Ladataan...
Hymyillen.

Heippa!

Katsottiin eilen puolison kanssa Arman Pohjantähden alla, jonka aiheena oli Veikko Hurstin tekemä laupeudentyö ja leipäjonot. Siinä jaksoa katsoessa itsellä oli aika vaikea olo. Hävetti ja tuli surullinen fiilis. Sanoin puolisolle, että sellaisen, joka ei oikeasti ole ikinä kokenut huono-osaisuutta ja sitä, että on nälkä, on hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että myös sellaista on Suomessa. Itse olen ajatellut, että eihän Suomessa nyt kenelläkään voi olla nälkä, sillä täällähän pidetään huolta heikommasta. Se, että itse ei ikinä ole kokenut köyhyyttä, osittain sumentaa kyvyn nähdä lähelle. Olen aina ajatellut, että kuka vain voi Suomessa tehdä mitä vain. Että osittain on kyse vain ihmisen laiskuudesta tai asenneongelmasta, jos asiat eivät suju. Ja että jos elämässä joku menee pieleen, siitä voi usein syyttää vain itseään. 

Mutta kuten Armanin ohjelmassa mielestäni tuli loistavasti ilmi, eivät kaikki leipäjonossa jonottavat ole alkoholisteja tai narkkareita, vaan on miljoona syytä sille, miksi ruoka täytyy hakea leipäjonosta ja miksi oma toimeentulo on kiinni osittain vapaaehtoisten avusta. Ihminen voi sairastua, menettää läheisen, kodin. Voi tulla avioero, työttömyys. Yhteiskunnan ulkopuolelle voi tipahtaa äkillisestikin, surkeiden sattumusten kautta. Jotkut taas ovat aina olleet ulkopuolella. 

Olen kiitollinen siitä, että puolisoni on opettanut näkemään sen, miten kaikki, jotka itselle ovat itsestäänselvyyksiä, eivät ole niitä. Puoliso tietää mitä on nälkä ja ainainen huoli koko perheen toimeentulosta. Elämässä on tullut vastaan usein näitä tilanteita, kun itse huomaa, miten hemmetin hyvin omat asiat ovat ja ovat olleet. Olen toiminut tukihenkilönä oikeudenkäynnissä ja kuullut sellaisesta elämästä, minkä itse koen vain uutisten tai draamaelokuvien kautta. Sellaisesta elämästä, joka on turvatonta ja hankalaa, ei pääse eteenpäin. Oma elämä sen sijaan on aina ollut turvallista ja tasaista. Vaikka en lapsena saanutkaan uuden muodin mukaisia vaatteita, sain turvallisen kodin. Olen aina löytänyt töitä ja pääsin opiskelemaan. Kaupassa voimme miettiä, mitä halutaan tänään syödä, eikä senttejä tarvitse laskea. Jos tekee mieli lähteä jonnekin reissuun, on siihen varaa. Asumme vuokra-asunnossa, jossa on edullinen vuokra ja meillä on aivan liian kallis auto, joka kuluttaa kamalasti bensaa. Kun muutimme yhteen, pystyimme ostamaan uudet huonekalut ja sisustaa koti mieluiseksi. Voimme käydä ulkona syömässä, maksaa laskut ajallaan eikä tarvitse juurikaan miettiä, miten rahat riittävät. Toisaalta olen oppinut siihen, ettei koko ajan tarvitse hankkia jotain uutta. Ostan vaatteet suurimmaksi osaksi kirpputorilta, enkä tuhlaa rahaa merkkivaatteisiin. Pystymme lähettämään joka kuukausi rahaa Albaniaan, niin että puolison perhe saa syödä. Järjettömän etuoikeutettua elämää. 

Leipäjonoja on usein kutsuttu hyvinvointivaltion häpeäksi. Miten meidän yhteiskunnassamme, jossa kaikki pitäisi olla hyvin, voi olla ihmisiä, joilla on nälkä? Se, miten yhteiskunta kohtelee heikompiaan, kertoo hyvin paljon yhteiskunnasta. Toki Suomessa asiat ovat edelleen suhteellisen hyvin. Puoliso sanoi, ettei Albaniassa onnistuisi järjestää leipäjonoja, sillä korruptoitunut systeemi varmaan varastaisi nälkää näkeville tarkoitetut ruoat. 

Armanin jaksossa oli myös toiveikkuutta. Oli mielettömän hienoa nähdä, miten ihmiset puhaltavat yhteen hiileen ja tekevät vapaaehtoistyötä. Samaan aikaan kun leipäjonot ovat pidentyneet, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja mahdollistaa sen, että apua tarvitsevat saavat avun. On paljon niitä, jotka eivät sulje silmiään vaan katsovat kohti. Veikko Hursti tekee mielettömän tärkeää työtä ja toivottavasti työ saa jatkua vielä pitkään. Että poliittiset päätökset mahdollistaisivat ruoka-avun jatkumisen, mutta ennen kaikkea saisivat aikaan yhteiskunnan, jossa sille ei olisi tarvetta. 

 

P.S Me Naisissa oli hyvä juttu leipäjonoista. Lue ihmeessä!