Melankolisen luovuuspuuskan hekumaa, kiitos tammikuu

harmaa_tammikuu1.JPG

Alkuvuoden harmaus ja myrskyt ovat yltäneet mieleen saakka ja joinain päivinä pelkkä sängystä nouseminen on tuntunut voitolta. Sitä tavallista, kaamosajan lohduttomuutta, joka kaikessa kurjuudessaan tuntuu kierosti hyvältä.

Melankolia synnyttää luovuutta ja kun oikein koittaa, toivottomuus tuo arkeen taiteellista romantiikkaa. Sellaista, että kun maito onkin loppu, juo kahvinsa kitkerän mustana ja katselee miten aamu alkaa muka sarastaa, vasta yhdeksän maissa ja silloinkin mustan tilalle tulee harmaata. Sitä pyöriskelee toivottomuudessa ja antaa synkistelylle luvan, ja se lupa vaihtaa lohduttomuuden lohtuun. Lukee lehdistä maailman tilasta, pyörii hetken maailmantuskissaan, juo lisää kahvia ja kirjoittaa kofeiinipuuskissaan katkeraa tekstiä. 

Harmauden vallitessa mieltä liikaa, olen selannut värikkäitä kuvia etenkin kotimaisten taitelijoiden töistä ja haaveillut, miten koristelisin kolmemetrisiä seiniämme mitä erikoisimmilla kuvilla. Tilasin ensimmäisen taideteoksen uuden kotimme seinälle kotimaiselta taiteilijalta, Piia Pieviläiseltä, toki vain taidejulisteen maalauksesta mutta silti.

Olen miettinyt, mutta vain miettinyt, että mihin olen muutossa laittanut öljyvärini. Tuntuu, että lähipäivinä mietintä vaihtuu agressiiviseksi etsinnäksi, kun tuttu puuska lätkiä väriä ja luoda tunne kankaalle, valtaa mielen liiaksi. Maalasin teininä, kovastikin, mutta yksiöön muutettuani öljyvärit jäi ja tilalle tuli mukana kulkevat vesivärit, jotka ovat tuntuneet pigmenttinsä (lähinnä sen puutteesta) johtuen kovin vaisuilta. Maalatessakin rakastan kontrasteja.

Kuitenkin, Pieviläisen teos Lady Drama tuli vastaan, kun Helsingin Sanomat kirjoittivat Pieviläisestä jutun. Nähtyäni kuvan teoksesta otsikon alla, en unohtanutkaan sitä seuraavana päivänä. Tongin sivuhistoriastani artikkelin uudelleen esiin ja etsin käsiini Pieviläisen yhteystiedot. Tunsin, että minun on pakko saada tuo kuva elämääni, seinälleni. En ole koskaan kokenut näin taiteesta, mutta tätä tunnetta haluan elämääni lisää: hullun taiteellisen luovuuspuuskan hekumaa. ”Tuota ilman en voi elää”, sitä tunnetta haluan. Noin muutenkin.

harmaa_tammikuu3.JPG

Olen kirjoittanut kovasti ja kuten viime vuoden viimeisenä päivänä kirjoitin, aloittanut lupaamani lukemisen uudelleen. Seikkailin tieni uudesta kodistamme kirjastoon: oli ihanaa tutkia bussilinjoja ja kävelyreittejä uudella alueella. Lainasin argentiinalaisen klassikkoteoksen, Roberto Arltin Raivokas leikkikalu, jolla aloitin tämän sunnuntaiaamun. Kirja vaikuttaa ensimmäisen 35 sivun perusteella hyvältä ja kirjailija Arltin oma tarina on kiehtova, minulle samaistuttava (minusta on ihanaa tietää hitusen kirjoittajasta, se tuo tekstiin oman kosketuspintansa). Kirjasta lisää myöhemmin.

harmaa_tammikuu2.JPG

Tällaisten asioiden vuoksi syksy ja talvi on minulle ominaista aikaa. Lopulta synkkyys saa löytämään ympäröivästä maailmasta uudenlaisia värin pilkahduksia, luova ajattelu saa kolkkoudessa tilaa ja valtaa. On lupa jäädä talvimyrskyn keskellä kotiin, kirjoittamaan ulos se, joka on ehkä muhinut mielessä jo kesällä. 

Taivaalla ei ole vaativaa aurinkoa, joka käskee ulos seikkailemaan, mutta jos näkee auringon, sitä osaakin arvostaa. Vahvoja tunteita, niistä syntyvää luovuutta, sitä talvi on.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *