Jouduinpas huijatuksi

Olipahan rasittava aloitus viikolle.

Mainitsin viime kirjoituksessa, että olen hankkimassa kameraa, käytettyä sellaista. Ostan paljon käytettynä, niin vaatteet, huonekalut, usein elektroniikankin. Osa huonekaluistamme on vuokrattu, en pidä uuden ostamisesta, enkä sen enempää omistamisestakaan.

Takaraivossani jyskyttää tarve lähtemisen mahdollisuudesta – tuntuu kevyeltä, jos tiedän, että voisin vain lähteä seikkailulle maailman toiselle puolen eikä minulla olisi täällä niin kovin paljoa, mitä johonkin säilöä, mille etsiä paikkaa seikkailun ajaksi. Tällaisia mietin, vaikken mihinkään kai olekaan hetkeen menossa. Mutta eihän sitä tiedä. Elämä muuttuu vauhdilla, se on nähty.

Käytetyn ostaminen tai lainaaminen on myös ympäristön, sekä oman talouden säästöä ja huolenpitoa. Tunnen myös, miten se yhdistää muihin ihmisiin. Toisen roska on toisen aarre, niin sanotusti. Myin juuri vanhan leluhevostallini johon kuului valtava hevosfiguuri-kokoelma. Sydän meinasi pakahtua, kun ostaja kertoi että ”en ole kertonut tästä tyttärelleni vielä mitään, hän varmaan pyörtyy kun tulee kotiin”.

Niin minun lapsuuden aarteeni pääsee ilahduttamaan toista pientä.

Tällaiset kokemukset luovat uskoa ihmisiin ja hyvää mieltä. Siksi en osannutkaan epäillä, kun olin ostamassa Minnaksi esittäytyneeltä naiselta kameraa. ”Ostettiin se vuosi sitten hyvästä alennuksesta tyttärelle, joka on nyt maailmalla, niin se on jäänyt ihan nurkkiin pyörimään. Siksi myyn näin halvalla sen”, hän kertoi.

Kertoipa myös ohimennen nyyhkytarinan ”edesmenneestä kumppanistaan”(josta puhui etu- ja sukunimellä), ja kysäisi, että uskaltaako hän lähteä viemään kameraa heti tunnin päästä postiin. ”Saisit sen kameran jo huomenna käyttöösi.”

Rahat maksettuani tyyppi katosi kuin pieru saharaan ja huomasin, että rahani olivat menneet tämän ”edesmenneen kumppanin” tilille. Tässäkin kohtaa vielä ajattelin, että onkohan heillä ollut joku yhteinen tili miehen nimissä, ja säikähdin että onkohan miehen kuolemasta niin vähän aikaa, ettei asiaa ole vielä korjattu. Tuli paha mieli. Minä en ole menettänyt ketään perheenjäsentä, en minä tiedä miten ja kuinka nopeasti käytännön asiat hoituisivat tuollaisessa tilanteessa.

Kun henkilöstä ei kuulunut vuorokauteen, aloin vasta tosissani epäillä ja selvittää asiaa.

Pienen tutkimustyön jälkeen löysin tämän ”edesmenneen kumppanin” Facebook-profiilin, oikean vaimon profiilin, asuinpaikan, kasvokuvat, koko nimen, kaiken. Ei Minnaa ole olemassakaan, ja ukkokin näyttää olevan ihan sielunvoimissaan rakentamassa uutta uraa nettihuijarina. Järin ammattimaiseksi en tosin hänen toimintaansa kutsuisi, kun tarinan ratkomiseen riitti puolituntia väsynyttä koneen naputtelua.

Eniten tässä harmittaa se, että oma uskoni ihmisiin horjuu aina, kun joku toimii itsekkäästi (hetkellisesti, haluan aina lähtökohtaisesti luottaa ja pitää jokaisesta!) En tiedä haluanko kuitenkaan ostaa enää käytettynä netistä, tämän jälkeen sitä joutuisi vainoharhaisesti varmistelemaan, onko myyjä luotettava.

Ja tuntuisi pahalta epäillä ihmistä, vaikka olisikin tuntematon. Tuntuu epäkohteliaalta.

Mutta saapa tällaisesta hienotunteisuudestakin sitten näemmä maksaa. Ja huijatuksi tulemisen tunne, ai että sitä tuntee olonsa tyhmäksi ja sinisilmäiseksi. Ja miltä tuntuukaan, kun kyselee rahoja takaisin sellaiselta ihmiseltä, joka tekee tuollaista. Niiden kanssa on hankalaa kommunikoida, toisesta huokuu, ettei me olla yhtään samalla aaltopituudella. Ei empatiaa, ei mitään järkeä jutuissa.

Koitapa siinä sitten sopia asioista.

En usko, että tulen koskaan enää saamaan rahojani takaisin, vaikka teinkin rikosilmoituksen. Eikä se minua niin haittaa. Enemmän harmittaa tämä tunne, joka tällaisen asian ympärillä vallitsee. Joku onnistui huijaamaan. Joku vei rahat, jotka itseasiassa äitini minulle siirsi synttärieni johdosta. Oli kauheaa soittaa äitille ja kertoa, että no, se kamera joka mun piti synttärilahjaksi hankkia, ei koskaan tullutkaan.

Äitin harmitus satutti olematonta kameraa enemmän.

Ei mene aina hyvin, mutta onneksi on paistanut kahtena päivänä aurinko ja tänään kävi nuohooja – saadaan takkaan laitettua tulta, paistettua vaahtokarkkia, vegenakkia. Ja on lämpimiä ihmisiä ympärillä, jalat jotka kantaa, se on tärkeintä.

Joskus sen kamerankin vielä hankin, mutta ehkä marssin Gigantiin.

Kommentit (2)
  1. Äläpä muuta! Mutta nenu ylös ja kohti uusia tuulia – tietääpä jatkossa että ei näistä turhaan tosiaan puhuta.

  2. Olipas törkeää toimintaa ja todella kurja juttu sinun kannaltasi. Itsekin haluaisin olettaa, että ihmisiin voi yleensä luottaa (niin kuin suurmpaan osaan varmasti voikin), mutta todella ikävää, että löytyy myös niitä, jotka käyttävän tätä luottamusta törkeästi hyväkseen. Hyvä että teit kuitenkin rikosilmoituksen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *