Yön mietinnät

Itsensä etsimisessä tarvitsee peilejä? Toiset ihmiset tarjoaa niitä identiteetin seuraamista ja kehittymistä varten ja sehän jatkuu koko elämän. Eikä sitä voi itse nähdä. Sen pitää jonkun kertoaja näyttää, mutta se pitää itse nähdä ja kokea.

Ei mitään voi uskoa suoraan. Kun lapsena pihalla isompi sanoi, että kieli jää tuohon puistelutelineeseen kiinni pakkasella, ei sitä usko. Hehettelee siinä ja kun toinen kävelee pois, on kieli tungettava jäiseen metalliputkeen vain todetakseen, että näin muuten on. Kieli on kiinni ja pysyy.

Muuttuuko mikää vanhempanakaan? Enpä usko. Aina on se kieli tungettava putkiin ja kokeiltava.Kuvainnollisesti… Kuten parisuhteissa, kun niihin on mahdollisuus avautumassa. Monta kertaa tuli kielikin oikeasti työnnettyä joka kohtaan vaan todetakseen sama ilmiö. Teenkö sitä parisuhteissakin? Luultavasti?

No jos nyt maltan olla työntämättä kieltä pakkasella rautatankoihin, niin miksi vänkään parisuhteisiin, jos niissäkin sattuu? Mitä en ymmärrä nyt tässä?

Jotain on jäänyt nyt mukaan aina. Vaikka on sattunut, on minulle jäänyt muutakin kun lapsena se typerä tunne kieleen jonka vaan unohti ja koitti välttää seuraavalla kerralla.

Nyt sen keksin yöllä kahden aikaan, keitin kahvia ja aloin kirjoittamaan. Se pistää pään nousemaan tyynystä ja puskee ylös vaikka pää sanoo rumia ajatuksia vastalauseena. Se on rakkaus. Rakkaus on se mikä hyppyyttää minut nyt ja aina liikkeelle.

Mutta mitä siitä olen etsinytkään, ei ole edellisen rakkauden korvaajaa. Se on ollut jotain liittyväistä itseeni. En vain ole sitä osannut sanoittaa ikinä. Ja mikä ei tunnu löytyvän tuosta vaan, sitä etsii muualta. Tyypillistä ihmistä. En ole poikkeus…

Huomaan itsessäni nämä kaksi rakkaussuhdetta lämpimänä muistona. Niitä ei kukaan pois voi viedä. Eikä sitä rakkautta voi poistaa. Olen huojentunut ymmärtäessäni, ettei tarvitsekaan. Se ei ole sitä että minä rakastan tai rakastin heitä. Vaan se on sitä mikä minulle on tärkeintä…. minua rakastettiin. Se peili. Se minkä tarvitsen ymmärtääkseni kuka minä olen. Jos olet aiempia kirjoituksia lukenut, on minun identiteetti tai paremminkin ego koostunut suorituskeskeisestä ajattelumallista. Olen ollut vaan joku sen perusteella mitä teen. Nyt kun tutkin omaa oikeaa todellista identiteettiäni, tarvitsen siihen havaintoja omista tunteista ja kokemuksista…niin sanoitusti sanoittaa ne itselleni.

Sen minkä opin kielen työntämisestä rautatankoon aikanaan, tuleekin näissä suhteissa samankaltaisena oivalluksena. Olen rakastettava. Ja se ei tarkoita samaa, kuin olla rakastettu. Rakastettava pitää sisällä sellaisen persoonan, että se tarvitsee tuon…se on kuin mahdollisuus olla rakkauden kohteena. Sen voin kantaa mukanani aina. Eikä minun sitä tarvitse etsiä. Se tulee itsestä. Ja toisten peilaamana. Se on mukana hautaan asti. Tämän tunteen tai osan omaa identiteettiä on piilottanut monta monituista oletusta ja väärinymmärrettyjä/koettuja tapahtumia egon vallitessa. On vaikea olla itseellinen ihminen, kun muista riippuvainen ego tulkitsee asioita ympärillään. Ulkopuolisen ihmisen mitätön pikkusanominen voi aiheuttaa tunnetiloja jotka saavat minut reagoimaan tai kokemaan tilanteesta ihan muita fiboja kuin pitäisi. Ei koe toisinsanoen olevansa rakkauden arvoinen itse. Sitä epäilee aina, eikä mikään toisen sanominen tule puhtaana läpi.

Itseasiassa jokainen meistä on  rakastettava. Ei vaan uskota sitä. Ihan niinkuin se pipo vinossa nenäänsä niiskuttava räkänokka mikä syö lapaseen tarttunutta lunta ja odottaa hetkeä jolloin on yksin, että voisi työntää kielen puistelutelineen jäiseen putkeen. Se on koettava, opittava… kuka yhdellä kertaa, kuka viidesti….Ehkä kaikenlainen kipuilu on juuri tätä, että koitamme etsiä toisista varmistusta rakastettavaksi tulemisessa. Pelätään, että ei ollakaan rakastettavia. Ei ansaita rakkautta, vaan sen pitäisi olla jotain maagisen suurta ja pysyvää. Tulee mieleen juttu, missä nainen kysyi mieheltään, että miksi hän ei sano rakastavansa häntä. Mies vastasi, että sanoinhan sen jo 5 vuotta sitten…kyllä minä kerron jos joku muuttuu. No vähän ampuu yli, mutta totuutta joka jutussa pikkuisen. Ei kaikkeen tarvitsisi sanoja ja tekoja, kun ne kaikki osattaisiin ottaa puhtaasti vastaan ja elää omana itsenä, ilman että toisien tarvitsisi tehdä kaikenlaisia kommervenkkejä, että meidän omat tunnemylläkät ja ajatussolmut pysyisivät aisoissa.

Ehkä tämä jää saada tältä osin tähän…

suhteet parisuhde
Kommentit (3)
  1. Vilhelmiina Hellstén
    11.7.2019, 16:37

    Tosi hyvää pohdintaa! 🙂

  2. Kiitos. 😊

    Näitä oivalluksia putkahtelee. Ihmiset on toisilleen peilejä. Samaistutaan tai ollaan eri mieltä, mutta tärkeintä olisi, että jokainen saisi olla oma itsensä ja ennenkaikkea hyväksyä itsensä sellaisenaan. Kunhan kulkee omaa tietä ja tunnustelee itseään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *