Elämää kaksilapsisena perheenä

Hurraa! Täällä sitä vaan kirjoitellaan blogia muina vanhempainvaapaalaisina. Olen suunnitellut kuulumisten päivittelyä siitä saakka, kun toinen lapsemme syntyi. Nyt kun neljä kuukautta (!) on kulunut, pääsin vihdoin tuumasta toimeen.

Edellämainittu kuvaa hyvin arkemme. Koko ajan on jotain tekemistä ja silti tuntuu ettei mitään saa aikaan. Kaikki, siis ihan kaikki sanoivat, että kaksi lasta ei mene siinä samassa kuin yksi, vaan toisen lapsen saaminen on ensimmäistä isompi juttu. Meille esikoisen syntymän tuoma muutos tuntui aika helpolta, joten optimistina ajattelin, että ehkä kuitenkin juuri meidän kohdallamme toinenkin vauva mene siinä sivussa. No näin ei käynyt.

Ensimmäiset kolme kuukautta olivat raskaimmat. 

Sama on sanottu varmaan miljoonaan kertaan, mutta toistanpa minäkin saman: arjen intensiivisyys kahden pienen kanssa yllätti. Kaksivuotiaan ja vastasyntyneen tarpeet ovat niin erilaiset! Taapero haluaa puuhata ja tanssia, kiipeillä äidin päällä, talutusapua potkupyöräilyyn ja kaverin kylpyhetkiin. Vauva taas haluaa olla vain ja ainoastaan sylissä.Hän syö koko ajan ja nukkuu parhaiten sylissä. Ja tarvitsee tietenkin apua ihan kaikessa – nukahtamisesta lähtien.

En varsinaisesti koe riittämättömyyttä vanhempana. Kuvaisin tunnetta enemmän pieneksi suruksi siitä, että joudun niin usein torjumaan esikoisen pyynnöt. Vaikka on ihan normaalia elämää, ettei aina voi saada haluamaansa ja välillä pitää odottaa vuoroaan, harmittaa se minua silti. Koko ajan joudun sanomaan, että äiti syöttää vaan vauvan ja tulee sitten tai äiti nukuttaa vaan vauvan ja tulee sitten.

Ja sitten on se univelka. Joko aika kultaa muistot, tai sitten ensimmäisen lapsen kohdalla se ei tuntunut näin pahalta. Sanoisin, että yöheräämiset ovat kaikkein raskainta. Kun herää viisi kertaa yössä, kasvavat arjen pienet vastoinkäymiset  jättimäisiksi ja hermot kiristyvät hetkessä. Syysvauvan kanssa väsymyksen tunnetta lisää myös päivien lyheneminen ja loppuvuoden harmaus loputtomine sateineen.

Sitten niihin iloihin

Kaikesta väsymyksestä huolimatta, onhan tämä nyt aivan ihanaa! Esikoinen on ottanut pikkusisaruksen vastaan uskomattoman hyvin. Hän ei ole osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä, päinvastoin. Sydämessä läikähtää joka kerta kun hän tuo vauvalle tutin, pyytää häntä kanssaan kylpyyn tai kiikuttaa palapelin palan vauvan ihmeteltäväksi. Ei taida  hänkään malttaa odottaa, että pikkusiskosta saadaan isoveljelle leikkikaveri <3

Kun Liyana makoilee leikkimatolla, tulee taapero usein pötköttelemään viereen. Usein näitä hetkiä ehtii tosin fiilistellä vasta jälkikäteen. Taapero ei osaa vielä varoa, ettei innostuksissaan kieri vauvan päälle tai ylösnoustessaan ota vauvan vatsasta tukea, joten sisarellisen rakkauden ihailun sijasta vanhempi saa lähinnä vahtia. Vauvaa ihastellessaan taapero on toki jo tökkinyt pikkusiskonsa silmät, vetänyt kädestä liian lujaa leikkeihin ja muuta itkun arvoista.

Kolmen kuukauden kohdalla oli myös rajapyykki, jolloin vauva alkoi viihtyä myös leikkimatolla. Oli suorastaan arkea mullistavaa, kun yhtäkkiä pystyi tekemään asioita kahdella kädellä ja laittamaan huomiota muuhunkin kuin vauvaan. Tätäkin blogia kirjoitan vauvan nukkuessa sisällä vaunuissa. Uskomatonta!

Ja mikä parasta – leikkimatolla ollessaan vauva seuraa koko ajan katseellaan taaperon puuhia. Ihan uskomatonta, että näiden välillä on jonkinlainen side jo nyt, ja että sisaruksen puuhat vaikuttavat paljon mielenkiintoisemmilta kuin vanhempien.

Ekat kolme kuukautta todella tuntui, etten ehdi tehdä mitään muuta kuin palvella lapsiani, mutta nyt arkeen on tullut enemmän tilaa ja se on ihanaa!

Olen huomannut, että mun on tosi vaikea kirjoittaa muusta kuin positiivisista asioista perheeseen liittyen. Instastooreissa näistä on helpompi puhua, sillä videokuvassa tunnelmat välittyvät paremmin. Blogin puolella aina kuumottaa, että kommenttikenttä täytyy nykyajan vanhempien päivittelystä. Että ihan on kaksi lasta ja kaksi vanhempaa ja silti jaksaa valittaa. Kyllä sitä ennen vaan hoidettiin kaikki kymmenen omaa ja naapurien ipanat päälle. Eikä siinä nukkua ehtinyt kun oli lehmät lypsettävä ja pellot kynnetävä.  Eikä väsyttänyt ikinä!

Samaan aikaan haluan kuitenkin kertoa arjestamme aidosti.  Ehkä on hyvä muistaa, että kaikki kokemamme ovat subjektiivisia kokemuksia ja jotkut kestävät esimerkiksi väsymystä paremmin kuin toiset. Eikä univelkaista piristä se, että jollain toisella on ollut vieläkin rankempaa.

Kun kyse on toisesta lapsesta, tuo valoa tunnelin päähän se, että tietää kaiken olevan vain vaiheita. Vauva voi milloin vaan alkaa nukkua paremmin, ja silloin on omakin fiilis ihan toisenlainen. Ehkä se tapahtuu jo ensi yönä!

perhe ystavat-ja-perhe lapset oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *