Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Tämän aamuisessa Helsingin Sanomissa oli juttu Päivi Koskelan tekemästä osuudesta presidentin muotokuvaan, jossa hän halusi ottaa kantaa pakolaisten kohteluun. Koskela piilotti presidentin muotokuvaan palan turvapaikanhakijan Saidq Bahroozin poskea. Koskela ottaa kantaa siihen, että presidentin tulisi toimia monikulttuurisen ja suvaitsevaisen Suomen puolesta. Bahroozin tarinan voit lukea täältä.

Mielestäni aika hieno ele ja tärkeä puheenvuoro. Nykyisessä globaalissa maailmassa, jossa välimatkat ovat pienentyneet ja lähes jokaiseen maailmankolkkaan voi matkustaa internetin kautta hetkessä, monikulttuurisuus on joka puolella. Ihmiset liikkuvat rajojen yli, mutta suurimmat rajat taitavat kulkea ihmisten välillä. Se, että ylittää valtion rajan, ei vielä takaa sitä, että saisi ylitettyä muut raja-aidat. On ennakkoluuloja, rasismia, turhautumista. Marsseja kansallisvaltion puolesta, marsseja ihmisoikeuksien ja välittämisen puolesta. On väärinkäsityksiä, kulttuurisia eroja, mutta myös ymmärrystä siitä, että loppujen lopuksi meillä ihmisillä on paljon enemmän yhteistä kuin usein huomaammekaan. 

Koko monikulttuurisuuskeskustelu tuntuu olevan keskustelua kahden ääripään välillä; sinun täytyy valita puolesi ja olla joko suvakki tai rasisti. Vaarallisinta keskustelussa on se, että vain kaksi eri ääripäätä pääsee ääneen, eivätkä ääneen pääse ne, joista puhutaan. Vaarallista on myös se, että ajatellaan kulttuurin ja tapojen olevan sellaisia, joita ei saa mistään hinnasta muuttaa. Yhteiskunnassamme on muutamia tärkeitä arvoja, joita ei saa ohittaa kulttuuriin tai uskontoon vedoten. 

Ilman kielitaitoa on ihmisten välisiä rajoja vaikea ylittää ja olla tasavertainen osa yhteiskuntaa. Olen muutaman kuukauden aikana ollut mukana EU:n avustaman kotouttamishankkeen järjestämällä kielikurssilla. On aika hullua, että osa ei puhu Suomea kuin muutaman sanan, vaikka olisivat olleet täällä yli 10 vuotta, toiset taas osaavat laulaa iskelmiä suomeksi kahden vuoden täällä asumisen jälkeen.  Ihmisten resurssit uuden kielen oppimiseen ovat erilaiset, mutta itse ainakin olen saanut hurjasti motivaatiota näiltä maahanmuuttajilta, jotka kirjoittavat joka ikisen uuden sanan ruutuvihkoon ja osaavat nimetä kuuluuko sana ensimmäisen luokan verbeihin. Ja tulee hyvä mieli, että minun apuni kurssilla koetaan suureksi, sillä minun kanssani muut pääsevät harjoittelemaan puhumista. Kontakteja suomalaisiin ei juurikaan ole. 

Ehkä parasta monikulttuurisuuskasvatusta on tutustua eri taustoista tuleviin ihmisiin. Siinä huomaa, että miten samanlaisia me ihmisinä olemme, miten samanlaisia huolia ja iloja meidän elämäämme kuuluu. Ei pitäisi olla mitään väliä, viettääkö ihminen ramadania vai uskooko pahoihin henkiin. Vain sillä on väliä, että erilaisista maailmankuvista huolimatta kohtelemme toisiamme kunnioittavasti ja arvostavasti. 

Mä en hirveästi ymmärrä taidetta, mutta on hienoa, että sen avulla voidaan ottaa kantaa myös poliittisesti latautuneisiin teemoihin. Taide on usein myös se keino, joka puhuttelee enemmän kuin vaikkapa pitkä reportaasi. Pariisin Louvressa tuijottelin pitkään Mona Lisaa (etäisyyttä oli varmaan kaksikymmentä metriä ja välissä noin sata Japanilaista) ja vaeltelin museon pitkiä käytäviä ja ajattelin, miten hieno juttu taide oikeastaan onkaan. Teoksista on kivaa etsiä symboleita, piilotettuja merkityksiä,  ja Da Vinci-koodin jälkeen mitään ei enää katso samalla tavalla kuin ennen. 

