän, että hän oli juhlassa mukana, katseli kai pilvien päältä. Haudalle oli satanut keltaisia lehtiä, on syksy.

 

Juhlimme häitä Maikkulan Kartanossa, joka oli kyllä niin täydellinen ja tunnelmallinen paikka häiden vietolle. Paljon kynttilöitä, ulkona lempeä hämärä. Hyvää ruokaa, iloisia vieraita. Olin etukäteen jännittänyt sitä, että viihtyvätkö kaikki ja eihän kenelläkään ole tylsää. En halunnut mitään pönötyshäitä, vaan rentoa yhdessäoloa, naurua ja tunnelmaa. En myöskään ymmärrä, miksi hääpäivään pitäisi kuulua kamalasti materiaa, tärkeintä on yhteinen onni ja rakkaus.

En ole oikeastaan ollut sellainen, jolla on tarkka visio hääpäivästä tai sellainen, joka olisi haaveillut häistä pikkutytöstä asti. Joskus ajattelin, että en ehkä koskaan edes halua mennä naimisiin, sillä en uskonut, että jostain voisi löytyä sellainen ihminen, jonka kanssa olisi hyvä olla. Kun tapasin mieheni, tiesimme pian, että tässä oli jotain suurta, jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni. Vaikeudet vain vahvistavat. Ja se, että suhde kestää välimatkasta huolimatta, kertoo että rakkaus on vakaalla pohjalla.

 

En osaa kirjoittaa häistä, sitä ei vaan saa avattua sanoihin ja lauseisiin. Onni näkyy ihmisten silmistä, ja minusta tuntui, että meidän kummankin silmät loistivat kirkkaammin. Sitä vain haluaa, että toinen on onnellinen eikä mikään anna enemmän iloa kuin toisen onnellisena tuikkivat silmät ja leveä hymy, naururypyt silmissä.

Ladataan...
Hymyillen.

 

"Olen kimallus tähden,
olen pilvenlento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä. "

 

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saimme vieraan taivaasta. Pienen enkeliveljen, joka viipyi luonamme hetken, niin täydellisen hetken. Pieni sai nimekseen Elmeri ja sai viettää lyhyen elämänsä meidän sylissä. Pikkuinen oli niin täydellinen lapsi, sormet ja varpaat, tummat hiukset, pieni nenä. Jaksoi avata silmänsä, tuoksui vauvalta, pehmeä iho. Suunnaton kaipaus ja ikävä, mutta lohtu siitä, että Elmerillä on nyt kaikki hyvin.

Puoli yhden aikaan isä soitti ja sanoi, että voisimme tulla sairaalaan. Meille oli hetki sitten syntynyt pikkuveli, joka hengitti vielä. Takana oli pisin päivä ikinä, olimme istuneet puhelimen ääressä ja odottaneet viestiä siitä, että meidän perheessä on nyt yhdeksäs lapsi. Minä ehdin ottaa mukaan Elmerin pehmosiilin, emme edes muistaneet ottaa takkeja. Matkalla sairaalaan autosta puhkesi rengas ja pelkäsin, ettemme ehdi ajoissa. Siinä pimeässä yössä seisoimme moottoritien laidalla ja odotimme mummua joka lupasi viedä meidät sairaalaan.

 

"Hipaisi hiljaa enkeli siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkeli siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti. "

 

Kun isä tuli hakemaan meitä sairaalan ovelta, ei meillä ollut kiire. Sairaalan käytävä oli pitkä ja pimeä, hiljainen. Äiti oli laulanut Elmerille ja Elmeri avannut silmänsä, kuunnellut. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie.

Sitä tunnemyrskyä, joka tulee, kun saa pienen vastasyntyneen ihmeen syliinsä, ei voi sanoilla kertoa. Elmeri oli niin pieni, pikkuinen nyytti. Alle kolme kiloa, kädet suloisesti tiukasti nyrkissä. Täydellinen pieni ihminen, mutta ei kuitenkaan niin vahva että olisi jaksanut täällä elää. Äidin mahassa oli ollut niin hyvä olla, eikä Elmeri olisi sieltä halunnut tulla. Ulkopuolella maailma on suuri, eikä siellä pieni ihmisen alku jaksanut hengittää kuin muutaman tunnin.

Elmeri kiersi sylistä syliin, silitimme pehmeää poskea. Tässä on sun isosiskot, oletpa sinä pieni ja ihana. Niin suloinen ja rakas. Kerro terveisiä Ukille ja Onni-papalle. Ei sinun tarvitse sinnitellä, kyllä me täällä pärjätään. Heippa sitten Elmeri, hyvää matkaa.

Olen aina ajatellut, että kuolema on pelottava asia. Mutta siellä sairaalassa ymmärsin jotain suurta: kuolemassa ei ole mitään pelättävää, se on luonnollista, kaikilla edessä. Sitä olettaa, että jokainen vauva kasvaisi isoksi, opettelisi ryömimään, konttaamaan, kävelemään, menisi eskariin, kasvaisi isoksi. Kaikille ei sellaista elämää ole tarkoitettu, sillä joidenkin tarkoitus on viipyä luonamme vain hetki ja muistuttaa siitä, että kaikki täällä on vain lainassa meillä. Sellaisilla pienillä enkelipojilla ja tytöillä on suuri tehtävä: muistuttaa mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Sellaisilla pienillä enkelilapsilla on tarkoitus tuoda lisää rakkautta, hitsata lujemmin ihmisiä yhteen, koskettaa. On lohdullista ajatella, että meillä on nyt tuolla pieni suojelusenkeli.

 

"Ei ollut lapsonen tänne luotu
maailman virtojen vietäviin,
vaan taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muutti taivaisiin."

 

Vaikka tiesimme alusta asti, ettei Elmerin elämä tulisi olemaan pitkä, ei sellaiseen suruun ja tunteiden mylläkkään pysty millään tavalla varautumaan. En tiennyt, miten paljon voikaan rakastaa sellaista pientä, joka viipyy luona vain hetken. Että kuinka ajatuskin pienestä saa silmät kyyneliin. Vaikka meidän perheessä on nyt suru, on ihana huomata, etteivät nauru ja ilo ole poissa. Aada kysyi minulta eilen aamulla, onko meidän perheessä enää yhtään iloa jäljellä. Sanoin, että sitä on vielä paljon, ja että juuri sinä tuot meille kamalasti iloa. Aada on miettinyt, että kasvaako Elmeri taivaassa isoksi, vai onko se aina pieni. On myös ihanaa huomata, kuinka moni välittää.

 

Hyvää matkaa Elmerirakas. Nuku hyvin siellä, me kyllä pärjätään täällä. <3
 

 

 

 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa! 

 Onpas ollut vaaleanpunaista. Sellaista hassua hattaraa. 

 Ystävänpäivän sain viettää murun kainalossa. Ja kyllä, joku ihme on tapahtunut ja minusta on tullut seurustelun myötä mielettömän siirappinen. Aikaisemmin vähän säälin niitä tyyppejä, joilta rakkaus pehmittää aivot ja jotka eivät näe maailmassa ketään muuta kuin hänet. 

Mä en ole erikoisen romanttinen, minusta riittää, että sanoo toiselle tarpeeksi usein että tykkää ja muistaa halata paljon. En oo sellainen tyyppi, joka tarjoilee aamupalan sänkyyn tai piilottaa miehen takin taskuun rakkauslappuja. Olisihan sellainen ihan kivaa mutta ei taida tällaiselta jäyhältä suomalaiselta onnistua : D

meidän ystävänpäivän romantiikka oli siinä, että mies tuijotti Milanin peliä ja mä nukuin päikkärit ja vähän mökötin. Mutta se toi mulle kaupasta kismetin ja sydänsipsejä niin en viitsinyt sitten kovin kauaa mököttää. Ja parasta siinä miehessä on oikeastaan se, että se tuo mulle suklaata vaikka oon sanonut sille suurinpiirtein joka päivä että oon dietillä enkä voi syödä mitään herkkuja ;)

 

 On onnellista kun kumppani on paras ystävä, tuki ja turva. Sellainen ihminen, joka jaksaa kaikki kiukuttelut ja mökötykset, jaksaa ymmärtää ja sanoo kauniiksi silloin kun itse tuntee olevansa niin ruma. Että on vierellä sellainen ihminen joka on samaan aikaan ihan samanlainen kuin minä mutta kuitenkin ihan erilainen. Sitä puhutaan sielunkumppanista. 

Ja samaan aikaan elämässä on niin paljon rakkautta. Ei vain kahden ihmisen välistä, kumppanuuteen pohjautuvaa rakkautta, vaan paljon välittämistä. On perhe ja ystäviä, tuttuja ja tuntemattomia. Ihmisiä, jotka on tärkeitä.

 Ihanaa ystävänpäivää ja rakkauspäivää!