Ladataan...
Hymyillen.

 

Oon itseoppinut (imen oppini oikeesti facebookin vauvaryhmistä ja googlesta) nukutusvelho ja voin jakaa teillekin parhaat vauvan nukutusvinkit (siis oikeasti miten vaikeaa voi saada vauva nukkumaan...) : 

1. Älä ensinkään kuvittele että vauva haluaa mennä nukkumaan silloin kun sinä haluat.

2. Jos ei ole suuria odotuksia, voi yllättyä positiivisesti. Kannattaa siis varautua siihen että tänä yönä valvotaan viiteen. Tuntuu aika superkivalta kun vauva nukahtaa jo ennen kolmea. 

3. Syötä vauva. Tyynnytä muutama raivari ( ei mitään hajua itkeekö vauva sitä että tissistä ei tuu maitoa vai tuleeko sieltä liikaa vai liian hitaasti / itkeekö vauva mahakipua vai mitä ihmettä se oikein itkee. Reilun kuukauden äitinä oleminen ei ole opettanut vielä erottamaan vauvan itkua toisistaan. Paitsi nälkäkuoleman parhaalla olevan vauvan itkun oon oppinut tunnistamaan; kun vauva haluaa ruokaa heti, se huutaa kuin palosireeni)

4. Kun vauva on maitoähkyssä, sujauta vauva kapalopussiin. 

5. Mene jumppapallon päälle ja pompi vauva sylissä. 

6. Nouse ja tarkista peilin kautta nukkuuko vauva.

7. Ei se nuku, jatka pomppimista. 

8. Kun selkä huutaa hoosiannaa, ravaa vauva sylissä ympäri pimeää asuntoa. 

9. Vauvan silmät on kiinni, jess!!! Vie vauva nukkumaan. Muista laskea vauva niin hitaasti ja pehmeästi kuin mahdollista.

10. Ota mukava asento ja kääriydy peittoon ja valmistaudu nukkumaan. 

11. Sulje silmät. 

12. Yritä hymyillä ymmärtäväisesti kun vauvan suunnalta alkaa kuulua ähinää ja vaativa parkaisu juuri silloin kun olet itse nukahtamassa. 

13. Toista kohdat 1-13 niin kauan kun vauva simahtaa. 

Mun henkilökohtainen nukutusennätys on 8 h. Aloitin siinä 21 maissa ja vauva nukahti viideltä. Ei naurattanut yhtään. 

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka! 

Äitiys on hirveän ristiriitaista! Samaan aikaan kun sydän meinaa haljeta kaikesta rakkaudesta mitä tuntee tuota pientä ihmistä kohtaan, mieli on kuin vuoristorataa: välillä tullaan kiitämällä alas. Samaan aikaan on ihan kamala olo ja itkettää ja kuitenkin tuo pikkuihminen parasta maailmassa. 

Kun vauva vihdoin syntyi, mä en osannut edes itkeä vaikka mies vollotti liikuttuneena vieressä. Olin niin hirveän väsynyt synnytyksestä ja ihmeissäni siitä että yhtäkkiä kaikki se kipu vain loppui ja rinnalla makasi pieni kirkuva vauva. Osastolla en oikein uskaltanut koskea vauvaan kun pelkäsin sen menevän rikki. Olin kauhuissani kun vauvalle olisi pitänyt vaihtaa vaippa. Entä jos vauva putoaa tai siihen sattuu? Imetin hartiat jäykkinä ja panikoin kun vauva veti selkänsä kaarelle ja huusi kun yritin imettää. Olin helpottunut kun yökkö otti vauvan muutamaksi tunniksi hoitoon niin että sain nukkua. Kun laitoin silmät kiinni, kuulin koko ajan vauvan itkua. Minua väsytti ihan hirveästi ja oli vaikea hengittää. Juuri kun vaivuin katkonaiseen uneen, tuntui siltä että tukehdun. Yhtenä aamuna menin suihkuun ja suihkusta tullessa kuulin jostain vauvan itkua. Menin paniikkiin sillä olin varma että se on meidän vauva joka itkee. Juoksin sydän syrjällään takaisin huoneeseemme ja meidän vauva nukkuu rauhallisesti. 

Kotona pelkäsin ja itkin. Pelkäsin sitä että mitä teen jos vauva vain huutaa eikä rauhoitu. Pelkäsin imetystä ja vauvan raivoamista. Pelkäsin sitä että mies kyllästyy räkä poskella vollottavaan vaimoon. 

Imetys oli alusta asti kamalan vaikeaa. Ei se ollutkaan niin että tissi suuhun vaan ja luonto hoitaa loput. Luin maanisesti imetysryhmiä ja tunsin olevani maailman paskin äiti aina kun lämmitin pulloon korviketta. Onneksi oma äiti omistaa pikkuisen enemmän todellisuuden tajua kuin hormoonihöyryistä kärsivä esikoisensa ja sanoi topakasti että maailmassa on isompiakin ongelmia kuin se saako lapsi korviketta. Että korvikkeen anto ei tee kenestäkään huonoa äitiä vaan tärkeintä on että lapsi saa rakkautta ja ruokaa. 

En todellakaan nauttinut imetyksestä, lähinnä pelkäsin hetkeä jolloin vauva halusi syödä. Suurimman osan ajasta vain imetin, istuin sohvalla ja imetin. Maito lähti nousemaan vasta pitkän aikaa synnytyksen jälkeen, oikeastaan sen jälkeen kun itse olin lopettanut imetyksen takia itkemisen ja yrittänyt rentoutua. Ensimmäiset viikot olin niin kireä että ei ihmekään ettei maitoa herunut. 

Minulla oli kamalan huono omatunto siitä etten nauttinut ensimmäisinä viikkoina vauva-arjesta. Kaikki tuntui niin vaikealta. Meidän vauva on aika vaativa vauva, ei mikään helppo lapsi. Vauva nukkuu huonosti, oikeastaan aluksi tuntui että lapsi ei nuku ikinä. Vauva ei todellakaan nukkunut suurinta osaa vuorokaudesta vaan valvoi ja valvoi. 

Mutta nyt kun vauva on kohta kuusi viikkoa, elämä tuntuu pikkuisen helpommalta ja valoisammalta. Olen saanut hurjasti luottamusta siihen että osaan tämän homman ja että olen juuri paras äiti tälle lapselle. Enää en mene paniikkiin kun vauva itkee tai ei suostu syömään. Enää en ala itkemään jos vauva alkaa kesken vaunulenkkien itkeä. Välillä tietysti kun on niin väsynyt sitä pillittää ihan kaikelle mutta enää en tunne että olisin maailman epäonnistunein mutsi. Vauva osaa jo hymyillä ja se yrittää jutella. On maailman paras tunne kun aamuisin vastassa on leveästi hymyilevä vauva. Että miten luottavaisesti vauva minua katsoo ja miten hyvältä tuntuu kun se vihdoin nukahtaa syliin.

Ja imetys sitten. Välillä se sujuu ja välillä ei, suurimmaksi osaksi sujuu. Ja jos ei suju, annan korviketta sillä en halua huudattaa vauvaa, tärkeintä on että vauva saa ruokaa ja äidin jonka hermot eivät imetyksen takia ole riekaleina. Vauva saa korviketta pullosta myös iltaisin yhden syötön kun nukun kolmisen tuntia ja mies hoitaa vauvaa. Olen sitä mieltä että tärkeää on se että äitikin saa välillä nukkua, vaati se sitten korviketta tai ei. 

Äitiys kaipaisi niin paljon enemmän armeliaisuutta. Vauvaryhmien mukaan teet kaiken aina väärin, mutta oikeasti sinä tiedät parhaiten mitä lapsi kaipaa. Pitäisi luottaa siihen että juuri sinä olet paras äiti lapsellesi. Me ei olla superihmisiä eikä tarvikaan olla. Siksi annan mielihyvin vauvan Mumskalle ja Papalle hoitoon niin että itse voin käydä vaikkapa kahvilla tai nukkua. Minä en jaksa jos en saa nukkua enkä jaksa jos tunnen jatkuvaa syyllisyyttä kaikesta. 

En myöskään ole huono äiti vaikka välillä vauva-arki ottaa ihan hirveästi päähän. Päivät tuntuu pitkiltä kun seurana on vain netflix ja välillä koko päivän kiukkuava vauva. Kun vauva on kitissyt koko päivän, minä haaveilen siitä että ottaisin äkkilähdön lämpimään ja tulisin kahden viikon päästä takaisin levänneenä ja rentoutuneena. Että hetkeksi saisin olla vain minä, en vain äiti, enkä olisi vastuussa kenestäkään. Se on inhimillistä.  

Se että on niin kiinni tuossa pienessä ihanassa olennossa, on välillä tosi raskasta. Mutta silloin on vain pakko ajatella että tämä on väliaikaista. Äidiksi kasvaminen on matka, jonka aikana ei kuitenkaan tule täysin valmiiksi.

Mutta äidit, puhukaa myös niistä ei niin vaaleanpunaisista ajatuksista! Ei kaiken tarvitse olla vauva-arkea ylistävää glooriaa vaan saa sanoa, että tää on välillä ihan paskaa. Ja apua pitää hakea heti jos arki tuntuu ylivoimaiselta. Se ei ole heikkoutta <3

Ladataan...
Hymyillen.

20.11.2018 klo 2.57

Yöllä katoaa ajantaju. Ei tiedä onko nukkunut sekuntiakaan ja joka kerta kun laittaa vauvan nukkumaan, toivoo ettei se heti heräisi vaan nukkuisi edes pari tuntia putkeen. Pari tuntia unta kuulostaa ruhtinaallisen paljolta! Mietin baby bluesia ja sitä kuinka kauan ihminen jaksaa ilman kunnollisia unia. Vauva on torstaina kolmiviikkoinen ja kolmen viikon aikana olen saanut nukuttua kerran yön hyvin, muiden yöunien saldo on jäänyt muutamaan tuntiin. 

24.11.2018

Nukkuminen on ihanaa! Ollaan vauvan kanssa mummulassa ja Mumska ja Ukki ottaa vauvan hoiviinsa ja pääsen nukkumaan. Nukkumisen arvon ymmärtää vasta sitten kun hyvät yöunet eivät enää ole itsestäänselvyys. Nukun 10 h ja olen niin kiitollinen siitä miten kultaiset vanhemmat mulla on. Että 8 lapsen kasvattamisen jälkeen ne jaksaa silti touhuta ensimmäisen lapsenlapsen kanssa. Samalla oon niin kiitollinen siitä miten paljon meidän vauvalla on tärkeitä ihmisiä ympärillä. 

5.12.2018 klo 2.07

Selkään sattuu ja silmät painavat tonnin. Vauva on ollut huonolla tuulella ja ollaan itketty kilpaa. Eilen yritin nukuttaa vauvaa 8 tuntia. Valvottiin puoli viiteen ja sen jälkeen herättiin alle tunnin välein. Päivällä kannoin vauvaa olkapäätä vasten ja vauva itki ja itki ja itki. 

Nyt takana on muutama itkun täyttämä tunti. Vauva vaan itki, mikään ei kelvannut eikä mikään auttanut. Vihaan tätä. Vihaan näitä öitä ja niitä seuraavia sumuisia päiviä. Sitä että kävelen vauva olkapäätä vasten pitkin taloa ja sitä, että kun  vauva vihdoin nukahtaa, herää se viimeistään kymmenen minuutin päästä. Vihaan tätä väsymystä joka välillä tuntuu vievän ilon kaikesta. 

Me ollaan kyllä saatu hirveästi apua. Mun vanhemmat komentaa meidät välillä mummolaan nukkumaan.  Perhetyöntekijä käy kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan ja saan nukkua. Jos nyt saisi valita ottaisiko tonnin vai vaikkapa kuuden tunnin unipätkän, ei valinta ole vaikea. 

Ajalla ei enää ole mitään merkitystä. Aika on sitä että lasken tunteja siihen milloin saan nukkua. Iltaisin puoliso hoitaa vauvaa niin että saan nukkua kolmisen tuntia. En arvannut että vauva-arki olisi näin raskasta välillä. Että sitä on ihan poikki jo yhdestä lapsesta. Että elämä pyörii sen ympärillä että miettii milloin pääsee nukkumaan. 

Hyväntahtoiset neuvot väsymyksen selättämiseksi kuten nuku silloin kun vauva nukkuu, lähinnä ärsyttävät. Tämä vauva ei päivällä nuku, eikä kaikki vauvat todellakaan nuku vuorokaudessa enemmän kuin ovat hereillä! 

Välillä kaikki tuntuu menevän aina vaikeamman kautta eikä mitään elämässä saa helpolla. Tuntuu siltä että minun osa on saada kaikki haasteellinen. 

 

10.12.2018 klo 2.26

En tiedä onko tämä vain sattumaa, mutta vauva on nukkunut viime yön ja tänäänkin jotenkin paremmin kun olen laittanut vauvan illalla kapalopussiin. Viime yönä vauva nukahti klo 0.30 ja nukkui suurinpiirtein puoli kymmeneen heräten vain välillä syömään. Tänään olen saanut vauvan yöunille jo puoli kahdentoista aikaan ja se nukkui heti 3 h pätkän. 

Kun vauva nukkuu, ei itse aina osaa nukkua. Sitä nukkuu kamalan levottomasti ja näkee painajaisia, koko ajan odottaen milloin vauva alkaa itkeä. 

Mutta nämä pari hyvää yötä on antanut kyllä toiveita siitä että pikkuhiljaa meilläkin opitaan nukkumaan. Onneksi huonot yöt ja väsymys on väliaikaista ja jossain vaiheessa varmasti helpottaa! 

Jälleen olen kiitollinen meidän tukiverkostosta. Olin vauvan kanssa itsenäisyyspäivänä mummulassa ja sain nukkua yhden kokonaisen yön ja muina öinä pidempiä pätkiä sillä aikaa kun mumska ja pappa hoiti vauvaa. Mulla on kyllä ihan teräsvanhemmat, parhaat mahdolliset! Ne on sanoneet, että muistaa miten väsyneitä itse olivat kun niillä oli pieniä vauvoja eikä niillä ollut mitään tukiverkostoa. Niiden täytyi pärjätä yksin. Siksi ne haluaa auttaa ja olla tukena. Se tuntuu ihan hirveän hyvältä <3

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka! 

Yön tunnit ovat niin pitkiä. Ollaan tehty puolison kanssa niin että nukun alkuyöstä muutaman tunnin ja nousen sitten vauvan kanssa valvomaan. Vauva on kohta kolme viikkoa ja väsyttää. 

Ehkä rankinta vauva-arjesta on se, ettei saa nukkua. Väsyneenä kaikki näyttää kamalan vaikealta ja vähän mustalta. Rintaraivarit tuntuvat keskellä yötä kamalammilta kuin päivällä ja usein itketään vauvan kanssa molemmat. 

Parasta mitä pienen lapsen vanhemmat voi kuulla: "menkää nukkumaan, me hoidetaan vauvaa tämä yö." Yksi viikonloppu oltiin mun perheen luona ja saatiin nukkua kokonainen yö. Kotona mua itketti se, miten ihania ihmisiä meillä on tukena ja miten onnellinen oon siitä tuesta mitä omilta vanhemmilta saan. 

Joka ilta mua pelottaa jo valmiiksi tuleva yö. Että nukkuuko vauva yhtään ja saanko itse unen päästä kiinni edes muutamaksi tunniksi. Pitäisi osata elää hetki kerrallaan eikä murehtia etukäteen tulevia öitä, väsymystä, vauvan ekaa flunssaa tai sitä riittääkö maito ja tyssääkö imetys heti alkumetreille. Yritän ajatella positiivisesti: vaikka väsyttää, tämä on vain väliaikainen tila, jota on vielä myöhemmin ikävä. Vaikka tuntuu kamalalta ja itkettää, päivä päivältä tästä tulee helpompaa. Ajattelin että täytyy tehdä öistä niin siedettäviä kuin mahdollista. Lukea kirjaa, laittaa klassista musiikkia soimaan, kuunnella äänikirjaa, katsoa hyvää sarjaa netflixistä, kirjoitella blogipostauksia. Lohdutin itseäni että väsymykseen ei kuole vaikka se hanurista onkin. 

Vaikeinta vauva-arjesta on se, että vauva on niin kiinni minussa. Se pieni ihana tuhiseva pulloposki vaatii jatkuvasti huomiota. Suihkussa ei ehdi välttämättä käydä rauhassa, aamulla ei ehdi meikata. Ei ehdi syödä rauhassa, käydä vessassa. Koko ajan täytyy olla saatavilla, täyttää pienen ihmisen tarpeet. 

Haluan kirjoittaa täällä rehellisesti siitä ettei vauva-arki ole aina yhtä glooriaa. Se on välillä kamalaa, kamalan ihanaa. Silti rakastan tuota pientä eniten maailmassa. 

 

Ladataan...

Ladataan...
Hymyillen.

Moikka! 

Hän on täällä. Kun aloitan kirjoittaa tätä postausta, kello on varttia vaille kuusi aamulla ja pieni tuhisee tissiä vasten. Mulla on kamala nälkä ja päässä suhisee. Väsyttää. 

31.10.2018 klo 13.41 meidän maailma mullistui kun saimme pienen rääkyvän tyttömme. Synnytys oli pitkä ja rankka, 22 h. Mutta palkinto siitä jotain niin ihmeellistä! Ja on uskomatonta miten ne kivut unohtuu heti kun saa pienen syliin. Että ajattelee et kaikki kipu oli sittenkin sen arvoista eikä mikään ole niin kaunis kuin vastasyntynyt pieni ihminen, niin suuri ihme. Oma lapsi, meidän lapsi. 

Olimme sairaalassa useamman yön harjoittelemassa vauvan kanssa elämistä. Yritin imettää, vaihtaa vaippaa ja pitää vauvaa kainalossa. Olin ihan hirveän väsynyt, sillä en ollut nukkunut moneen päivään. Vauva oli ihana, temperamenttinen Pikku Myy. Huusi naama punaisena kun ei jaksanut imeä rinnasta niin kauan että olisi saanut ruokaa. Sillä oli suuret silmät ja ihanat ilmeet. Superpienet varpaat ja sormet.

Kotona pelkäsin. Pelkäsin imetystä joka oli kamalan vaikeaa, pelkäsin pienen raivareita ja sitä etten tiedä mitä lapseni huutaa. Itkin puolisolle ja äidille että en osaa hoitaa vauvaa. Itkin että vauva oli saanut väärän äidin. 

Mutta sitten kun vauva on tyytyväinen ja tuijottaa minua suurilla silmillään, rakkaus hyökyy ylitse. Sanon lapselleni että minä yritän parhaani, olen keskeneräinen ja epävarma äiti. Ja rakastan sinua hurjasti. 

 

Ladataan...
Hymyillen.

 

"Äiti on mun takia joutunut kestää ehkä vähän turhan paljon. Mutta se on mun äiti, ehkä äitien kuuluu. "

 Sellaisilla elokuvilla, jotka saavat sydämen särkemään, on oma tarkoituksensa. Ne jättävät ihmiseen jäljen, muistuttavat siitä, mikä sittenkin on tärkeää. Ne liikuttavat, näyttävät sen kuinka elämä on kaunis.

Ja yksi sellainen on ehdottomasti Äidin toive, dokumentti äideistä, rakkaudesta, äärettömästä rakkaudesta, surusta, kiitollisuudesta, perheestä, menetyksistä, selviytymisestä.

Äidin toive kertoo monen naisen tarinan. Se kertoo vahvojen naisten tarinan, äitien tarinan. Siitä, miten suuri on rakkaus. On tankotanssijana työskentelevä äiti, jonka poika haaveilee siitä, että hän osaisi joskus tehdä niin paljon pizzaa ettei äidin enää tarvitsi mennä töihin.  On äiti, jonka seitsemän edellistä lasta ovat enkelipölyä, on äiti joka lähettää pojalleen pusuja avaruudesta, tuhansien kilometrien korkeudesta. On äiti joka on niin yksin, joka haluaa tehdä kaikkensa, että lapsilla olisi ruokaa, ja että lapset voisivat käydä koulussa. On äiti, jonka poika on vankilassa syytettynä murhasta. On äiti, joka syyttää itseään siitä, ettei ajanut tarpeeksi hitaasti, ei ollut tarpeeksi varovainen. On tyttö, jonka elämän on rikkonut seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta joka ei olisi selvinnyt ilman äitiä. Äitiä, joka lähetti sairaalaan monta korttia viikossa, liimasi niihin koirankarvoja ja istui tyttönsä vieressä joka päivä, vaikka tyttö ei jaksanut puhua.

Äidin toive on niin kaunis, ettei siitä oikein osaa edes kirjoittaa mitään sellaista, että se tekisi elokuvalle oikeutta.

En tiedä, onko mitään suurempaa kuin se rakkaus jonka äiti tuntee lastansa kohtaan. Minä en äitiydestä mitään tiedä, mutta luulen että se on yksi raskaimmista, mutta samalla tärkeimmistä tehtävistä, minkä ihmiselle voi antaa. Sitä saa antaa itsestään kaiken, kaiken rakkauden, taidon ja hellyyden, sitä saa koko ajan olla sydän syrjällään.

Ja hassua, miten vasta nyt ymmärtää kaiken sen, mitä oma äiti on tehnyt mun puolesta. Se on jaksanut olla tukena silloin kun mun elämässä on ollut mustaa, äiti on jaksanut tulla puhumaan vaikka mä oon huutanut, etten jaksa puhua kenellekään. Äiti on joutunut jättämään minut monta kertaa sairaalaan, se on nähnyt että muhun sattuu. Mutta äiti on nähnyt paljon iloa, se on nähnyt miten pienet ottaa ensimmäiset askeleet ja hymyilee. Vaikka äiti on joutunut todistamaan meidän suruja ja murheita, on se saanut myös nähdä meidän onnen ja ilon.

Mä muistan sen, kun äiti tuli mua itkien halaamaan sen jälkeen kun olin juuri painanut ylioppilaslakin päähän. Äiti sanoi, että se on minusta ylpeä. Muistan, miten kivalta tuntui tulla ala-asteella kotiin kun äiti oli kotona ja kotona tuoksui pulla. Muistan, miten kutkuttavaa oli, kun äiti tuli takaisin sairaalasta ja sen mukana tuli uusi pieni ihme.

Kiitos äiti <3