Avain säännölliseen liikuntaan: liikun kuin lapsena

Sydän pamppailee ja suu on jännityksestä kuiva, kämmenet ja jalkapohjat taas hiestä nihkeät, kuinkakohan piruetit onnistuu? Verhojen takaa näen edeltävän esityksen, kohta minä olen tuolla noiden tilalla. Musiikki lakkaa, valot pimenee, yleisö huutaa ja taputtaa, edelliset tanssijat kipittävät toiselle puolelle verhoihin piiloon. Tätä hetkeä on odotettu ja harjoiteltu monta kuukautta. Ja nyt on meidän vuoro.

tanssi.jpg

Elokuussa minä törmäsin Facebookissa tuntemattoman naisen ilmoitukseen, jossa hän etsi tanssikaveria. Laitoin viestin, kävimme kahvilla, kokeilemassa tanssituntia. Oli kivaa. Ostetaanko kortit? Ostetaan. Oikeastiko? Koko syksyksi? Ostetaan ostetaan!

Niin me tanssimme koko syksyn joka keskiviikko viidestä kuuteen samalla tanssikoululla, jossa kävin lapsena vuosikausia. Tällä viikolla syksyn harjoittelu huipentui joulunäytökseen – juuri kuten lapsenakin. Sali ja lava olivat pienemmät, mitä muistin, lapsena ne näyttivät valtavilta. Innostus ja jännitys taas olivat ennallaan: tunsin olevani taas kymmenenvuotias, kun venyttelin ja lämmittelin kilpaa jännittäen tanssikavereiden kanssa, tunsin samaa lämpöä ja yhteishenkeä kuin silloin, kun tsemppasimme toisiamme. ”Hyvin se menee.”

Tänä vuonna yleisössä istuivatkin mies ja rakas serkkupoika, eivätkä vanhemmat, mutta yhtä suuret tsempit ja kehut sain heiltäkin. Mies toi eväsleivän ja serkku hurrasi. ”Miksi sulla oli vain yksi esitys?” hän kysyi, ja mietin, että ehkä vuoden päästä niitä voisikin olla kaksi, kolmekin. Oli ihanaa, nautin, ja se kuulemma näkyi, niin mies sanoi.

Mietin, että uskomatonta, miten liikunnasta voikaan saada näin kepeän ja innostuneen olon.

Tänä syksynä minä aloin elää, toteuttaa unelmia, tehdä sitä mitä rakastan, en sitä mitä tunnen jonkun minulta odottavan (kauneusihanteet, median paineet jne). Hyväksyin, että pientä keijukaistyttöä tai fitnessmimmiä minusta ei tule koskaan, mutta terve, notkea ja vahva kroppa minulla voi olla. Ja se riittää. Ymmärsin, että liikunta on hauskaa, se on naurua, ilon kyyneliä, yhteishenkeä ja onnistumista, aivojen nollaamista ja hetki jota odotan koko päivän, ei laihduttamista, ei pakkopullaa, ei jotain mihin pakotan itsesi, liikunnan ei tarvitse olla tulosten tavoittelua.

Eihän sitä lapsenakaan valita mieluista lajia sen perusteella, mikä olisi hyödyllisintä. Mikä tekisi kropasta kaikista vahvimman, kaikista hoikimman tai lihaksikkaimman. Lapselta kysytään, että mistä sinä pidät? Mikä on kivaa? 

Olen ymmärtänyt, että sehän on se avainsana. Täytyy kuunnella itseään, seurata omaa juttuaan. Silloin liikunnasta tulee osa arkea, elämässä viikosta toiseen pysyvä osa. Jos salitreeni ei ole minunlaiseni juttu, miten voisin kuvitella sen pysyvän elämässäni säännöllisesti kovin pitkään? Siksi minä irtisanoinkin salijäsenyyteni tänä syksynä, tällä kertaa ikuisiksi ajoiksi, ja huomaamatta vyötäröltäni katosi sen jälkeen kuutisen senttiä. Ja oikeastaan sen enempää tästä vyötäröstä ei varmaan kannatakaan lähteä, olen vihdoin siinä vartalossa jossa viihdyn.

Ensi vuonna jatkan samalla linjalla. Teen vain juttuja, jotka saavat vatsaan innostuksen möykyn, juttuja joista voisin jauhaa loputtomiin. 

Ensi vuosi. En malta odottaa, mitä sieltä vielä tulee.

Mutta ennen sitä, vietetään ihana joulu. Me lähdetään Korppooseen, mutta siitä lisää myöhemmin.

 

Rauhallista ja onneksi valkeaa joulua Te <3

Kommentit (2)
  1. Oi, ihana kirjoitus! Juuri tällainen ilo on paras kannustin liikkumiseen 🙂

    1. Kiitos, ihana kuulla <3

      Hyvää joulua! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *