Kuvaus eriarvoisuudesta ja köyhyydestä – Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu

Vuonna 2019 lupasin lukea 12 kirjaa, eli kirjan kuukautta kohden, sillä viime vuonna lukeminen yksinkertaisesti jäi ja unohtui elämästäni. Siksi näin maltillinen lukulupaus.

Olen kuitenkin löytänyt itseni tämän vuoden puolella jo kolmesti kirjastosta, useasti kirjakaupoista (haaveilemasta – toinen lupaukseni on, etten osta yhtäkään kirjaa) sekä netin syövereistä lukemasta erinäisiä kirja-arvosteluja sekä -suosituksia. Niin ja tietysti sohvan nurkasta lauantai-iltana hyvinkin kliseisesti teekuppi kädessä ja kirja toisessa, kun muut ovat juhlimassa, mutta itsellä on kirja kesken. 

Voi siis olla, että lupaus 12 kirjasta oli turhankin maltillinen, sillä kipinä vanhaan lukuharrastukseen syttyi helpommin kuin uskoinkaan.

raivokas_leikkikalu_roberto_arlt.JPG

Aloitin lukuvuoteni argentiinalaisella klassikkoteoksella, Roberto Arltin Raivokas leikkikalu. Vuonna 1926 ilmestynyt romaani on Arltin ensimmäinen, ja sen on suomentanut Anna-Leea Häkli. Teos sai suomennoksen vasta viime vuonna, vaikka julkaisusta onkin aikaa ja kirjan sanotaan aloittaneen uuden ajan Argentiinan kirjallisuuden historiassa. 

Kirja sijoittuu sadan vuoden takaiseen modernisoituvaan ja siirtolaisten värittämään Buenos Airesiin. Silvio Astier on köyhä nuorukainen, joka pakenee arkipäivän todellisuutta ahmimalla kirjallisuutta ja samastumalla kirjojen sankareihin. Yrittäessään seurata ihailemiensa sankarihahmojen esimerkkiä Astier kiinnostuu keksinnöistä ja ajautuu pikkurikolliseksi. Hän haluaa ”tulla muiden ihailemaksi, tärkeäksi henkilöksi” loputtomien mahdollisuuksien kaupungissa. (Takakannesta.)

Kirja poikkeaa muista tuon ajan argentiinalaisista teoksista käsittelemällä modernia ja urbaania kaupunkielämää. Arlt kirjoitti todellisuudesta, jossa hän itsekin eli, hän oli itseoppinut ja lähtöisin varsin vaatimattomista oloista. Tämä oli valtava ero Argentiinan aiempiin kirjailijoihin, jotka tulivat yläluokista. Tämän vuoksi Arlt on vielä tänäkin päivänä yksi Argentiinan kiistellyimmistä kirjailijoista, mutta sanotaanpa häntä myös maan ensimmäiseksi moderniksi kirjailijaksi. 

Kirja tuli minulle vastaan Ylen podcastista Mistä maailma puhuu, kun Argentiinaa käsittelevässä jaksossa Erkka Mikkonen suositteli tätä teosta. Buenos Airesissa asuva Mikkonen sanoo Ylen podcastissa, että vaikka kirja sijoittuukin sadan vuoden takaiseen Buenos Airesiin, näkyy kirjassa kuvailtu eriarvoisuus ja kulttuurinen moninaisuus kaupungissa yhä. Tämän lisäksi kirjan kehuttu kielellinen rikkaus ja värikäs kuvailu, joka vie lukijan Buenos Airesin kaduille, sai mielenkiintoni heräämään. 

Kirjan kerronta on kaunista ja omaperäistä, jopa runollista, sellaista että sanoja ja virkkeitä haluaa pyöritellä useampaan kertaan ja makustella, ihmetellä niiden neroutta. Sanoisin, ettei tähän tyyliin voisi kirjoittaa tänä päivänä kuulostamatta kummalta, mutta vielä tänäkin päivänä tällaista tekstiä lukee mielellään. Vanhahtavaa, arvokasta, pitkälle juoksevia kielikuvia.

Kirjasta huokuu, että päähenkilössä Astierissa on paljon samaa kuin kirjailija Arltissa. Tämä on aivan loogisesti pääteltävissäkin, kun tietää kirjailijan tulleen itsekin köyhistä oloista ja tehneen kaikenlaisia hanttihommia kirjoitustöidensä ohella, mutta lukiessa saattoi tuntea miten kirjailija puhuu myös omalla äänellään, ei vain hahmon kautta.

”Pääsisinkö koskaan eroon surkeasta sosiaalisesta asemastani? Tulisiko minusta jonain päivänä señor? Voisinko olla muuta kuin poika, joka tekee mitä tahansa työtä?”

Olisinko minä tulevaisuudessa yksi niistä miehistä, joilla on likaiset puvunkaulukset, parsitut paidat, punertavat puvut ja jättimäiset saapikkaat, sillä heidän jaloissaan on känsiä ja liikavarpaita kaikesta siitä ovelta ovelle kävelemisestä, jota he ovat tehneet etsiäkseen työtä?
Sieluni värisi. Mitä voisin tehdä menestyäkseni saadakseni rahaa, paljon rahaa? Varmastikaan en löytäisi kadulta lompakkoa, jossa olisi kymmenen miljoonaa pesoa. Mitä siis voisin tehdä? En tiennyt olisinko voinut tappaa jonkun, vaikka rikkaan sukulaisen, jos minulla olisi ollut sellainen, mutta tajusin etten tulisi koskaan alistumaan elämään köyhyydessä, johon useimmat tyytyvät luonnostaan.
Yhtäkiä varmuus siitä, että tämä halu olla parempi seuraisi minua kaikkialle, iski niin kirkkaasti tajuntaani, että sanoin itselleni:
”Ei minua kiinnosta pitää pukua, omistaa rahaa tai mitään.” Ja melkein nolona tunnustin itselleni:
”Haluan olla muiden ihailema, muiden ylistämä. Mitä sitten vaikka olisinkin paheellinen boheemi. Sillä ei ole minulle väliä… Mutta tämä keskinkertainen elämä… Tulla unohdetuksi kuoleman jälkeen, se kyllä on kauheaa. Ah, jospa vain keksintöni menestyisivät! Kuitenkin jonain päivänä kuolen ja junat jatkavat kulkuaan ja ihmiset menevät teatteriin kuten aina ennenkin, ja minä olen kuollut, täysin kuollut… ikuisesti kuollut.”

Tällainen kokemus tietysti lisää mielenkiintoa kirjaan, mutta myös koskettaa ja lisää samastumispintaa. 

Loputtoman tarpeen tulla muiden ihailemaksi lisäksi kirjassa kuvataan hyvin eriarvoisuutta, rahaa, köyhyyttä ja myös rakkauden kaipuuta, sekä halua ja hankaluutta olla äidilleen riittävä. Silvio Astierin tapa katsoa maailmaa on hyvin pessimistinen ja hahmon elämänhalukin on heittelevä, joka saa Astierin miettimään rikollisuutta, mutta kuitenkin kirjojen sankarihahmot joita Silviö ihailee, ja heidän moraalikäsitys pitänee hänet lopulta rehdillä polulla. 

Köyhyyden puhuttaessa myös Suomen mediassa on tämä kirja varsin ajankohtainen luettavaksi, kelle tahansa. Vaikkakaan suomalaisten köyhyys ei ole samassa mittakaavassa, mitä kirjassa kuvaillaan, kertoo kirja mielestäni hyvin siitä, miten köyhyyteen ja hanttihommiin tahtomattaan jumahtanut ihminen voi elämänsä kokea. 

”No miksei… Kyllä… Olen jo kyllästynyt kävelemään ja myymään paperia. Aina samaa elämää: raataa itsensä uuvuksiin ei minkään vuoksi. Sanohan Nilkku, onko tässä elämässä mitään järkeä? Teemme työtä syödäksemme ja syömme tehdäksemme työtä. Ei mitään iloja, ei mitään juhlia ja joka päivä samaa, Nilkku, olen jo ihan kypsä.”

Kirjasta heräsi mielenkiinto myös Arltin kahteen muuhun teokseen jotka kirjailija kerkesi kirjoittaa ennen aikaista kuolemaansa 42-vuotiaana, mutta niistä ei löytyne suomennoksia. Jäämme siis odottelemaan.

 

Roberto Arlt: Raivokas leikkikalu
158 sivua
El Juguete Rabioso (1926)
Suomentanut Anna-Leea Häkli
Sammakko 2018

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *