Ladataan...
Hymyillen.

 

"Äiti on mun takia joutunut kestää ehkä vähän turhan paljon. Mutta se on mun äiti, ehkä äitien kuuluu. "

 Sellaisilla elokuvilla, jotka saavat sydämen särkemään, on oma tarkoituksensa. Ne jättävät ihmiseen jäljen, muistuttavat siitä, mikä sittenkin on tärkeää. Ne liikuttavat, näyttävät sen kuinka elämä on kaunis.

Ja yksi sellainen on ehdottomasti Äidin toive, dokumentti äideistä, rakkaudesta, äärettömästä rakkaudesta, surusta, kiitollisuudesta, perheestä, menetyksistä, selviytymisestä.

Äidin toive kertoo monen naisen tarinan. Se kertoo vahvojen naisten tarinan, äitien tarinan. Siitä, miten suuri on rakkaus. On tankotanssijana työskentelevä äiti, jonka poika haaveilee siitä, että hän osaisi joskus tehdä niin paljon pizzaa ettei äidin enää tarvitsi mennä töihin.  On äiti, jonka seitsemän edellistä lasta ovat enkelipölyä, on äiti joka lähettää pojalleen pusuja avaruudesta, tuhansien kilometrien korkeudesta. On äiti joka on niin yksin, joka haluaa tehdä kaikkensa, että lapsilla olisi ruokaa, ja että lapset voisivat käydä koulussa. On äiti, jonka poika on vankilassa syytettynä murhasta. On äiti, joka syyttää itseään siitä, ettei ajanut tarpeeksi hitaasti, ei ollut tarpeeksi varovainen. On tyttö, jonka elämän on rikkonut seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta joka ei olisi selvinnyt ilman äitiä. Äitiä, joka lähetti sairaalaan monta korttia viikossa, liimasi niihin koirankarvoja ja istui tyttönsä vieressä joka päivä, vaikka tyttö ei jaksanut puhua.

Äidin toive on niin kaunis, ettei siitä oikein osaa edes kirjoittaa mitään sellaista, että se tekisi elokuvalle oikeutta.

En tiedä, onko mitään suurempaa kuin se rakkaus jonka äiti tuntee lastansa kohtaan. Minä en äitiydestä mitään tiedä, mutta luulen että se on yksi raskaimmista, mutta samalla tärkeimmistä tehtävistä, minkä ihmiselle voi antaa. Sitä saa antaa itsestään kaiken, kaiken rakkauden, taidon ja hellyyden, sitä saa koko ajan olla sydän syrjällään.

Ja hassua, miten vasta nyt ymmärtää kaiken sen, mitä oma äiti on tehnyt mun puolesta. Se on jaksanut olla tukena silloin kun mun elämässä on ollut mustaa, äiti on jaksanut tulla puhumaan vaikka mä oon huutanut, etten jaksa puhua kenellekään. Äiti on joutunut jättämään minut monta kertaa sairaalaan, se on nähnyt että muhun sattuu. Mutta äiti on nähnyt paljon iloa, se on nähnyt miten pienet ottaa ensimmäiset askeleet ja hymyilee. Vaikka äiti on joutunut todistamaan meidän suruja ja murheita, on se saanut myös nähdä meidän onnen ja ilon.

Mä muistan sen, kun äiti tuli mua itkien halaamaan sen jälkeen kun olin juuri painanut ylioppilaslakin päähän. Äiti sanoi, että se on minusta ylpeä. Muistan, miten kivalta tuntui tulla ala-asteella kotiin kun äiti oli kotona ja kotona tuoksui pulla. Muistan, miten kutkuttavaa oli, kun äiti tuli takaisin sairaalasta ja sen mukana tuli uusi pieni ihme.

Kiitos äiti <3