Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

 

Hörpin minttuteetä ja ulkona on ihan pimeää. Olen oikeastaan lojunut koko päivän sohvalla, mutta tällaiset viikonloput on parhaita; netflixiä, saunomista ja rentoutumista. Mies tuijottaa haltioissaan Milanin peliä ja välillä tuolta kuuluu kirosanoja albaniaksi kun peli ei ilmeisesti kulje niin hyvin kuin pitäisi. :D Mies myi auton, joten ollaan nyt jumissa täällä pikkukylässä, mutta on ihanaa olla vain kotona rauhassa. 

Harjoittelua on jäljellä enää viisi päivää. Tai oikeastaan kolme, sillä pidän lomapäivät pois, joten nyt edessä on pitkä viikonloppu. Olen viihtynyt Migrissä paremmin kuin hyvin ja jokainen päivä on ollut itsensä haastamista. Pidän työstä jossa saa oikeasti ajatella, etsiä tietoa ja yhdistellä palasia toisiinsa. Sellaisesta työstä, joka ei päästä helpolla vaan on haastavaa. Harjoittelu on kyllä avannut uusia näkökulmia, kehittänyt itsevarmuutta ja olen ymmärtänyt, että en ehkä sittenkään ole niin täydellisen surkea kuin itse monesti ajattelen. 

Kesä on mennyt niin nopeasti. Kohta kolme kuukautta olen seilannut kodin ja lapsuudenkodin välillä ja sanonut heipat puolisolle aina arkipäivien ajaksi. Ja perjantaisin töiden jälkeen istunut bussiin ja odottanut sitä että pääsen viikonlopuksi kotiin. Lapsuudenkodissa on ollut ihanaa, olen ollut niin onnellinen siitä, miten kiva perhe mulla on ja nauttinut erityisesti siitä, että iltaisin saan kuunnella pikkusiskon juttuja. Vein pikkusiskon yksi päivä ratsastustunnille ja tuli itselle niin hyvä mieli siitä, kun näki toisen innosta säihkyvät silmät. :)

Mutta on niin kivaa, kun elämä palaa taas normaaliin uomiinsa. Että tulee tavallinen arki, jolloin ei tarvitse pakata joka perjantai reppua ja lähteä sunnuntaina takaisin. Että elämään tulee se tuttu turvallinen rytmi, hidas ja tavallinen arki, jolloin ei tarvitse oikeastaan tapahtua mitään, mutta silti se on parasta. Sitten alkaa viimeinen rutistus ennen vauvan syntymää, sillä gradu pitäisi oikeasti saada valmiiksi. Onneksi koko syyskuu ja lokakuu olen vapaalla, ensin kesälomalla ja sitten alkaa äitiysloma. Saan siis oikeasti keskittyä siihen gradun tekemiseen eikä tarvitse revetä moneen suuntaan. 

Olen viikannut pieniä vauvanvaatteita kaappiin ja ihastellut, miten hirveän pieniä ne on. Vauvalle ollaan hankittu tavaroita pikkuhiljaa ja oikeastaan kaikki käytettynä. Tuntuu hyvältä, ettei tarvitse osallistua siihen kertakulutuskulttuuriin, vaan voi myös olla pikkuisen ekologisempi. Miksi pitäisi ostaa uutta, jos voi hankkia käytettyä? Minusta ajatus siitä, että vauvan vaatteet ovat palvelleet jo muutamaa vauvaa aikaisemmin ja voin ne sitten lahjoittaa eteenpäin, on paljon kivempi kuin se ajatus, että kaikki pitäisi hankkia ihan uutena. Kaikki uuden materian hankkiminen tuntuu ahdistavalta. 

Pikkuisesta tulee päivä päivältä rakkaampi. Tyttö ( toisaalta olisi aika hauskaa, että meille tulisikin poika, kun vaatekaappi on täynnä hempeitä pastellisävyjä :D) on vilkas ja liikkuu paljon. Rakastan sitä kun tunnen pikkuisen potkivan mahassa ja kun silitän mahaa, pieni vastaa siihen potkuilla. Vauva on nyt myskikurpitsan kokoinen ja painaa noin puolitoista kiloa. Laskettuun aikaan on enää 8 viikkoa ja viisi päivää! 

Tällaisia ajatuksia teekupin äärestä tänään. Yritän taas aktivoitua tämän blogin kanssa. Olen monesti miettinyt että lopetan koko homman, mutta silti haluan säilyttää jonkun kanavan, minne kirjoittaa ja minne välillä voi jakaa ajatuksia. Eli tämä blogi päivittyy valitettavasti säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta toivottavasti joskus pikkaisen useammin!  

 

P.S Milan teki maalin ja naapurit tais herätä... :D 

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka!

Pakkaan repun joka perjantai ja suuntaan työpäivän jälkeen kotiin, jossa minua odottaa leveästi hymyilevä mies, joka kaappaa lujaan rutistukseen. Sunnuntaina pakkaan reppuni uudelleen ja suuntaan takaisiin toiseen kotiin ja mietin, että tämä kesä tuo ihan mieleen seurusteluajan, kun istuin lähes joka viikonloppu junassa ja arkipäivisin keskityin lähettämään pusuemojeita watsapissa ja kirjoitin että on ikävä. Paluu etäsuhdeaikoihin, joka tällä kertaa kestää onneksi vain kesän. Kun on ollut melkein kaksi vuotta naimisissa ja ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut yli neljä vuotta, sitä on niin tottunut toiseen, että olo on jotenkin puolikas. 

Mies kysyy monta kertaa miten meidän tyttö voi. Sanon, että hyvin, siellä se välillä mojauttaa terävän potkun muistuttaakseen olemassaolostaan. Kun olen viikonloput kotona, mies juttelee mahalle, sanoo vauvalle hyvää yötä ja pitää kättä vatsan päällä, innostuu kun tyttö potkaisee. Tiedän jo nyt, että niille kahdelle muodostuu ainutlaatuinen suhde. Mies on päässyt mukaan raskauteen, eikä ole jäänyt kuplan ulkopuolelle, ja on jo nyt luonut tiiviin suhteen vauvaan. Joka kerta kun mies juttelee vauvalle, mietin, miten ihmeessä me voidaan olla nyt tässä ja miten rakas oma puoliso voi olla. 

Kun raskaustesti näytti ensimmäistä kertaa ikinä plussaa, olin samaan aikaan hirvittävän onnellinen ja hämmentynyt. Vauva, meille!  Pelotti, miten elämä muuttuu, mutta samaan aikaan sitä oli jotenkin ihmeellisen tyyni ja rauhallinen. En minä osaa olla äiti, enkä tiedä miten äitinä ollaan. En ole perehtynyt kasvatusmetodeihin enkä varmaan ikinä edes vaihtanut vaippaa. Olen ajatellut, että vauvat ovat itkeviä ja vaativia, ehkä vähän pelottaviakin. Sellaisia, jotka vaativat kaiken mahdollisen huomion, sellaisia, jotka itkevät juuri silloin kun itse haluaisi nukkua. En tiedä mitään rintapumpuista enkä syöttötuoleista, enkä sitä, milloin lapselle kasvaa ensimmäinen hammas tai milloin sen näkö on niin tarkka että se erottaa vanhempien kasvot.  En vieläkään oikein ymmärrä, miten pienestä solusta voi kasvaa jotain noin suurta ja ihmeellistä, jotain minkä puolesta olisi jo ensimmäisillä metreillä valmis tekemään mitä vain. Että tämä pieni joka on vatsassani, kysyy jonain päivänä minulta vaikeita kysymyksiä, ihmettelee kanssani maailmaa ja haluaa, että minä luen iltasadun. 

Mutta se, joka aikoinaan on päättänyt, että vauva saa kasvaa äidin vatsassa yli yhdeksän kuukautta, on ollut hirveän viisas (sanoin neuvolassa, että luojan kiitos etten ole norsu, sillä norsujen raskaus taitaa kestää semmoiset kolme vuotta jos oikein muistan). Siinä ajassa ehtii kasvaa ja tottua ajatukseen siitä, että kohta minusta tulee äiti pienelle ihmiselle, joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan muu. Sitä oppii rakastamaan omaa muuttuvaa ja kasvavaa kroppaansa, tuntemaan hirvittävän suurta rakkautta ja kiintymystä pieneen ihmisenalkuun joka aloittaa möyrimisen silloin kun haluaisi nukkua. On kasvukäyriä, helpotusta kun kuulee neuvolassa vauvan sydämen nopean jumputuksen, kipakoita potkuja, kirpparilta haalittuja pieniä vauvanvaatteita, malttamaton odotus kun ei jaksaisi odottaa siihen asti että saan vihdoin ja viimein oman lapsen syliini ensimmäistä kertaa. On koko ajan paremmaksi muuttuva parisuhde, sillä yhteinen lapsi jotenkin saa rakkauden puolisoa kohtaan lujittumaan entistä vahvemmaksi. Tämä on meidän yhteinen juttu, joka tekee meidän elämästä niin onnellista ja hyvää. Me kasvetaan yhdessä vanhemmiksi, opetellaan tätä tehtävää yhdessä. 

Hassua, miten jotain, joka ei vielä ole syntynyt, voikaan rakastaa niin paljon. Että puhun jo meistä kolmesta. Minusta ja miehestä sekä meidän lapsestamme, meidän pienestä tytöstä. 

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme,

ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Tämä Raamatun psalmien kirjasta löytyvä kohta on mielestäni valtavan kaunis. Sinä olet todellakin ihme. Suuri ihme. 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

 

&start_radio=1&list=RDMM7jUGWWUIAiI

 

Pari asiaa, jota rakastan: Vain elämää ja sen herättämiä tunteita, ja musiikkia, joka puhuu koko maailman kieltä. Musiikilla on taipumus kuvata maailman eri puolia, harmaita ja valoisia. Oikeastaan musiikki on aika lailla elämän kaikkien sävyjen ylistystä, sen eri kontrastien esiintuomista. 

Tuo linkittämäni Arttu Wiskarin biisi kertoo lapsettomuudesta ja voi kuinka kauniit sanat siinä ovat. 

Mutta itselle tuo biisi kertoo ennen kaikkea siitä, miten ihmeellistä ylipäätään on se, että uusia ihmisiä tähän maailmaan syntyy. Sanotaan, ettei lapsia tehdä, vaan niitä saadaan. Ehkä aikaisemmin, kun on kasvanut yhteisössä, jossa perheissä lasten lukumäärät ovat suuria, on lapsien saaminen tuntunut itsestäänselvyydeltä. Että niitä vain syntyy ja perhe kasvaa. Mutta nyt, kun omassa vatsassa kasvaa pieni ihmisentaimi, olen ymmärtänyt, miten suuresta asiasta sitä onkaan kysymys. On jotenkin vain niin käsittämätöntä, että oma keho kasvattaa uutta ihmistä, ja sitten kun se pieni syntyy, on se jo ihan valmis. 

Yhtenä elokuisena yönä sain pidellä pikkuveljeä sylissä ja nuuhkia pienen vauvantuoksua. Pikkuveli ei jaksanut itkeä, mutta välillä raoitti silmiään. Pikkuveljestä tuli enkeli ja silloin ymmärsi, ettei sekään, että lapsi kasvaa valmiiksi, ole itsestäänselvyys. Että kaikki eivät tule synnytyssairaalasta lapsen kanssa kotiin. Mutta se, että oli lapsen elämä sitten kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, on aina arvokas ja ihmeellinen, merkityksellinen. 

Ensimmäisessä ultrassa katselin silmät sumeina vauvan liikkeitä, pienenpieniä käsivarsia ja jalkoja, jotka heiluivat sukkelasti. Vaikka en vielä tunne vauvan liikkeitä, tiedän, että siellä se kasvaa päivä päivältä valmiimmaksi. Olen yrittänyt ottaa sellaisen huolettoman ja luottavaisen asenteen, enkä stressata jatkuvasti siitä, että onko vauvalla kaikki hyvin. Ajattelen niin, että minun tehtäväni on vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin ja valmistua vähitellen vanhemmuuteen. Puoliso sanoo usein, että on niin onnellinen ja tyytyväinen siitä, että hänellä on kaikki mitä voi toivoa. Että meillä on toisemme, meille tulee vauva ja kaikki on hyvin. Joskus kun pelottaa, että meneekö kaikki sittenkään hyvin, sanoo hän, ettei me voida siihen vaikuttaa, vaan kaikki on jonkun suuremman kädessä. 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Katsottiin eilen puolison kanssa Arman Pohjantähden alla, jonka aiheena oli Veikko Hurstin tekemä laupeudentyö ja leipäjonot. Siinä jaksoa katsoessa itsellä oli aika vaikea olo. Hävetti ja tuli surullinen fiilis. Sanoin puolisolle, että sellaisen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenut huono-osaisuutta ja sitä, että on nälkä, on hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että myös sellaista on Suomessa. Itse olen ajatellut, että eihän Suomessa nyt kenelläkään voi olla nälkä, sillä täällähän pidetään huolta heikommasta. Se, että itse ei ikinä ole kokenut köyhyyttä, osittain sumentaa kyvyn nähdä lähelle. Olen aina ajatellut, että kuka vain voi Suomessa tehdä mitä vain. Että osittain on kyse vain ihmisen laiskuudesta tai asenneongelmasta, jos asiat eivät suju. Ja että jos elämässä joku menee pieleen, siitä voi usein syyttää vain itseään. 

Mutta kuten Armanin ohjelmassa mielestäni tuli loistavasti ilmi, eivät kaikki leipäjonossa jonottavat ole alkoholisteja tai narkkareita, vaan on miljoona syytä sille, miksi ruoka täytyy hakea leipäjonosta ja miksi oma toimeentulo on kiinni osittain vapaaehtoisten avusta. Ihminen voi sairastua, menettää läheisen, kodin. Voi tulla avioero, työttömyys. Yhteiskunnan ulkopuolelle voi tipahtaa äkillisestikin, surkeiden sattumusten kautta. Jotkut taas ovat aina olleet ulkopuolella. 

Olen kiitollinen siitä, että puolisoni on opettanut näkemään sen, miten kaikki, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä, eivät ole niitä. Puoliso tietää mitä on nälkä ja ainainen huoli koko perheen toimeentulosta. Elämässä on tullut vastaan usein näitä tilanteita, kun itse huomaa, miten hemmetin hyvin omat asiat ovat ja ovat olleet. Olen toiminut tukihenkilönä oikeudenkäynnissä ja kuullut sellaisesta elämästä, minkä itse koen vain uutisten tai draamaelokuvien kautta. Sellaisesta elämästä, joka on turvatonta ja hankalaa, ei pääse eteenpäin. Oma elämä sen sijaan on aina ollut turvallista ja tasaista. Vaikka en lapsena saanutkaan uuden muodin mukaisia vaatteita, sain turvallisen kodin. Olen aina löytänyt töitä ja pääsin opiskelemaan. Kaupassa voimme miettiä, mitä halutaan tänään syödä, eikä senttejä tarvitse laskea. Jos tekee mieli lähteä jonnekin reissuun, on siihen varaa. Asumme vuokra-asunnossa, jossa on edullinen vuokra ja meillä on aivan liian kallis auto, joka kuluttaa kamalasti bensaa. Kun muutimme yhteen, pystyimme ostamaan uudet huonekalut ja sisustaa koti mieluiseksi. Voimme käydä ulkona syömässä, maksaa laskut ajallaan eikä tarvitse juurikaan miettiä, miten rahat riittävät. Toisaalta olen oppinut siihen, ettei koko ajan tarvitse hankkia jotain uutta. Ostan vaatteet suurimmaksi osaksi kirpputorilta, enkä tuhlaa rahaa merkkivaatteisiin. Pystymme lähettämään joka kuukausi rahaa Albaniaan, niin että puolison perhe saa syödä. Järjettömän etuoikeutettua elämää. 

Leipäjonoja on usein kutsuttu hyvinvointivaltion häpeäksi. Miten meidän yhteiskunnassamme, jossa kaikki pitäisi olla hyvin, voi olla ihmisiä, joilla on nälkä? Se, miten yhteiskunta kohtelee heikompiaan, kertoo hyvin paljon yhteiskunnasta. Toki Suomessa asiat ovat edelleen suhteellisen hyvin. Puoliso sanoi, ettei Albaniassa onnistuisi järjestää leipäjonoja, sillä korruptoitunut systeemi varmaan varastaisi nälkää näkeville tarkoitetut ruoat. 

Armanin jaksossa oli myös toiveikkuutta. Oli mielettömän hienoa nähdä, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja tekevät vapaaehtoistyötä. Samaan aikaan kun leipäjonot ovat pidentyneet, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja mahdollistaa sen, että apua tarvitsevat saavat avun. On paljon niitä, jotka eivät sulje silmiään vaan katsovat kohti. Veikko Hursti tekee mielettömän tärkeää työtä ja toivottavasti työ saa jatkua vielä pitkään. Että poliittiset päätökset mahdollistaisivat ruoka-avun jatkumisen, mutta ennen kaikkea saisivat aikaan yhteiskunnan, jossa sille ei olisi tarvetta. 

 

P.S Me Naisissa oli hyvä juttu leipäjonoista. Lue ihmeessä! 

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka!

 

Pidin pitkään joogaa ja meditaatiota hihhulihommana, joka vaatisi kokopäiväiseksi hipiksi ryhtymistä. Suhtauduin aika skeptisesti kaikkeen henkiseen ja etenkin mantroja lausuvat joogit saivat minussa aikaan huvittuneita hymähdyksiä. En yhtään tajunnut, miten kukaan jaksoi vain istua paikallaan ja hymistä. Kuitenkin siinä oli jotain mielenkiintoista. 

Kun elämässä tuli vastaan aika, jolloin sitä etsi itseään ja oli enemmän tai vähemmän hukassa, psykologi ehdotti, että kokeilisin tietoista läsnäoloa, mindfullnessia. Muistan, miten istuin psykologin tuolissa silmät kiinni ja kuuntelin nauhalta meditaatiota. Tunsin, miten jossain syvällä sisimmässä kaikki oli rauhallista ja valoisaa, siinä oli hyvä olla. Oli jotenkin järisyttävää, että itsestään saattoi löytää paikan, jossa kaikki oli hyvin juuri silloin kun olo oli kamala. Ensimmäisellä joogatunnilla tuntui hyvältä, että sai vain makoilla lattialla tekemättä mitään. Oli järkyttävän vaikeaa vain olla hiljaa, sillä sitä oli niin kauan vältellyt sitä, että olisi paikoillaan ja hiljaa. Pysähtyminen tarkoitti silloin sitä, että mieleen tuli liikaa vaikeita ajatuksia. Kun jatkuvasti säntäili jonnekin eikä antanut itsensä ajatella tai sulki silmänsä omilta ajatuksilta, tuntui hiljaa oleminen pelottavalta ja ahdistavalta. Oli helpompaa ympäröidä itsensä ihmisillä, kuunnella musiikkia tai syödä, pumpata rautaa salilla tai tehdä töitä. Kunhan ei vain tarvinnut olla pelkästään omien ajatustensa kanssa. 

En ole koskaan meditoinut ja joogannut säännöllisesti. Ne ovat asioita, jotka kiinnostavat välillä enemmän ja unohtuvat sitten pikkuhiljaa, kunnes tulee uusi aika löytää ne. Olen viime aikoina lukenut paljon self-helppiä ja hyvinvointia käsitteleviä kirjoja ja lähes kaikissa mainitaan jooga ja meditaatio tienä tasapainoon ja hyvinvointiin. Kyseessä ei siis voi olla mikään hihhulihomma - ainakaan jos siitä itse ei tee sellaista. Vähitellen ymmärsin, että kaikki se, mitä tarvitsen, on jo minussa. Minussa on rohkeutta ja voimaa, rakkautta, mutta välillä ne vain hautautuvat jonnekin ja niiden päälle kerääntyy kuonaa. Ymmärsin, että minussa on jo rauha, mitä kaipasin. Nykyinen elämänmeno, jossa kaikilla on kiire saavuttaa ja menestyä, ei vain aina auta löytämään sitä rauhaa. 

Nyt haluaisinkin sisällyttää joogan ja meditaation osaksi arkea ja katsoa, millaisia vaikutuksia sillä omaan hyvinvointiin ja arkeen on. Kyseessä on siis eräänlainen yhden ihmisen ihmiskoe, jonka tuloksista raportoin sitten tänne blogiin. Olen lukenut usein tarinoita siitä, miten meditaatio on muuttanut koko elämän, mikä tuntuu hullulta. Miten hiljaa, omaan hengitykseen keskittyminen voi olla niin mullistava taikakonsti? 

Eli tästä starttaa uusi juttusarja: joogapäiväkirjat. Pyrin kirjoittamaan kerran viikossa postauksen siitä, miltä säännöllinen meditaatio ja jooga tuntuu. Ja syventyä pikkiriikkisen enemmän joogafilosofiaan. Rakastan elämäntaito-oppaita ja selfhelppiä, ja sitä on edelleen korkea pino yöpöydällä. Jotkut niistä on täyttä hömppää, mutta monesta teoksesta löytää hyviä pointteja, joiden kautta omaa ajattelua voi kehittää. 

 

P.S  Ei tarvitse pelätä, että alan yhtäkkiä puhumaan yksisarvisista ja enkeleistä tai paasaamaan siitä, että uusi messias tulee. ;) tällaiset itsensäkehittämisjutut nyt vain kiinnostavat hirveästi! 

 

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka!

Viime viikonloppuna olimme miehen kanssa meidän kummankin elämän ekoilla festareilla. Suviseuroja ja opistoseuroja ei taida laskea festareiksi, niissäkin on kyllä ihan kivaa, mutta ensimmäinen Qstock-kokemus oli jotain ihan erilaista! Ihanan erilaista!

Kaksi päivää onnellisuuspöhnää, tärkeitä biisejä, vatsassa kutkuttavaa odotusta, tanssimisen väsyttämiä jalkoja ja ruokakojuista leijailevia tuoksuja. Iloisia ihmisiä, musiikin tahtiin tanssivia ihmisiä. Olin jotenkin aina kuvitellut festarit jonkinlaiseksi kännikaaokseksi, jossa ihmiset eivät osaa käyttäytyä. Joissa alkoholi virtaa ja ihmiset sikailevat. Tämäkin ennakkoluulo (ennakkoluuloja tästä normaalista elämästä on ollut aikalailla) osoittautui vääräksi, sillä en tainnut koko festareiden aikana nähdä ainuttakaan ympäripäissään olevaa ihmistä.

Se fiilis, kun ensimmäistä kertaa ikinä kuuntelet jotain keikkaa livenä, lähellä esiintymislavaa. Sydän jyskyttää basson tahtiin, sitä laulaa sielustaan kaiken pois, hyppii ja pomppii. On sellaisessa riemukkaassa sekaantumispisteessä, jalat ja kädet tanssii omaan tahtiin, sydämessä on vapaus ja ilo.

Chisun keikka oli mieletön ja siinä on vasta karismaattinen nainen! Haloo Helsingin biiseistä on tullut tärkeitä sillä oi, kuinka oivallisesti ja tarkkanäköisesti ne kertovat elämästä. Teflon Brothersii rakastan juuri sen takia, että niiden biisit on ihanan järjettömiä ja ne tyypit on niin hauskoja. Antti Tuiskun show oli ihan mieletön ja ihailen sen miehen asennetta ja aitoutta. Se muistuttaa, ettei paskaakaan tarvitse välittää siitä, mitä muut ympärillä ajattelee ( no ehkä vähän, eihän kukaan saa elämällään ketään tietoisesti satuttaa, mutta saitte varmaan kiinni pointista). Nopsajalan Lupaan olla sun-biisi on varmaan yksi kauneimmista rakkauslauluista ikinä ja muistuttaa siitä, mitä itsekin on tullut toiselle luvattua. Mikael Gabrielin biisit kertoo paljolti elämän nurjista puolista, mutta ovat myös rakkauden ja luottamuksen ilosanomaa. Oli ihan hauskaa jorata niiden satojen teinityttöjen kanssa Heliumin tahtiin :D Profeettojen Sinuhe ​on myös biisi, jolla on merkitystä. Miehelle Profeetat taitaa olla se yksi tärkeimmistä, nauroin vieressä kun toinen vajosi musiikin mukana ihan toiseen todellisuuteen :D

En vois elää ilman musiikkia, sillä se kannattelee vaikeiden aikojen yli, sanoittaa tunteita ja fiiliksiä, saa jonkun liikahtamaan tuolla sydämen tienoilla. Musiikilla on mieletön voima, sen avulla paskoista päivistä tulee pikkiriikkisen parempia. Ja miten siistiä onkaan kun löytää uusia helmiä, sydämeen iskeviä sanoituksia... Ja miten ihanaa on tanssia, antaa rytmin viedä, hyppiä, pomppia, ilman itsensäkontrollointia ja tunnetta, että pitäisi näyttää fiksulta. Sitä vaan tanssii vaikka ei osaa tanssia, antaa musiikin ja kuplivan ilon viedä.

Eli ensimmäiset festarit eivät jää ensimmäisiksi, tästä tulee jokavuotinen perinne! :)

Pages