Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Aina vuoden vaihtumisen kynnyksellä sitä lähettää pienen toiveen, että seuraava vuosi olisi edellistä helpompi ja onnellisempi. Sitä laittaa kädet ristiin ja pyytää, että jos seuraavasta vuodesta ei voi tulla helppoa, niin ainakin annettaisiin kärsivällisyyttä ja voimaa selvitä elämän mukanaan tuomista karikoista.

Vuosi 2016 on ollut suurien tunteiden, myllerrysten, surun ja onnen vuosi. 365 päivään mahtuu niin paljon!

Alkuvuoden kuljin sumussa, olin kamalan väsynyt ja koulupäivät olivat pitkiä. Kirjoitin kandia, stressasin koko maailman puolesta ja kumosin naamaan vitamiineja ja litroittain kahvia. Elin jonkun aikaa kaloreita laskien ja halusin pudottaa painoa, mutta onneksi olin liian mukavuudenhaluinen. Itseään ei kannattaisi muuttaa ulkonäöllisistä syistä, vaan siksi, että keho voisi paremmin. Alkuvuodesta vihasin sydämeni kyllyydestä lapin pakkasia ja sitä, että joka ikinen naamakarva jäätyi yliopistolle pyöräilessä. Tutustuin uusiin ihmisiin, otin etäisyyttä vanhoihin ja vietin monta mukavaa iltaa dokkareita katsellen ja syvällisiä puhuen. Pohdin paljon maailmaa ja peilasin itseäni suhteessa entiseen. Lestadiolaisjuuret ahdistivat ja ajattelin, etten koskaan pääse yli siitä syyllisyydestä.

 

Alkuvuodesta äiti kertoi, että saan pikkusiskon tai veljen, itkin ilosta. Noin kuukausi myöhemmin itkin, kun äiti kertoi, ettei vauvalla ole kaikki hyvin vaan ennusteet ovat huonot. Pienelle ei annettu oikeastaan minkäänlaista toivoa, mutta minä rukoilin, että tapahtuisi ihme.

Kevään ehtiessä pidemmälle sain palautettua kandin ja kesätyöpaikka varmistui. Pääsin kesäksi töihin tuttuun työpaikkaan. Kesä meni töitä tehden ja opiskellen. Raahasin patjan parvekkeelle ja nautin kesäöistä, nukahdin kaupungin hiljaiseen hurinaan. Hankimme ystävän kanssa mato-onget, etsimme Rollon parasta matopaikkaa ja istuttiin ongella. Välillä istuimme sillan alla turvassa raemyrskyltä, kesä oli kaikessa vaihtelevaisuudessaan niin kaunis.

Elokuun alussa saimme vieraita taivaasta. Maailma pysähtyi hetkeksi, kun sain pienen pikkuveljen syliini. Silitimme pehmeää poskea ja kuiskasimme, että kaikki on hyvin. Olimme Elmerin luona kuin lyhyt elämä hiipui, pienen voimat vähitellen loppuivat. Ymmärsin, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää ja olimme onnellisia siitä, että Elmeri sai viettää lyhyen elämänsä rakastavien ihmisten sylissä. Elmerin ei tarvinnut olla hetkeäkään yksin. Kun tulimme sairaalasta kotiin, soitin kihlatulle. En saanut sanottua muuta kuin että Elmeri on kuollut, muuten vain itkin. Puhelimen toisesta päästä kuului nyyhkytystä. Seuraavina päivinä koti oli täynnä kukkia ja meidän silmät itkusta punaiset. Pienin pikkusiskoista sanoi, että oli nähnyt enkelin.

Elmeri hautajaispäivä oli ristiriitaisen kaunis. Meillä oli mustat puvut ja kappelissa pienen pieni arkku. Saimme käydä hyvästelemässä Elmerin viimeisen kerran. Siinä oli vain kuori, oli helppo uskoa siihen, että kuolema ei ole ikuinen. Elmeriä saattamassa oli suuri joukko. Hautaan heitettiin multaa, siellä oli valkoinen risti.

Olen aina pelännyt menettämistä. Sitä, että menetän jonkun tärkeän. Suru on raskas kantaa, se saa joskus selän kumaraan. Sitä ei kuitenkaan tarvitse kantaa yksin, toiselle voi antaa hiukan omasta kuormastaan. Olin kiitollinen rakkaasta kumppanista, jonka olkapäähän sai itkeä ja joka jaksoi ottaa lähelle silloin kun suru oli suuri. Ikävä ei koskaan kuole, se muuttaa muotoaan syvästä surusta kaipaukseen.

Elokuun lopussa söimme työpaikalla läksiäiskakkua. Minulle sanottiin hienoja asioita, jotka muistan varmasti ikuisesti. Pakkasin muuttokuorman peräkärryyn. Meillä oli kihlatun kanssa nyt yhteinen koti, eikä enää tarvinnut elää erossa. Pari päivää myöhemmin solmimme avioliiton maistraatissa. Halusimme avioliitolle siunauksen kirkossa ja häät oli päätetty viettää syyskuun lopulla.

Viikko ennen häitä sain sairaalasta puhelun. Minulle kerrottiin, että minulla oli syöpäkasvain. Ajattelin, ettei kenenkään tarvitsisi kuulla sellaista juuri ennen häitä. Minulla on syöpä, vaikka sen todennäköisyys olisi pitänyt olla hirvittävän pieni. Ei minua oikeastaan pelottanut itseni vuoksi vaan läheisten vuoksi. Mietin, miten he jaksaisivat jos kaikki ei päättyisikään hyvin.

Noin kuukausi myöhemmin seisoin saman kirkon alttarilla, jossa Elmerin hautajaiset olivat järjestetty. Kuuntelin kanttorin soittamaa Viva la Vidan viimeisiä tahteja ja puristin aviomieheni kättä. Pappi puhui rakkaudesta, rakas ystävä luki sanoja siitä, että jos ihmiseltä puuttuisi rakkaus, ei hän mitään olisi. Kaksi pikkusiskoa ja äiti lauloivat, minä kuuntelin heitä kyynelsilmin.

Häitä juhlimme Maikkulan Kartanossa, joka oli täydellinen paikka häille. Päivä oli täydellinen, ihana, tunteellinen ja täynnä rakkautta, iloisia ilmeitä ja onnea. Kirjoitetut sanat eivät tee hääpäivälle oikeutta, sillä en ikinä löydä sanoja, jolla naimisiinmenoa voisi kuvata.

Häiden jälkeen lähdimme Tampereelle kontrollikäynnille. Mieheni kysyi lääkäriltä monta kertaa, onko tuleva leikkaus vaarallinen. Lääkäri lohdutti, että kyseessä on 1. asteen syöpäkasvain, missä ennusteet ovat todella hyvät. Ainakin avioliiton alku oli juuri sitä vastoinkäymisissä rinnalla seisomista, vaikka olisihan sitä toivonut hiukan lempeämpää alkua :)

Kasvain leikattiin lokakuussa ja olin pitkän viikon sairaalassa. Muistin taas miltä kipu tuntuu. Oli henkisesti rankkaa maata monta päivää täysin sänkypotilaana kun jokainen liike sattui. Sitä todellakin arvostaa terveyttä sen jälkeen, kun on ollut muiden hoidettavana! Sängyssä makaamisen jälkeen se, että pystyi yhtenä päivänä itse jo kääntymään kyljelleen ja pääsi ylös istumaan, tuntui lottovoitolta. Käveleminen sattui ja sai lihakset tärisemään, mutta päätin, etten anna periksi. Kun pääsin viiden vuodepotilaspäivän jälkeen itse kävelemään suihkuun asti, melkein itkin ilosta. Kun jaksoin kävellä kävelykeppien kanssa osaston käytävän puoleen väliin, tuntui se maratoonilta.

Leikkauksesta toipuminen oli yllättävän nopeaa, vaikka se tuntuikin itselle hitaalta. Pistin vatsaan kuukauden napapiikkejä ja olin iloinen kun pääsin kahden viikon jälkeen eroon dreenipussista. Pikkuhiljaa kipulääkkeitä ei enää tarvinnut ja kävelymatkat pitenivät.

Muutama päivä ennen jouluaattoa sain puhelun ja minulle kerrottiin, että olin saanut työpaikan! Vaikka syksyllä stressasin kamalasti, miten uusi elämä uudella paikkakunnalla muotoutuu, on kaikki järjestynyt juuri ajallaan. Tuntuu hienolta, että vaikka muutama kuukausi takaperin makasin sairaalasängyssä, olen nyt tässä.

Vuosi 2016, kiitos että olit ja opetit. 

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Laita hetkeksi silmät kiinni ja hengitä syvään. Sisään ja ulos. Vielä muutaman kerran. Rentouta hartiat, ota olkapäät pois korvista ja hengitä.

Kuvittele sitten turkoosina välkkyvä meri, pehmeä hiekkaranta ja tuulessa heiluvat palmut. Lämpimänä väreilevä ilma, paratiisisaari. Kuvittele, että teet työtä jota rakastat. Että vietät elämäsi pienellä paratiisisaarella ja opetat ihmisille joogaa, teet sitä, mihin tunnet suurinta intohimoa ja mikä inspiroi sinua. Kuvittele, että elämäsi on täyttä ja onnellista, juuri sellaista, josta olet haaveillut.

Rachel Brathenin kirjoittama kirja Yoga Girl on ihana, kirja on kuin karkki! Täynnä viisaita ajatuksia ja superkauniita kuvia. Olen pitkään miettinyt, pitäisikö kirja klikata ostoskoriin ja tilata, mutta olen odottanut, että se ilmestyy lähikirjastoon.

Minulla on vähän ristiriitainen fiilis joogaa kohtaan. Välillä se inspiroi, joskus taas tuntuu niin tahmealta ja vaikealta. Koska olen jäykkä kuin koulunäkki, tekee jooga ainakin keholle hyvää. En vaan osaa olla paikoillani ja keskittyä olemaan läsnä. Mutta juuri silloin jooga taitaa olla se, mitä ihminen tarvitsee.

Muistan ensimmäisen joogatunnin. Makoilin loppurentoutuksen aikana jumppasalin lattialla pinkillä joogamatolla ja tunsin, miten kyyneleet valuivat. Olin ollut tunnin ajattelematta oikeastaan mitään, keskittynyt hetkeen ja antanut itselleni aikaa vain olla. En ollut kelaillut päässäni tekemättömiä juttuja tai tuntenut sitä ahdistusta, joka silloin tuntui olevan päivittäinen vieras. Minulla oli niin hyvä olla, että itketti. Kurkussa oleva möykky oli pienentynyt ja minulla oli helpompi hengittää.

Sen jälkeen olen palannut joogamatolle säännöllisen epäsäännöllisesti. Marraskuun viimeisenä päivänä tein päätöksen, että joulukuussa yritän joogata joka päivä. Vielä en pysty oikeastaan tekemään muuta kuin venytyksiä, mutta joogahetki illalla tekee ihmeitä yöunelle. Joskus aion olla vielä se tyyppi, joka taipuu aamullakin aurinkotervehdyksiin.

Mutta palataan siihen kirjaan. Sellaiset kirjat, jotka saavat aikaan tunnereaktioita, ovat juuri niitä kirjoja joita täytyy lukea. Yoga Girl herättelee ja ennen kaikkea pysäyttää. Sen ydinsanoma on se, että me olemme kaikki juuri tarpeeksi ja voimme kaikki elää sellaista elämää josta olemme haaveilleet. Hienoja asioita tapahtuu, jos ne vain uskaltaa ottaa vastaan.

 

Olen miettinyt paljon sitä, miten rakkauden sijaan elämässä tuntee liian usein pelkoa. Pelkoa siitä, ettei riitä tai ettei ole riittävän hyvä. Olen uskotellut itselleni, etten pysty, enkä oikein voi vaikuttaa siihen, millaiseksi elämänkulku muodostuu. Asioita vain tapahtuu ja minun tehtäväni on pyristellä niiden mukana parhaani mukaan. Vaikka tiedän, että rakastamalla kaikkea mahdollista ja mahdotonta tekisi karhunpalveluksen itselleen, tunnen usein rakkauden sijaan kärsimättömyyttä, katkeruutta, kateutta ja vihaa. En todellakaan jaksa oikein rakastaa niitä ihmisiä, joiden kanssa en tule toimeen.

Mutta jos johonkin uskon, niin uskon vetovoiman lakiin. Siihen, että hyvä vetää puoleensa hyvää. Hyvin yksinkertaista: kun uskottelen itselleni, etten osaa enkä pysty, en edes anna itselleni mahdollisuutta.

Uskon, että jokainen ihminen pystyy mihin vain. Meillä kaikilla on käytössä äärimmäisen suuri potentiaali ja koko sydämen mahtava voima.

Jonain päivänä minä aion tehdä sellaista työtä, josta olen aina haaveillut. En elä sellaisissa pilvilinnoissa, että luulisin siihen olevan oikotietä tai edes helppoa tietä. Jos unelmani täyttäminen vaatii työtä, se työ on tehtävä.

Vitsit miten siistiä! :)

Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!
 

Pitkän aikaa olen odotellut, milloin inspiraatio löytää tiensä takaisin. Nyt tuntuu, että se on tullut takaisin, ainakin hetkeksi. Sanat ovat olleet aika kadoksissa, enkä ole oikeastaan kirjoittanut juuri mitään, satunnaisia esseitä lukuunottamatta.

Eilen avasin pitkästä aikaa tietokoneen ja kirjoitin. Olen alkanut kirjoittaa "omaa taivaslaulua", ajatuksia irtautumisesta ja elämästä ylipäätään. Asiat järjestyvät ja selkiytyvät, kun ne kirjoittaa ylös. Se on minun tapani käsitellä asioita, myös vaikeita sellaisia. Kirjoittaminen on minun tapani puhua, sanat ovat ystäviä. Kirjoittaminen on myös oman sydämen ja elämän läpikäymistä, muistamista, tuntemista. Vapautta ilmaista sitä, mitä sydän puhuu.

Olen joskus miettinyt, että entä jos meiltä vietäisiin vapaus ilmaista itseä ja sanoa juuri se, mitä ajattelee. Että olisi sellainen yhteiskunta, jossa olisi vain yksi totuus eikä mahdollisuutta vastustaa ja olla eri mieltä. Yhtäkkiä vietäisiin oikeus kirjoittaa ja lukea, tutkia ja oppia. Netissä ei pääsisi enää facebookiin tai twitteriin, eikä saisi tietää, miten muualla ajatellaan. Vaikka en oikeastaan osaa kirjoittaa politiikasta, minulle on tärkeää, että asioista voidaan olla eri mieltä ja osoittaa se. On aivan toinen asia, miten tätä vapautta käyttää. Täytyy olla sillä tavalla ihminen, ettei loukkaa sanoillaan ja ettei sanat tee vahinkoa.

Haluaisin kirjoittaa enemmän lestadiolaisuudesta, mutta pelkään, että minun sanani loukkaavat. Se ei ole kuitenkaan minun tarkoitukseni, sillä jokainen saa kuulua sellaiseen yhteisöön, joka tuo tukea ja turvaa ja iloita siitä. Se yhteisö on ollut minulle valtavan tärkeä ja läheinen. Se on sanellut minulle, miten uskon ja mitä ajattelen. Kun sellaisesta irtautuu, ei se yhtäkkiä lakkaa olemasta. Ne asiat, joihin on uskonut yli 20 vuotta, eivät yhtäkkiä katoa. Syntyy hillitön tarve ymmärtää ja selittää, puhua kokemastaan. Syntyy tarve kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun omaa maailmankuvaa joutuu pohtimaan uudestaan ja miltä tuntuu, kun irtautumisen jälkeen löytää elämästä asioita, jotka ovat aivan uusia ja osaa iloita niiltä. Miltä tuntuu kun sosiaalinen verkosto supistuu ja läheiset surevat, ettei meillä ole jälleennäkemisen toivoa? Miltä tuntuu, kun tietää, ettei vain usko sillä tavalla, mutta ei uskalla kertoa siitä sen vuoksi, että tietää aiheuttavansa läheisille surua ja murhetta? Miltä tuntuu, kun ihmiset toivovat, että palaisin takaisin? Miltä tuntuu kun etsii omaa uskoaan ja opettelee sitä, millä tavalla Jumalan näkee? Nämä asiat eivät ole helppoja, eivät todellakaan ja niiden kanssa taidetaan painia aika kauan.

En sano, että olisin kokenut siinä yhteisössä mitään väärää tai pahoja asioita, en suinkaan. Olen kokenut siinä yhteisössä iloa ja onnea, rauhaa, saanut vahvoja ihmissuhteita, turvaa. En ole siis vanhoillislestadiolaisuutta vastaan, en todellakaan. En itse vain koe joitain opillisia asioita sellaisiksi, että uskoisin niihin tai voisin niitä omassa elämässäni viljellä. Toivon, että minun tekstini vanhoillislestadiolaisuudesta auttaisivat liikeen sisällä olevia ymmärtämään meitä lähteneitä ja myös osaltaan rikkoisivat ennakkoluuloja lestadiolaista yhteisöä kohtaan.

En halua tehdä tästä blogista liian muokattua tai mietittyä, haluan rosoisuutta. Aitoa elämää, en kaunisteltua kuvaa. Minä elän elämää, jossa saa olla heikko, jossa ei tarvitse koko ajan miellyttää muita, ja jossa ei ole tärkeää se, vastaako olohuoneen sisustus sisustuslehden keskiaukeamaa tai onko vaatekaappi uusimman muodin mukainen. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolainen tausta vaikuttaa minuun, sillä yritän rakentaa omaa maailmankuvaani irtonaisista palasista. Se tausta tulee esiin joka päivä, ihmisten kohtaamisissa ja omissa ajatuksissa. 

Tämä blogi on tällainen julkinen päiväkirja, ajatusroskis. Tapa jäsentää ja havannoida maailmaa, etsiä sieltä merkityksiä. Kommenttiboksissa saa mielellään keskustella, haluan haastaa omaa ajatusmaailmaa!

Ladataan...
Hymyillen.

 

Elämä on mahtavaa!

Olen vieläkin aivan pökerryksissä ja tunnemyrskyn kourissa, sillä meillä oli viikko sitten häät ja se päivä oli miljoona kertaa ihanampi päivä kuin olisin koskaan uskaltanut kuvitella. Saippuakuplia, onnea, iloa, onnenkyyneleitä, rakkautta, suurta rakkautta. Kauniita sanoja, naurua, hyvää ruokaa ja tunnelmallisin hääpaikka, mitä kuvitella saattaa. Ystäviä, perhe, rakas puoliso rinnalla. Niin suuri onni, ettei se mahdu sanoihin, mutta joka näkyy silmistä ja tuntuu varpaissa asti.

Jos joskus ihminen halkeaa onnesta, hääpäivä on varmasti se päivä, milloin se tapahtuu. Vaikka me mentiin naimisiin maistraatissa jo muutama viikko sitten ja ollaan oltu mies ja vaimo jonkun aikaa, niin sen merkityksen taitaa ymmärtää vasta hääjuhlan jälkeen. Minulle oli tärkeää, että avioliitto saa siunauksen kirkossa. Maistraatissa avioliiton solmiminen tuntui vain uudelta nimeltä paperissa, mutta siunauksen jälkeen siitä tuli merkittävää. Me ollemme nyt aviopuolisoita ja olemme luvanneet rakastaa koko loppuelämän. Se, että avioliitolle pyytää siunausta Jumalan kasvojen edessä, tuo liittoon ripauksen pyhyyttä. Uskon, että vaikka avioliitto on kahden ihmisen välinen liitto, on siinä mukana myös Jumala, joka pitää huolta. Kumppani ei lähde pois, avioliitto on sitoutumista toiseen ihmiseen ja siihen, että yrittää tehdä toisen joka päivä onnelliseksi.

Rakastan meidän häämarssia. Alkumarssiksi kanttori soitti urkuversion Coldplayn kappaleesta Viva la Vida. Voisin kuunnella sen uudestaan ja uudestaan, niin kaunis se oli!  Se hetki, kun seisoo kirkon portailla ja häämarssi alkaa soida, no, se on aika tunnemyrskyä. Musiikki kaikui kauniisti kirkossa, vieraat nousivat seisomaan. En nähnyt mitään, tunsin vain mieheni käden kädessäni, jännitti. Meillä oli kolme suloista morsiusneitoa, minulla kimppu harsokukkia ja yksinkertainen hääpuku.

Kempeleen Vanhakirkko on minulle ja varmasti meidän perheelle erityinen kirkko. Reilu kuukausi sitten, samassa paikassa jossa me nyt saimme avioliitollemme siunauksen, lepäsi yksinkertaisessa valkoisessa arkussa pieni enkeliveli. Elämän kiertokulkua, jatkumoa. Surun jälkeen onnenkyyneleitä.

Pappi puhui kauniisti, äiti ja kaksi siskoani lauloivat. Kyyneleitä, kiitollisuutta. Niin kaunista, että jollain tapaa sydäntä särki. Tahdomme rakastaa. Toisen kädenpuristus oli luja ja lempeä, aivan kuin olisi halunnut sanoa, että sinun kanssa minä haluan elää ja olla. Ja minä tiedän sen.

Siunauksen jälkeen pappi välitti juhlavieraille terveiset, että haluaisimme käydä Elmerin haudalla. Kävimme sytyttämässä pikkuveljelle kynttilät. Tiedän, että hän oli juhlassa mukana, katseli kai pilvien päältä. Haudalle oli satanut keltaisia lehtiä, on syksy.

 

Juhlimme häitä Maikkulan Kartanossa, joka oli kyllä niin täydellinen ja tunnelmallinen paikka häiden vietolle. Paljon kynttilöitä, ulkona lempeä hämärä. Hyvää ruokaa, iloisia vieraita. Olin etukäteen jännittänyt sitä, että viihtyvätkö kaikki ja eihän kenelläkään ole tylsää. En halunnut mitään pönötyshäitä, vaan rentoa yhdessäoloa, naurua ja tunnelmaa. En myöskään ymmärrä, miksi hääpäivään pitäisi kuulua kamalasti materiaa, tärkeintä on yhteinen onni ja rakkaus.

En ole oikeastaan ollut sellainen, jolla on tarkka visio hääpäivästä tai sellainen, joka olisi haaveillut häistä pikkutytöstä asti. Joskus ajattelin, että en ehkä koskaan edes halua mennä naimisiin, sillä en uskonut, että jostain voisi löytyä sellainen ihminen, jonka kanssa olisi hyvä olla. Kun tapasin mieheni, tiesimme pian, että tässä oli jotain suurta, jotain sellaista, mistä kannattaa pitää kiinni. Vaikeudet vain vahvistavat. Ja se, että suhde kestää välimatkasta huolimatta, kertoo että rakkaus on vakaalla pohjalla.

 

En osaa kirjoittaa häistä, sitä ei vaan saa avattua sanoihin ja lauseisiin. Onni näkyy ihmisten silmistä, ja minusta tuntui, että meidän kummankin silmät loistivat kirkkaammin. Sitä vain haluaa, että toinen on onnellinen eikä mikään anna enemmän iloa kuin toisen onnellisena tuikkivat silmät ja leveä hymy, naururypyt silmissä.

Ladataan...
Hymyillen.

Elmerin hautajaispäivänä alkava syksy vaihtui hetkeksi auringonpaisteeseen ja taivaan sineen. Ristiriitaa, eihän surullisena päivänä saa paistaa aurinko, vaan silloin taivaan pitäisi levätä matalana, kuin peittona mustiin pukeutuneiden yllä. Toisaalta auringossa on toivoa, se tulee takaisin vaikka luuli sen jo menneen, sulattaa ja lämmittää. Tuo valon takaisin.

Suurista tunteista, sellaisista, jotka järisyttävät itsestä jotain olellista, on vaikea kirjoittaa. En osaa kirjoittaa surusta, siitä missä kohdassa se kehossa tuntuu ja miten joskus aivan yllättäen kyyneleet tulevat silmiin ja sumentavat. En osaa kirjoittaa surusta, joka ei ole niin suuri ja raskas, ettei se koskaan väistyisi, mutta joka on täynnä kaipausta ja lämpöä.

 

Eräänä iltana, kun menin sanomaan pikkusiskoille hyvää yötä, Aapu istui sängyllään ja hymyili silmät säkenöiden. 
 ​" Arvaa mitä Reetta, mä näin enkelin. Mä katsahdin taivaalle ja siellä oli sellainen kultainen piste ja sitten kun katsoin pois niin se ei ollut enään siellä. Se oli enkeli, Elmeri!!!

Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin helppo uskoa enkeleihin kuin nyt. Muistan, miten ajatus suojelusenkeleistä lohdutti pienenä - ja lohduttaa edelleen. Pienenä luotti oman suojelusenkelinsä olemassaoloon niin vahvasti, etten muista, että olisin pelännyt mitään oikein kovasti. Sitä luotti niin lujasti siihen, ettei auto aja suojatiellä päälle, sillä enkeli ehtisi kyllä työntää minut auton alta pois.

 

Hautajaispäivänä isä sanoi, että vaikka enkelit veivät meiltä Elmerin pois, ne toivat meille jotain tilalle. Että meidän ympärillä on paljon enkeleitä, ihmisiä jotka tulevat eivätkä pelkää surutaloa, tuovat mustikoita ja tarjoavat apua. Jotkut käyvät pistäytymässä pikaisesti, toiset jäävät pidemmäksi aikaa. Tuodaan kukkia ja kortteja, joissa lukee kauniita sanoja, halataan lämpimästi. Otan osaa. Ollaan mukana, välitetään. Jotkut eivät tiedä mitä sanoa, mutta aina ei tarvita sanoja.

 

Elmerin arkku oli niin pieni. Suuren kenkälaatikon kokoinen, pienen ihmisen arkku. Saimme käydä vielä hyvästelemässä pienen, avata arkun ja silittää pikkuveljen kylmää poskea. Oli aivan hiljaista, kuului vain niiskutuksia ja ilmassa satoi kyyneleitä. Ei Elmeri ollut enää siinä, arkussa oli vain kuori. Villatakkiin puettu pieni vauva, jonka kainalossa oli äidin kutoma nalle, päällä äidin neuloma peitto. Niin pieni ihminen, rakas ihminen.

Saatoimme Elmerin arkun kirkkoon ja se surutie tuntui pisimmältä ja raskaimmalta tieltä ikinä. Oli vaikeaa ymmärtää se, että siinä vieressä kulki meidän pieni enkeliveli.

Arkku kannettiin kirkon eteen, se hädin tuskin näkyi penkkiriveistä. Olen kiitollinen siitä, että vaikka Elmerin elämä oli vain parin tunnin mittainen, oli Elmerillä suuri joukko saattajia. Pienen ihmisen elämä ei todellakaan ollut merkityksetön.

Hautajaiset olivat kauniit. Oli ihmeellistä, miten sitä pystyikin laulamaan, vaikka koko ajan itketti.

" Auta meitä surun tiellä
​taivaan isään luottamaan,
​luovuttamaan Jumalalle,
​rakkaimpamme kokonaan.
Kiitos, että muistoissamme,
​lähellämme, matkallamme
​yhä lapsensilmin hän
​lahjana on elämän."

 

Isä kantoi pienen arkun hautaan, Elmeri pääsi nukkumaan papan kainaloon. Takanamme kulki surusaatto, oli ihanaa huomata, miten jotkut olivat tulleet kaukaa, ihan vain Elmerin takia. Pienen kummun päälle asettelimme punaiset ruusut ja kukat.

 

Eräs kaverini kysyi, selviääkö tällaisesta ikinä. Sanoin, etten tiedä, mutta uskon niin. Elämä on kuitenkin luopumista, sillä me emme omista täällä mitään. Jonain päivänä joudumme hyvästelemään rakkaamme, mutta sellaiseksi elämä on määrätty. Sillä on alku ja loppu, jonkun elämä on muutaman askeleen mittainen, joku taas saa pitää sylissään vielä lapsenlapsenlasta. Kaikki ei mene aina omien suunnitelmien mukaan, mutta luulen, että sekin on elämän yksi tarkoitus.

Joskus suru hyökyy aaltoina yli, joskus se on pieni puristus rinnassa. Elämä kuitenkin jatkuu ja niin sen pitää jatkua. Ikävä ei varmaan koskaan lopu, mutta ei sen tarvitsekaan. Minä olen kiitollinen meidän pienestä enkeliveljestä ja niistä hetkistä, jolloin hän oli meidän luona. Meidän täytyy vain päästää irti, luottaa enkeleihin.

 

 

 

Ladataan...
Hymyillen.

 

"Olen kimallus tähden,
olen pilvenlento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä. "

 

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saimme vieraan taivaasta. Pienen enkeliveljen, joka viipyi luonamme hetken, niin täydellisen hetken. Pieni sai nimekseen Elmeri ja sai viettää lyhyen elämänsä meidän sylissä. Pikkuinen oli niin täydellinen lapsi, sormet ja varpaat, tummat hiukset, pieni nenä. Jaksoi avata silmänsä, tuoksui vauvalta, pehmeä iho. Suunnaton kaipaus ja ikävä, mutta lohtu siitä, että Elmerillä on nyt kaikki hyvin.

Puoli yhden aikaan isä soitti ja sanoi, että voisimme tulla sairaalaan. Meille oli hetki sitten syntynyt pikkuveli, joka hengitti vielä. Takana oli pisin päivä ikinä, olimme istuneet puhelimen ääressä ja odottaneet viestiä siitä, että meidän perheessä on nyt yhdeksäs lapsi. Minä ehdin ottaa mukaan Elmerin pehmosiilin, emme edes muistaneet ottaa takkeja. Matkalla sairaalaan autosta puhkesi rengas ja pelkäsin, ettemme ehdi ajoissa. Siinä pimeässä yössä seisoimme moottoritien laidalla ja odotimme mummua joka lupasi viedä meidät sairaalaan.

 

"Hipaisi hiljaa enkeli siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkeli siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti. "

 

Kun isä tuli hakemaan meitä sairaalan ovelta, ei meillä ollut kiire. Sairaalan käytävä oli pitkä ja pimeä, hiljainen. Äiti oli laulanut Elmerille ja Elmeri avannut silmänsä, kuunnellut. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt ihana enkeli kotihin vie.

Sitä tunnemyrskyä, joka tulee, kun saa pienen vastasyntyneen ihmeen syliinsä, ei voi sanoilla kertoa. Elmeri oli niin pieni, pikkuinen nyytti. Alle kolme kiloa, kädet suloisesti tiukasti nyrkissä. Täydellinen pieni ihminen, mutta ei kuitenkaan niin vahva että olisi jaksanut täällä elää. Äidin mahassa oli ollut niin hyvä olla, eikä Elmeri olisi sieltä halunnut tulla. Ulkopuolella maailma on suuri, eikä siellä pieni ihmisen alku jaksanut hengittää kuin muutaman tunnin.

Elmeri kiersi sylistä syliin, silitimme pehmeää poskea. Tässä on sun isosiskot, oletpa sinä pieni ja ihana. Niin suloinen ja rakas. Kerro terveisiä Ukille ja Onni-papalle. Ei sinun tarvitse sinnitellä, kyllä me täällä pärjätään. Heippa sitten Elmeri, hyvää matkaa.

Olen aina ajatellut, että kuolema on pelottava asia. Mutta siellä sairaalassa ymmärsin jotain suurta: kuolemassa ei ole mitään pelättävää, se on luonnollista, kaikilla edessä. Sitä olettaa, että jokainen vauva kasvaisi isoksi, opettelisi ryömimään, konttaamaan, kävelemään, menisi eskariin, kasvaisi isoksi. Kaikille ei sellaista elämää ole tarkoitettu, sillä joidenkin tarkoitus on viipyä luonamme vain hetki ja muistuttaa siitä, että kaikki täällä on vain lainassa meillä. Sellaisilla pienillä enkelipojilla ja tytöillä on suuri tehtävä: muistuttaa mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Sellaisilla pienillä enkelilapsilla on tarkoitus tuoda lisää rakkautta, hitsata lujemmin ihmisiä yhteen, koskettaa. On lohdullista ajatella, että meillä on nyt tuolla pieni suojelusenkeli.

 

"Ei ollut lapsonen tänne luotu
maailman virtojen vietäviin,
vaan taivaan lainaksi meille suotu,
ja siksi muutti taivaisiin."

 

Vaikka tiesimme alusta asti, ettei Elmerin elämä tulisi olemaan pitkä, ei sellaiseen suruun ja tunteiden mylläkkään pysty millään tavalla varautumaan. En tiennyt, miten paljon voikaan rakastaa sellaista pientä, joka viipyy luona vain hetken. Että kuinka ajatuskin pienestä saa silmät kyyneliin. Vaikka meidän perheessä on nyt suru, on ihana huomata, etteivät nauru ja ilo ole poissa. Aada kysyi minulta eilen aamulla, onko meidän perheessä enää yhtään iloa jäljellä. Sanoin, että sitä on vielä paljon, ja että juuri sinä tuot meille kamalasti iloa. Aada on miettinyt, että kasvaako Elmeri taivaassa isoksi, vai onko se aina pieni. On myös ihanaa huomata, kuinka moni välittää.

 

Hyvää matkaa Elmerirakas. Nuku hyvin siellä, me kyllä pärjätään täällä. <3
 

 

 

 

 

Pages