Taide on onnistunutta silloin, kun se laittaa katsojansa ajattelemaan ja ravistelee käsityksiä. 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Katsottiin eilen puolison kanssa Arman Pohjantähden alla, jonka aiheena oli Veikko Hurstin tekemä laupeudentyö ja leipäjonot. Siinä jaksoa katsoessa itsellä oli aika vaikea olo. Hävetti ja tuli surullinen fiilis. Sanoin puolisolle, että sellaisen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenut huono-osaisuutta ja sitä, että on nälkä, on hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että myös sellaista on Suomessa. Itse olen ajatellut, että eihän Suomessa nyt kenelläkään voi olla nälkä, sillä täällähän pidetään huolta heikommasta. Se, että itse ei ikinä ole kokenut köyhyyttä, osittain sumentaa kyvyn nähdä lähelle. Olen aina ajatellut, että kuka vain voi Suomessa tehdä mitä vain. Että osittain on kyse vain ihmisen laiskuudesta tai asenneongelmasta, jos asiat eivät suju. Ja että jos elämässä joku menee pieleen, siitä voi usein syyttää vain itseään. 

Mutta kuten Armanin ohjelmassa mielestäni tuli loistavasti ilmi, eivät kaikki leipäjonossa jonottavat ole alkoholisteja tai narkkareita, vaan on miljoona syytä sille, miksi ruoka täytyy hakea leipäjonosta ja miksi oma toimeentulo on kiinni osittain vapaaehtoisten avusta. Ihminen voi sairastua, menettää läheisen, kodin. Voi tulla avioero, työttömyys. Yhteiskunnan ulkopuolelle voi tipahtaa äkillisestikin, surkeiden sattumusten kautta. Jotkut taas ovat aina olleet ulkopuolella. 

Olen kiitollinen siitä, että puolisoni on opettanut näkemään sen, miten kaikki, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä, eivät ole niitä. Puoliso tietää mitä on nälkä ja ainainen huoli koko perheen toimeentulosta. Elämässä on tullut vastaan usein näitä tilanteita, kun itse huomaa, miten hemmetin hyvin omat asiat ovat ja ovat olleet. Olen toiminut tukihenkilönä oikeudenkäynnissä ja kuullut sellaisesta elämästä, minkä itse koen vain uutisten tai draamaelokuvien kautta. Sellaisesta elämästä, joka on turvatonta ja hankalaa, ei pääse eteenpäin. Oma elämä sen sijaan on aina ollut turvallista ja tasaista. Vaikka en lapsena saanutkaan uuden muodin mukaisia vaatteita, sain turvallisen kodin. Olen aina löytänyt töitä ja pääsin opiskelemaan. Kaupassa voimme miettiä, mitä halutaan tänään syödä, eikä senttejä tarvitse laskea. Jos tekee mieli lähteä jonnekin reissuun, on siihen varaa. Asumme vuokra-asunnossa, jossa on edullinen vuokra ja meillä on aivan liian kallis auto, joka kuluttaa kamalasti bensaa. Kun muutimme yhteen, pystyimme ostamaan uudet huonekalut ja sisustaa koti mieluiseksi. Voimme käydä ulkona syömässä, maksaa laskut ajallaan eikä tarvitse juurikaan miettiä, miten rahat riittävät. Toisaalta olen oppinut siihen, ettei koko ajan tarvitse hankkia jotain uutta. Ostan vaatteet suurimmaksi osaksi kirpputorilta, enkä tuhlaa rahaa merkkivaatteisiin. Pystymme lähettämään joka kuukausi rahaa Albaniaan, niin että puolison perhe saa syödä. Järjettömän etuoikeutettua elämää. 

Leipäjonoja on usein kutsuttu hyvinvointivaltion häpeäksi. Miten meidän yhteiskunnassamme, jossa kaikki pitäisi olla hyvin, voi olla ihmisiä, joilla on nälkä? Se, miten yhteiskunta kohtelee heikompiaan, kertoo hyvin paljon yhteiskunnasta. Toki Suomessa asiat ovat edelleen suhteellisen hyvin. Puoliso sanoi, ettei Albaniassa onnistuisi järjestää leipäjonoja, sillä korruptoitunut systeemi varmaan varastaisi nälkää näkeville tarkoitetut ruoat. 

Armanin jaksossa oli myös toiveikkuutta. Oli mielettömän hienoa nähdä, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja tekevät vapaaehtoistyötä. Samaan aikaan kun leipäjonot ovat pidentyneet, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja mahdollistaa sen, että apua tarvitsevat saavat avun. On paljon niitä, jotka eivät sulje silmiään vaan katsovat kohti. Veikko Hursti tekee mielettömän tärkeää työtä ja toivottavasti työ saa jatkua vielä pitkään. Että poliittiset päätökset mahdollistaisivat ruoka-avun jatkumisen, mutta ennen kaikkea saisivat aikaan yhteiskunnan, jossa sille ei olisi tarvetta. 

 

P.S Me Naisissa oli hyvä juttu leipäjonoista. Lue ihmeessä! 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Aamut on mulle aina olleet sellaista aikaa, jonka mielummin kuluttaa kahvikupillisen ääressä, sisällä lämpimässä, mahdollisimman mukavasti. En todellakaan siis ole ollut mikään aamulenkkeilijä tai aamutreenaaja. Joskus olen kyllä yrittänyt lähteä salille seitsemältä aamulla, mutta se yritys on päättynyt siihen, että olen herätyskellon soidessa vain kääntänyt kylkeä ja jatkanut unia. Salilla rehkiminen ei todellakaan ole tuntunut mielekkäältä (ja jos totta puhutaan, harvoin se tuntuu mielekkäältä edes iltapäivällä.)

Sitten luin twitteristä Jari Sarasvuon Aamulenkistä, jota lukuiset ihmiset kehuivat. Aamulenkki on siis Sarasvuon toimittama podcast, joka ilmestyy aina maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina ja on kuunneltavissa klo 12 asti. Eli jos lenkille haluaa mennä, täytyy se tehdä aamulla. Aamusta tulee parempi, kun sen aloittaa raittiissa ilmassa, näin ainakin luvataan. 

Tänään aamulla jätin puolison nukkumaan ja lähdin ulos. Täällä Raahessa tuulee AINA, mutta siinä tuiskussa ja viimassa tarpominen oli jotenkin ihanan tyydyttävää. Tämän aamuisessa podcastissa puhuttiin ryhtymisen salaisuudesta. Siitä että päivä on elämä pienoiskoossa. Se, mitä et tee nyt, et todennäköisesti tee myöhemminkään. Sanotaanko näin, että ainakin osui ja uppos! 

Mulla on hirveän huono tapa jättää asioita huomiselle. Saan kyllä kaikki valmiiksi deadlineihin mennessä, mutta usein niin, että työskentelen sitten viimeisinä päivinä hampaat irvessä. On helppoa luvata, että huomenna minä parannan tapani ja teen radikaalin elämänmuutoksen. Tänään otetaan vielä iisisti. ​Huomenna meen salille ja joogaan ja meditoin ja kirjoitan hirveästi gradua ja olen paljon parempi ihminen. Tänään vielä saa laiskotella, syödä suklaata ja tuijottaa telkkaria. ​Tähän avun tarjoaa Mel Robbinsin kehittelemä the 5 second rule, joka ohjaa toimimaan heti, myös niissä tilanteissa kun tekeminen ei tunnu kivalta. Kun aivot saavat impulsin ja idean suoritettavasta tehtävästä, esimerkiksi siitä, että ihmiselle tekee hyvää lähteä aamulenkille, sinulla on viisi sekuntia aikaa toimia, ennen kuin impulsi kuolee. Eli jos jahkailet sen välillä, menetkö salille vai jäätkö tuijottamaan paratiisihotellia, ei ole vaikea arvata, kumpi idea voittaa. Yksinkertaisesti siis jos herätyskello aamulla soi, täytyy hypätä pystyyn heti​, ei jäädä selaamaan sänkyyn puhelinta tai torkuttaa. Jos haluaa parantaa tapansa ja suunnata aamulla herättyään aamulenkille, täytyy lenkille rynnätä heti ennen kuin aivot ehtivät keksiä tekosyitä miksi sisälle jääminen olisi paljon parempi ja mukavampi vaihtoehto. 

Mulle erityisesti tuo aikaisin aamulla herääminen on kamalan vastenmielistä (jos mulla on aamuvuoro, herääminen on suhteellisen helppoa, koska silloin on pakko herätä viideltä.). Oon kuitenkin monesti ajatellut, kuinka paljon sitä saisi aikaan jos heräisi pikkuisen aikaisemmin ja aloittaisi päivän hommat aikaisin. Silloin illalla jäisi aikaa lukemiselle ja kirjoittamiselle, tai miksei sitä vapautunutta aikaa aamulla voisi käyttää siihen, että lukisi kirjaa aamukahvia juodessa. Usein kuitenkin sammutan aamulla herätyskellon kun nukkuminen tuntuu heräämiseen verrattuna paljon paljon kivemmalta. 

Sarasvuon mukaan tulevaisuudessa eläminen on yliarvostettua ja liika suunnittelu ja tulevaisuuteen tähyily estää toimintaa. "Matkaa ei voida jatkaa sieltä missä ei olla, vaan siellä missä on". Yksinkertaistettuna pitäisi siis keskittyä toteuttamaan tapojen muutosta tässä hetkessä, ei jäädä suunnitteluasteelle, miten tapoja voisi sitten huomenna muuttaa. Pitäisi siis keskittyä toimimaan nykyhetkessä, eikä siirtää asioita myöhempää varten. Liika suunnitelmallisuus lamaannuttaa. Esimerkiksi gradun tekemisessä saa aikaa järkyttävästi kulumaan siihen suunnitteluun, mutta itse tutkimustyö jää tekemättä tai sitä siirtää tulevaisuuteen. 

Eli täällä on ainakin yksi jahkailija, joka aikoo ottaa opikseen aamulenkillä kuulemansa viisaudet ja toimia heti, eikä myöhemmin. ;) 

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka!

 

Pidin pitkään joogaa ja meditaatiota hihhulihommana, joka vaatisi kokopäiväiseksi hipiksi ryhtymistä. Suhtauduin aika skeptisesti kaikkeen henkiseen ja etenkin mantroja lausuvat joogit saivat minussa aikaan huvittuneita hymähdyksiä. En yhtään tajunnut, miten kukaan jaksoi vain istua paikallaan ja hymistä. Kuitenkin siinä oli jotain mielenkiintoista. 

Kun elämässä tuli vastaan aika, jolloin sitä etsi itseään ja oli enemmän tai vähemmän hukassa, psykologi ehdotti, että kokeilisin tietoista läsnäoloa, mindfullnessia. Muistan, miten istuin psykologin tuolissa silmät kiinni ja kuuntelin nauhalta meditaatiota. Tunsin, miten jossain syvällä sisimmässä kaikki oli rauhallista ja valoisaa, siinä oli hyvä olla. Oli jotenkin järisyttävää, että itsestään saattoi löytää paikan, jossa kaikki oli hyvin juuri silloin kun olo oli kamala. Ensimmäisellä joogatunnilla tuntui hyvältä, että sai vain makoilla lattialla tekemättä mitään. Oli järkyttävän vaikeaa vain olla hiljaa, sillä sitä oli niin kauan vältellyt sitä, että olisi paikoillaan ja hiljaa. Pysähtyminen tarkoitti silloin sitä, että mieleen tuli liikaa vaikeita ajatuksia. Kun jatkuvasti säntäili jonnekin eikä antanut itsensä ajatella tai sulki silmänsä omilta ajatuksilta, tuntui hiljaa oleminen pelottavalta ja ahdistavalta. Oli helpompaa ympäröidä itsensä ihmisillä, kuunnella musiikkia tai syödä, pumpata rautaa salilla tai tehdä töitä. Kunhan ei vain tarvinnut olla pelkästään omien ajatustensa kanssa. 

En ole koskaan meditoinut ja joogannut säännöllisesti. Ne ovat asioita, jotka kiinnostavat välillä enemmän ja unohtuvat sitten pikkuhiljaa, kunnes tulee uusi aika löytää ne. Olen viime aikoina lukenut paljon self-helppiä ja hyvinvointia käsitteleviä kirjoja ja lähes kaikissa mainitaan jooga ja meditaatio tienä tasapainoon ja hyvinvointiin. Kyseessä ei siis voi olla mikään hihhulihomma - ainakaan jos siitä itse ei tee sellaista. Vähitellen ymmärsin, että kaikki se, mitä tarvitsen, on jo minussa. Minussa on rohkeutta ja voimaa, rakkautta, mutta välillä ne vain hautautuvat jonnekin ja niiden päälle kerääntyy kuonaa. Ymmärsin, että minussa on jo rauha, mitä kaipasin. Nykyinen elämänmeno, jossa kaikilla on kiire saavuttaa ja menestyä, ei vain aina auta löytämään sitä rauhaa. 

Nyt haluaisinkin sisällyttää joogan ja meditaation osaksi arkea ja katsoa, millaisia vaikutuksia sillä omaan hyvinvointiin ja arkeen on. Kyseessä on siis eräänlainen yhden ihmisen ihmiskoe, jonka tuloksista raportoin sitten tänne blogiin. Olen lukenut usein tarinoita siitä, miten meditaatio on muuttanut koko elämän, mikä tuntuu hullulta. Miten hiljaa, omaan hengitykseen keskittyminen voi olla niin mullistava taikakonsti? 

Eli tästä starttaa uusi juttusarja: joogapäiväkirjat. Pyrin kirjoittamaan kerran viikossa postauksen siitä, miltä säännöllinen meditaatio ja jooga tuntuu. Ja syventyä pikkiriikkisen enemmän joogafilosofiaan. Rakastan elämäntaito-oppaita ja selfhelppiä, ja sitä on edelleen korkea pino yöpöydällä. Jotkut niistä on täyttä hömppää, mutta monesta teoksesta löytää hyviä pointteja, joiden kautta omaa ajattelua voi kehittää. 

 

P.S  Ei tarvitse pelätä, että alan yhtäkkiä puhumaan yksisarvisista ja enkeleistä tai paasaamaan siitä, että uusi messias tulee. ;) tällaiset itsensäkehittämisjutut nyt vain kiinnostavat hirveästi! 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Maanantait tuntuvat aina jokseenkin tahmeilta ja harmailta, tiistaina yleensä jo helpottaa. Tänään on ollut kamalan väsyttävä päivä ja töistä tullessa nukuin ruhtinaalliset kolmen tunnin päikkärit.

Tämän päivän hesarissa oli kiva juttu harmauden selätyksestä. Tammikuusta tulee mieleen harmaus. Tiedättekö, sellainen läpitunkematon harmaus joka ei tunnu loppuvan ikinä. Alkutalven päivät ovat täynnä harmautta ja syvää vitutusta siitä että pimeys vie vähimmätkin energiat.Tänään ei ole harmaata, sillä aurinko paistaa. On valoa, aurinko. Miten iloiseksi sitä ihminen tulee kun näkee auringon pitkästä aikaa!

Usein haaveilen siitä, että voisimme miehen kanssa asua puolet vuodesta miehen kotimaassa, Albaniassa. Se on hurjan kaunis maa, pieni pläntti kartalla ja maa, josta useimmat eivät tiedä juurikaan mitään. Mies ei ole käynyt siellä sen jälkeen kun on tullut Suomeen, joten sinne pitäisi mennä ja pian! Albania on ollut pitkään suljettu valtio, jota kommunistit ovat hallinneet. Mies on sanonut, että kommunsmin aikaan ihmisillä sentään oli töitä ja rahaa ruokaan, nyt ihmisillä ei ole enää mitään muuta kuin toive siitä, että perheestä joku pääsee Eurooppaan ja pystyisi lähettämään hiukan rahaa. Hurjan kauniit maisemat, korkeat vuoret, vuorien rinteillä kiemurtelevat tiet, linnoitukset ja turkoosi meri eivät paljon lohduta silloin, kun ei tiedä, saako huomenna mitään syötävää.

Usein Suomessa ihmiset valittavat säästä ja kylmyydestä. Että meillä on niin harmaata ja kylmää ja olisi kivaa muuttaa ulkomaille että näkisi edes joskus auringon. Ehkä niissä maanantaiaamujen harmaudessa ei muisteta sitä, miten onnellisessa asemassa olemme paskasta säästä huolimatta. Vaikka on harmaata, on kuitenkin ruokaa pöydässä ja mahdollisuus mennä lääkäriin, kun flunssa on pitkittynyt moniksi viikoiksi.

Reseptini harmauden selättämiseen ovat seuraavat: mene tanssitunnille, sheikkaa takapuoltasi ja osta kotiin värikkäitä kukkia. Laita Spotifysta soimaan soittolista, jossa on hyvä suhde latinalaista tanssimusaa ja suomalaista räppiä. Kuuntele musiikkia, joka saa keinumaan ja jalan vipattamaan. Lainaa kirjastosta pino kirjoja, pukeudu punaiseen ja keltaiseen. Osta monta kiloa appelsiineja.

