On ihan hyvä jättää asioita puolitiehen

Yläoikealla: odotin asiakasta ja istuin ulkona vartin, minulle tuli lämmin, on taas valoa, aurinkoa, lämpöä

Kadut olivat vielä eilen kuivia, kun kävelin, jazzkin soi kuulokkeissa, saattoi puhua menneen talven lumista. Pienet hiekoituskivet tarttuivat vielä talvikenkien paksujen pohjien ojiin, mutta malttamattomasti päälle vedetty kevättakki petti ja päästi talviset tuulenpuuskat sisään. 

Tänään taas ohkainen harso peitti maata, mutta epäilen tilanteen olevan toinen jo päivien päästä.

On siis kevät. Mieltä lämmittää.

Ja innostuttaa. Kaikkea haluaisi tehdä ja kaikkeen luulee tietty pystyvänsä. Tämä tunne valtaa minut kolmesti vuodessa: kun vuosi vaihtuu, kun kevät sarastaa ja kun syksy koittaa. Joskus kevään into vaihtuu masennukseen (kärsin toisinaan kevätmasennuksesta mutta talvisin löydän masennuksestakin riemua), toivottavasti vaan ei tänä vuonna.

Vuodenvaihteessa lupasin lukea 12 kirjaa ja uhkailin, että luenpas tätäkin enemmän, kun ihan innostuin uudestaan aloitetusta lukuharrastuksesta. Kuitenkin nyt huomasin helmikuun kirjan jääneen kesken, siirsin sen eräpäivääkin, mutta ei malttaisi lukea, täytyy ryhdistäytyä, rauhoittua.

Lukemisen sijaan olen löytänyt itseni juoksuohjelma kädessäni, lenkkipolulta, sanomasta miehelleni: “juostaan puolimaraton syyskuussa!” Ja tällä hetkellä hölkkään minuuttien pätkiä. 

Olen löytänyt itseni myös kiipeilykeskuksesta, voittamasta pelkoni kiipeilyseinien huipuilta, raajat, mieli ja puhe täristen, mutta voi mikä adrenaliini. Sanoin ystävälleni: “eihän se vuosijäsenyys olisi paha, jos miettii että 58 euroa kuussa, ja siihen kuuluu tuo kuntosali, pilates- ja joogatunnitkin…”

Kuntosali, pilates, nekin innostuttaa. 

Vielä viime syksynä tanssin haltioissani ja uhkasin jatkaa keväänä, mutta se vähän jäi. Kuten moni muukin. Harva asia elämään tulee loppujen lopuksi jäädäkseen – ainakaan minulla, vaikka kaikesta olenkin näin innoissani. Mieli ja olo vaihtelee, ympäristö sen mukana.

Löysin kirpparilta ikivanhan suomalaisen villakangastakin ja vegaaniset Dr. Martensit – kevääksi, mutta en palellut lumisateessakaan

Olen huomannut, että joskus kesken jääneet haaveet ja tavoitteet hävettävät. Tuntuu, kuin jättäisin asioita puolitiehen. Mutta onko se ihan niinkään?

Ovatko ne asiat elämän piristeitä, kokeiluja, vaihtelevuutta, jota kaipaan? Ehkä joidenkin asioiden  kuuluukin olla ohikiitäviä. Sen märehtimisen sijaan voisi iloita ylpeästi asioista, jotka elämässäni sinnikkäästi on ja pysyy, vuodesta toiseen: kirjoittaminen, jooga, ruuanlaitto, muutamat tietyt ihmiset…

Niin ja! Selasin äsken käytettyjä kameroita, lähetin yhdestä viestinkin, kysyin ihan että voisiko sen postittaa tänne Tampereelle. Minä kuvasin joskus, on ollut kaksikin järjestelmäkameraa: toinen meni vuosien jälkeen rikki ja toisen myin vuosi sitten, kun valokuvaaminen oli jäänyt.

Mutta haluaisin aloittaa kuvaamisen uudelleen, ikuistaa, on se niin eri asia olla linssin takana kuin näpsytellä iPhonen näyttöä. Jälkimmäisiä ei ainakaan laita fyysiseen valokuvakansioon, ehkei ensimmäisiäkään, mutta helpommin ne ainakin.

(Tarvisin kyllä sitä kameraa ihan töihinkin, mutta silti, innostuttaa. Saa nähdä, muuttuuko tämänkin blogin kännykkäräpsyt ihan oikeiksi valokuviksi, se olisi ihanaa, voida valokuvata ihan oikeasti omaa elämää, muuttaa tämän blogin visuaalinen ilme kauniiksi, yhtenäiseksi, sellaiseksi laadukkaaksi…)

Melkoista säntäilyä, mutta piristävää sellaista, katsotaan mitä tästä tarttuu matkaan. Muistoja, niitä ainakin, parhaimmillaan jotain pysyvää, joogan veroista. En malta odottaa.

Kommentit (2)
  1. Vitsi, miten ihana kirjoitus :D<3 Ja oikein superhyperkaunista naistenpäivää :)!

    1. Voi, kiitti! Ihanaa että oli ihana. Sitä samaa kovasti sinnekin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *