Ladataan...
Hymyillen.

Moikka!

Eilen räntäsohjossa ja vesisateessa tarpoessa joulufiilis oli kaukana. Kulunut vuosi ja etenkin sen kaksi viimeistä kuukautta ovat menneet hurjaa vauhtia ja olleet täynnä tekemistä. Huomenna olisi vielä yksi työvuoro ennen joululomaa, mutta kaikki koulutehtävät on tältä vuodelta palautettu enkä aio uhrata gradulle ajatustakaan ennen vuoden vaihdetta. Vapaapäivät on nyt oikeesti vapaapäiviä, kun ei tarvitse tehdä kouluhommia. Saa vain olla, lukea kirjoja ja tuijottaa telkkaria. 

Joulu on tullut tänä vuonna hieman varkain. Yleensä siihen ehtii valmistautua ja joulun odotusta tunnelmoida, mutta tänä vuonna se on tullut aika yllättäen. Menemme jouluksi lapsuudenkotiini ja on ihanaa päästä pitkästä aikaa kotikotiin. Lapsuuden joulut ovat täynnä ihania muistoja ja vatsanpohjassa kipristelevää odotusta. Muutenkin on ihanaa, että edes kerran vuodessa koko perhe on samaan aikaan koolla, eikä kenelläkään ole kiire minnekään. Vaikka sitä on asunut monta vuotta kotoa pois ja on nyt naimisissa, silti lapsuuden perhe on tärkeä ja edelleen se oikea koti. Kun meillä ei vielä ole omia lapsia,  perheen tärkeys etenkin jouluna korostuu. 

Ollaan paljon puolison kanssa puhuttu siitä, mitä perinteitä haluttaisiin säilyttää lapsille, jos meille niitä annetaan. Mulle on tärkeää, että joulu on hiljentymisen ja yhdessä olemisen juhla. Toivottavasti sitten kun meillä perhe joskus kasvaa, vietetään edelleen joulu mun lapsuudenkodissa. Puolison perhe asuu Albaniassa, niin meidän ei ainakaan tarvitse joka vuosi käydä sitä keskustelua, missä joulut vietetään. Jouluperinteisiin kuuluu ehdottomasti joulukirkko (mua itkettää siellä aina jostain syystä :D), yhdessä lautapelien pelaaminen, hyvä ruoka, joulupukki ja riisipuuro. Joululla on edelleen uskonnollinen merkitys mun elämässä ja samalla myös hiljentymisen merkitys. Välillä on niin tarpeellista hiljentyä kaiken sen edessä, mitä meillä on. En ikinä haluaisi, että joulusta tulisi sellainen liian kaupallinen ja materialistinen juhla, jolloin sen merkitys jää kaiken materian alle. Joululahjat on tietysti kivoja, mutta lahjojen määrän sijaan tärkeää on se ajatus. Materian ostamisen sijaan voi antaa aikaa. Ja auttaa niitä, joita elämä ei ole kohdellut niin hyvin. 

Puolisolle taas uuden vuoden juhliminen on tärkeää. Albaniassa joulua ei juurikaan juhlita, mutta uuden vuoden vaihtuminen on se vuoden tärkein juhla. Silloin pöytä notkuu ruoasta ja perheen läsnäolo on todella tärkeää. Me juhlitaan uutta vuotta hyvän ruoan merkeissä ja pidetään skypeä auki Albaniaan koko illan. Toivottavasti joskus päästäis Albaniaan uutta vuotta juhlimaan, olis mielenkiintoista nähdä siellä ne kaikki perinteet ja tavat!  Vielä se ei ole onnistunut töiden vuoksi, mutta toivottavasti ensi vuonna. Puoliso on paljon puhunut siitä, miten mukava juhla uusi vuosi oli ja hänestä on tärkeää lähettää perheelleen rahaa, jotta saadaan kunnon uudenvuodenjuhlat pystyyn. Uusi vuosi tuo mukanaan aina toiveen paremmasta.

Mä arvostan sitä, että puoliso haluaa auttaa perhettään. Mulle on ollut alusta asti selvää, että jos meillä on mahdollisuus, autetaan puolison perhettä taloudellisesti. Elämä Albaniassa on rankkaa ja köyhää, mutta silti ne ihmiset jaksaa aina olla toiveikkaita ja iloisia. Albaniassa ei ole onneksi sotaa tai levottomuuksia, mutta maa on jäänyt todella huonoon pisteeseen kommunistisen järjestelmän luhistuessa. Ehkä uusi vuosi on juhla, jolloin saa unohtaa hetkeksi ympärillä olevan elämän haasteet. Tietysti se perhekulttuuri, joka on tosi yhteisöllistä ja tiivistä, on itselle, suomalaisen kulttuurin kasvatille aika haastavaa. Kun itse on tottunut siihen, että tarvitsee omaa aikaa ja tilaa ja on se oma elämä, on välillä vaikeaa tottua siihen, että puolison kulttuurissa perheellä on niin valtavan suuri merkitys. Siellä perhe on koko ajan läsnä, lapset asuvat kotona siihen asti kun menevät naimisiin ja perheen nuorin poika asuu koko elämänsä vanhempiensa kanssa (jos poika menee naimisiin, muuttaa vaimo appivanhempiensa luokse:D). Ei siellä kaivata mitään yksinoloa, vaan perhe on aina siinä. Eli jos puolison perhe asuis täällä Suomessa, asuttais todennäköisesti naapureina ja vierailtais koko ajan toistemme luona. Toisaalta tämmöinen perhekulttuuri varmasti kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa tärkeitä ja rakastettuja, eivätkä ole yksinäisiä, sillä tukiverkosto on vahva. 

Mutta tällaistahan tämä monikulttuurinen liitto on: tasapainottelua ja kompromisseja. Mutta juuri siksi mielettömän rikasta, sillä erilaisiin asioihin on avautunut uudenlaisia näkökulmia. Sitä yrittää muistaa, että oma kulttuuri, perinteet ja tavat eivät ole ainoita oikeita, vaikka joku asia puolison kulttuurissa ärsyttäisikin. Sillä, että kumpikin kunnioittaa toisen ajatuksia, pääsee jo pitkälle. Jos meille annetaan joskus isompi perhe, lapset omaksuu kummankin kulttuurin. Joskus käydään leikkimielisiä väittelyitä siitä, tuleeko meidän lapsista enemmän albanialaisia kuin suomalaisia. Sanoin puolisolle, että me ei voida olettaa että meidän nuorin poika haluais asua loppuelämän meidän kanssa, koska sitten sitä pidettäis peräkammaripoikana, eikä peräkammarinpojat yleensä ole kovinkaan suurta valuuttaa sinkkumarkkinoilla. Enkä usko että kukaan suomalainen miniäehdokas olisi kovin valmis muuttamaan avioitumisen myötä anoppinsa luokse loppuelämäksi. :D 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Vanhenin vuodella mutta olo on vielä lähes vetreä ja nuorekas. Hassua, miten vielä muutama vuosi sitten ajatteli, että sitten kun olen 23, minulla on oma ( :DDDD) talo, häämekko pakattuna vintille ja jaloissa pyörimässä pari vaippapyllyä. Koti, jossa verhot olisivat marimekkoa ja koti, jossa tuore pulla tuoksuu vain silloin kun olen muistanut hakea kaupasta pakastepullaa. Olisi ammatti ja työpaikka, passissa lisää leimoja. Kirjahyllyn päällä norsupatsaita ja muutama buddha.

23 vuoden aikana en ole oikeastaan saavuttanut mitään, mutta kyllähän ne saavutukset odottaa. Olen päässyt yliopistoon ja opinnot ovat edenneet aikataulussa.  Olen saanut kandin kirjoitettua ja vastannut yhteen kosintaan kyllä ja syksyllä on häät, mutta kuitenkaan en ole yhtään viisampi siitä, mitä teen sitten kun minusta tulee oikeasti aikuinen. Aikuisuus taitaa alkaa sitten kun saan kouraani maisterin paperit. Aikuisuuden aloittamista voi kyllä pitkittää alkamalla tohtoriopiskelijaksi...

 

Mutta huhtikuun kahdeskymmeneskuudes oli mukava päivä! Aamulla heräsin kohtuullisen pirteänä, tuijottelin muutaman jakson Dowton Abbeyta ( maailman paras ja hienoin sarja ikinä) ja join muutaman kupillisen kahvia. Iltapäivällä istuin liian monta tuntia yliopiston atk-luokassa ja yritin saada spss-tehtäviä valmiiksi. Se on semmoinen "kiva" ( riippuu mielentilasta) tutkimusohjelma, jonka avulla voi tehdä pylväsdiagrammeja ja kaikkea muuta kivaa. Illalla äippä ja isä ja kaks ihanaa pikkusiskoa kaartoi yliopiston pihaan ja poimi mut kyytiin. Sain heti kamalan paljon leveitä hymyjä ja onnitteluja.

Kämppä oli täynnä kavereita ja menin ihan puihin kun ne lauloi mulle synttärilaulun. Olin niin otettu siitä! :) kakku odotti jääkaapissa ja mulle tuli kauheen kiva fiilis siitä että elämässä on näinkin mainioita tyyppejä. Äiti ja iskä lähti kohti Yllästä ja mä sain pikkusiskot yökylään loppuviikoksi.

​Mun pikkusiskot on aika siistejä tyyppejä. Toinen on kuusivuotias kohta eskarilainen, jonka hymy on tällä hetkellä leveä ja etuhampaaton. Se ei yhtään tykkää mun pusuista mutta me ollaan kuitenkin kavereita. Toinen sisko on äipän mukaan just samanlainen kuin mä oon ollut pienenä. Minua on kuulemma vaivannut vaan megatason pikkuvanhuus. Pikkusisko on hirmu hauska tyyppi  (tämäkin taitaa erottaa sen minusta, mä tuskin olin kovin hauska), se on vähän sellainen luonnonlapsi. Hellyyttäviä ja piristäviä tyyppejä kumpikin!

Mulla oli siskojen kanssa kyllä tosi kiva viikko! Nyt mulla on viikko lomaa ja sen jälkeen alkaa kesätyöt. Kesä kuluu tiiviisti töissä ja opiskellen. Millaisia suunnitelmia teillä on kesälle?