Kevät on ihan kohta täällä....

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Elämässä kannattaa panostaa mukaviin aamuihin. Kiireettömiin sellaisiin, jotka sisältävät muutaman kupin kahvia ja jotain kivaa tekemistä. Jos aamu alkaa huonosti, on koko päivä varmasti pilalla.

Olen aina ollut enemmän aamuntorkku kuin aamuvirkku. Herätyskellon pirinä aikaisin aamulla on aina ollut supertuskallista, mielummin juon aamukahvin puolelta päivin kuin ennen seitsemää.

Nyt kun olen töissä, olen joutunut heräämään aamuvuoron vuoksi jo ennen viittä. Pelkäsin aluksi, että se olisi tällaiselle unikeolle karu pudotus arkeen, aivan kuin jääkylmää vettä pudotettaisiin niskaan ja ravisteltaisiin kovakouraisesti. Mutta kun herätyskello soi ennen viittä, ei herääminen ollutkaan niin kamalaa. Tein rauhassa aamupalaa, keitin kahvia ja lueskelin blogeja. Töihin oli kiva lähteä, kun oli herännyt sopivasti. Enää en siis palaisi siihen arkeen, jossa kesäisin heräsin puoli tuntia ennen töiden alkua, puin vaatteet ja hyppäsin pyörän selkään.

Aamuisin minulla on siis tapana nauttia aamukahvi pitkän kaavan kautta. En enää kulauta kahvia kurkusta alas, vaan juon sen hitaasti ja luen samalla lehteä, blogeja tai kirjaa. Joskus saatan kirjoitella ajatuksia ylös, joskus katson kesken jäänyttä sarjaa. Ajattelin myös ottaa tavoitteeksi, että joogaisin aamuisin edes muutaman minuutin.

Tärkeää on tehdä heräämisestä mukava rutiini, sillä jos herääminen on aina yhtä tuskaa ja täynnä epämiellyttäviä tunteita, on päivä varmasti samanlainen. Hyvä aamu antaa hyvän startin hyvälle päivälle. Fiilis on ihan erilainen silloin kun on nukkunut pitkään ja joutuu lähtemään kiireessä töihin tai kouluun, kuin silloin, kun aamulla on ollut aikaa tehdä kivoja juttuja.

Olen muutenkin pyrkinyt tekemään pienillä jutuilla asioista miellyttävimpiä. Esimerkiksi töihin pyöräilemisestä tuleekin kivaa kun laittaa soimaan lempparibiisit. Töissä jaksaa, kun tekee itselle hyvät eväät ja kun työpäivän jälkeen palkitsee itsensä vaikka katsomalla lempparisarjaa tai lukemalla kirjoja. Arjelle tekee ihmeitä, kun muuttaa omaa ajattelutapaa. Aikaisemmin harasin arkea vastaan kynsin ja hampain, koko elämän olisi pitänyt olla pelkkää pitkää viikonloppua. Arjesta tulee paljon parempaa, kun ei koko ajan valita. Aikaisemmin ajattelin melkein kaikesta "mun on pakko, täytyy tehä tää, pitää, ei jaksa". ​Kadehdin suurinpiirtein kaikkia tapaamiani ihmisiä, sillä heidän arkensa ja elämänsä näytti paljon hauskemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin oma elämäni. ​Nyt yritän ajatella, kuinka etuoikeutettu olen, että minulla on töitä ja opiskelupaikka. Ja ymmärrän, että ainoastaan minä voin tehdä elämästäni mukavampaa. Ei siihen tarvita aina kolmen kuukauden irtiottoja Balille tai edes rutkasti kahisevaa.  Arkea ei kuitenkaan tarvitse aina rakastaa, riittää kun siitä useimmiten pitää :)

Sanna Wikström kirjoittaa ihanasta, tavallisesta arjesta seuraavasti:

​"Minulle arki on luksusta, jossa maistuu elämän vivahteet, nousut ja laskut,
​mielenkiinto, uteliaisuus, toiminta ja oleminen.
Sanoisinkin, että arki ei sittenkään ole aika tai paikka, se on asenne.
​Ja omaa asennettaan voi muuttaa. "

Mitä teidän aamurutiineihin kuuluu ja miten teette arjesta hauskempaa? Vinkkejä otetaan vastaan!

 

 

Pages