Minä, Kusama – muistutus kurjuuden kääntöpuolesta

 

Mina_Kusama_juliste.jpg

Kävin tänään yksin elokuvissa, pitkästä aikaa. Minulle on luontevampaa tehdä asioita yksin, kun pyytää ketään mukaan, vaikka toki parisuhteessa asiat tulee helposti jaettua. Mutta näinä viikkoina, kun mies tekee töitä yli 50 tuntia, olen mielelläni yksin. 

Kävin katsomassa japanilaisesta naistaitelijasta kertovan dokumentin Minä, Kusama. Kuten viime kirjoituksessa kerroin, olen vältellyt tammikuun harmautta ja siitä koituvaa ahdinkoa värikkäillä kuvilla ja taiteella, joka selittänee kiinnostuksen myös tätä elokuvaa kohtaan. Löysin muuten ne öljyvärini, mutta maalausvaiheeseen en ole vielä ennättänyt. Katselu ja haaveilu on riittänyt.

Yayoi Kusamasta kertova dokumentti oli todellakin dokumentti. En tehnyt elokuvasta minkäänlaista taustatutkimusta ja jostain syystä odotin elokuvan olevan ennemmin visuaalinen, dokumentaarinen draamaelokuva kyseisestä taiteilijasta, kuin luentoiva dokumenttipläjäys. Kuitenkin Kusaman tarinan ja persoonan ansiosta tylsähköllä tavalla toteutettu dokumentti olikin mielenkiintoinen, inspiroiva. Taiteilijan teokset olivat valkokankaalla näyttäviä ja musiikkiin yhdistettynä herättivät tunteita ahdistuksesta ja kummastuksesta ”minäkin pystyn mihin vain” -kokemukseen.

Onpa Mia Kankimäkikin kirjoittanut Kusamasta suositussa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin. Enkä ihmettele, että taiteilija on valikoitunut osaksi kirjaa. 

Kusaman mielenterveysongelmat, traumat ja hankala lapsuus herättivät paitsi samaistumista, olivat myös tärkeä muistutus itselle, kelle tahansa: käännä ongelmasi vahvuudeksi, hyödynnä niitä. Kusama teki pakkomielteistään taidetta, kuten verkko- ja pilkkutöitä, purki ahdistustaan taiteen kautta ja tuntui käsittelevän kaikki mieleen jääneet kokemukset taiteen muodossa. Ja nyt hänen näyttelynsä rikkovat kävijäennätyksiä kaikkialla – olisiko näin, jos Kusaman mieli olisi täysin terve? 

Joskus hankalimmat kohtamme ovatkin niitä merkityksellisimpiä piirteitämme. 

Olen viime aikoina pohtinut kovasti omaa herkkyyttäni ja mieltäni. On ollut kovin helpottavaa ja rauhoittavaa myöntää, että on herkkä, ja sanoa ääneen, jos ahdistaa. Soittaa ystävälle ja kysyä, että voitko tulla tänne nyt, mulla on paha olla. Ja jaksaa yllättyä, että kyllä sieltä aina joku tulee, en osaa pitää sitä milloinkaan itsestäänselvyytenä. Eihän se olekaan. 

Ja sitten kanavoida se kaikki johonkin, uskoa, että sillä on merkitys. Haluan ajatella, että ihan kaikella on merkitys, koska jos ei olisi, niin millä sitten olisi väliä? Kaikki johtaa johonkin ja pienillä asioilla voikin olla suuria seurauksia. Siinä kiteytyy mielestäni koko elämä, sen hienous ja kauheus. Mikään asia, kuten mielenterveysongelma, ahdistus tai hankala herkkyys, ei ole yksistään paha asia, sillä elämässä mikään ei ole niin mustavalkoista. Pahassakin on hyvää ja hankala voi johtaa iloon.

Kusamalla pakkomielteet ja ahdistus, lapsuuden traumat ja seksuaaliset ongelmat johtivat taiteeseen, joka puhuttaa ympäri maailman. Miten tällaisia mahdollisuuksia ja polkuja ei aina osaakaan nähdä omassa elämässään mahdollisena. Miten sitä niin usein unohtaakaan kurjuuden hyvän puolen?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *