Ladataan...
Ihan kujalla

Kirjoitin marraskuussa oman työn häpeämisestä. Aluksi tunne työn häpeämisestä tuntui uskomattoman typerältä, sillä arvostan jokaista työtä, tiedostan työttömyysongelmat enkä väheksy mitään ammattia. Tunne itsessään tuntui nololta: hävetä nyt omaa työtään, kuka hullu niin tekee? Häpesin, mutta häpesin myös sitä, että häpesin. 

Muistutin itseäni siitä, etteivät ihmisen tunteet toimi aina kovin järjellisesti. Mitään omaa tai toisen ihmisen tunnetta ei saa vähätellä tai hävetä, ei edes oman työn häpeämistä, vaikka se kuinka hullulta tuntuisikin. Ajattelin, että haluan kirjoittaa tämän typerän tunteen ulos ja jättää sen tänne blogiin muistoksi tästä elämänvaiheesta. Ajattelin, että jos edes yksi ihminen samaistuisi siihen tekstiin ja saisi siitä edes pientä vertaistuellista tsemppiä, niin hyvä, mutta oikeastaan luulin tietäväni että tekstistä kiinnostuu lähinnä äiti ja poikaystäväni - kuten tähänkin saakka.

No, toisin kävi. Sain kymmeniä ihania kommentteja, syntyi rohkaisevia keskusteluja ja uusia ajatuksia. Sain niin monia kiitoksia, että liikutuin. Liikutuin siksi, että yksi unelmani oli toteutunut: olen aina halunnut kirjoittaa, minä rakastan tätä, ja nyt ensimmäistä kertaa tekstini tavoittaa tuhannet lukijat ja saan kirjoituksestani kiitosta. Kirjoitukseni koskettaa jotakuta. Se tuntui uskomattoman hyvältä. 

(Lily.fi on muuten siitä mahtava paikka kirjoittaa blogia, että vaikka sinulla ei olisi yhtäkään seuraajaa somessa (itse en käytä oikeastaan mitään some-kanavaa aktiivisesti), niin silti sinulla on mahdollisuus tavoittaa tuhansia lukijoita sivuston etusivun kautta. Niiiiin kätevää!)

 

Jossain vaiheessa muut mediat alkoivat kiinnostua kirjoituksesta ja aloin saada haastattelupyyntöjä sähköpostiini. Mietin pitkään, haluanko naamaani mihinkään mediaan, koska tiesin että jotkut ymmärtävät väärin, aina joku pahoittaa mielensä enkä todellakaan nauti olla arvostelun keskipisteenä. Luotin kuitenkin kommentteihin, ja ajattelin, että jos lähden tähän, niin monet muutkin voivat saada vertaistukea ja tsemppiä hankaliin ajatuksiin - teksti tavoittaisi vielä useammat lukijat ja siitä voisi olla apua entistä useammalle. Suostuin Ylen sekä Duunitorin haastattelupyyntöihin, sillä mielestäni juttu sopi parhaiten niihin.

Tänään oli jännittävä päivä, kun molemmat jutut julkaistiin. Toivon, että aihe tavoittaa ne ihmiset, joille näiden lukemisesta olisi eniten apua. Siitä kaikessa oli alunperinkin kyse: halusin tuoda keskusteluun sellaisen hyvinvointiin vaikuttavan tunnetilan, josta ei puhuta, ja tarjota vertaistukea hankaliin ajatuksiin.

Koen, että Duunitorin haastattelussa onnistuin avaamaan ajatuksiani parhaiten ja juttua lukiessa tuli sellainen olo että jep, pystyn seistä tuon kaiken takana täysin. Linkitän sen siksi ensimmäisenä

Ylen haastattelu jännitti niin kuin pientä... en edes tiedä mitä. Haastattelu hoidettiin puhelimitse, toisin kuin Duunitorin haastattelu. Duunitorille kirjoitin vastaukseni, joka tuntui todella luontevalta. Osaan ilmaista itseäni kirjoittamalla, mutta puhuessa menen lukkoon jännittävässä tilanteessa. Ylen haastattelussa yritin ajatella, että älä mieti, älä stressaa, ne vastaukset ovat sinussa sinun pääsi sisällä, senkus vastaat mitä kysytään. Ei se niin helppoa kuitenkaan ollut, ja kun puhelun lopussa minulle sanottiin, että saan sähköpostitse lisätä haastatteluun mitä haluan, jos jotain unohtui mainita, niin mietin vain että enhän minä edes muista mitä olen selittänyt! Miten osaisin lisätä mitään, kun en tiedä mihin olisi vielä lisättävää? Että sellainen sekasorto oli se. Joka tapauksessa Ylen jutun voit lukea tästä!

 

 

Onneksi kirjoitin jutun ajatuksella, että kukaan ei sitä lue. En olisi nimittäin kirjoittanut koko tekstiä, jos olisin ajatellut että se voi päätyä kenen tahansa silmille - en todellakaan olisi uskaltanut. Tätä kautta kuitenkin rohkaistuin luottamaan siihen, että ole vain oma itsesi, kirjoita juuri siitä mistä haluat ja omista rehellisistä tunteistasi, kyllä se jossakussa jotakin herättää ja kantaa juuri niin pitkälle, kuin sille on tarvetta.

Näyttää siltä, että tuo pieni tekstinpoikainen avasi minulle myös uusia ovia kirjoittamisen saralta. Lyhykäisyydessään: minulle tarjottiin mahdollisuus julkaista artikkeleja freelancerinä erääseen mediaan. Koska mitään ei ole vielä lyöty lukkoon enkä ole kirjoittanut ensimmäistäkään artikkelia, ei siitä toistaiseksi sen enempää. 

Aina kannattaa sanoa ääneen, tai kirjoittaa, kun jokin mietityttää. Yleensä siitä seuraa ajatuksia, muutoksia, tapahtumia johonkin suuntaan, usein parempaan. 

 

Kirjoittakaamme siis jatkossakin.

 

Ja kiitos kun Sinä luit <3

Ladataan...
Ihan kujalla

 

Usein olen vain juossut eteenpäin odottaen jotain suurempaa ja ihmeellisempää. Sitten kun olen laihempi, niin... Sitten kun pääsen opiskelemaan, niin... Sitten kun asun tuolla, niin... 

Niin sittenkö voin hengittää? Olla onnellinen? Valmis? Täysi?

Ei. Eihän se niin mene. Vaan sitten tulee tilalle uusia unelmia ja tavoitteita, ja taas juostaan kohti niitä. Ei pysähdytä osoittamaan kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä tälle hetkelle, mitä ympärillä juuri nyt on. 

Voiko se johtaa siihen, että juoksemme vain tähtihetkiemme ohi? Jonain päivänä kymmenien vuosien päästä havahdumme, että oho, se meni jo. Se elämän ihanin aika, ja nyt ei ole enää oikein mitään mitä odottaa. 

Mitä jos juuri tämä hetki onkin elämämme paras, emmekä muistaneet nauttia siitä?

Ladataan...
Ihan kujalla

Katson ikkunasta vaakatasossa liitävää lunta, valkeaa maata, sysimustaa taivasta tuntien onnea villapaidassani, leikkaan parsakaalin, sitten kukkakaalin, ai niin ja sipulin, vähän kuivahtaneen kesäkurpitsan pätkän ja teen niistä keskinkertaista papukastiketta riisille. Taustalla soi hauska, kumma ranskalainen lempiartistini jota koitan laulaa mukana (mies ei ole kotona). Olen tehnyt 9,5 tunnin työpäivän joka tuntuu selässä, muttei mielessä, olen onnea täynnä.

Nautin tästä niin tavallisesta mutta siksi niin ihanasta hetkestä, nautin siitä että elän ja ennen kaikkea siitä että tunnen olevani elossa jokaisella solullani, koska näin ei ole aina ollut.

Ja siitä haluan kirjoittaa (vaikka se onkin hankalaa, mutta näistä asioista täytyy puhua ääneen - tuskin olisin itsekään sairastunut, ellen olisi niin hävennyt puhua huononevasta olosta).

 

 

Olen ollut joitain vuosia sitten niin masentunut ja niin ahdistunut, etten päässyt joka aamu sängystä ylös ja turrutin pahaa oloa juomalla viiniä. Olin lievästi ylipainoinen ja kaikin puolin tyytymätön elämääni. Aamuisin mies lähti töihin, minä nukuin puoleenpäivään ja taistelin sängyn pohjalla tuntikausia, että josko nousisin, mutta useimmiten nousin vasta kun mies palasi töistä ja keksi meille tekemistä. Olin vaarassa syrjäytyä ja alkoholisoitua, enkä tajunnut sitä edes silloin. Luulin sen olotilan olevan normaali. Olin niin turtunut suruun ja ahdinkoon, etten edes tiennyt olevani sairas. 

Silloin en ymmärtänyt miten paljon vaadin huomaamattani ja miten kaikki oli toisen harteilla, mutta näin jälkikäteen tunnen loputonta kiitollisuutta ja halua antaa kaikki takaisin, vaikka tiedänkin etten ole mitään velkaa eikä toinen minulta mitään pyydäkään. Olen kiitollinen siitä, että meidän parisuhteessa ollaan kestetty puolin ja toisin mahdottoman hankalat ajat - ylä- ja alamäet. 

Oli huojentavaa, että sain melko nopeasti ja vaivattomasti kaupungin kautta keskusteluapua. Siitä ei kuitenkaan ollut kohdallani apua, vaikka tuntuikin hyvältä ymmärtää etten ole yksin. Kävin myöhemmin masennuksen jälkeen joitakin kertoja juttelemassa terapeutin kanssa, joka taas teki hyvää. Ikään kuin summasin masennukseen johtaneet asiat, itkin pelkoni pois, sitten jätin sen ajan lopullisesti taakse. Nykyään en koe tarvetta terapialle, minulla on työkalut käsitellä mieltäni ja elämääni ainakin toistaiseksi. Mutta jos joskus tulee tarve, en aio jatkossakaan pelätä pyytää apua. 

Se, miten masennuksesta sitten toivuin, oli monen sattuman mutta toisaalta myös itsetutkiskelun ansiota. Oli tärkeää ymmärtää, että olen ainut ihminen joka voi minua lopulta auttaa ja sisäistin, että jos asiat eivät toimi näin, niin jotain on sitten pielessä. Jonkun täytyy muuttua.

Minulle auttoi se, että lähdin hetkeksi kokonaan pois kaikesta tutusta - pois Suomesta. Eikä minulla siihenkään olisi varmaan muuten ollut voimia, mutta serkkuni sattui joutumaan Indonesiassa liikenneonnettomuuteen ja halusin hänen luo. Meillä myös sattui olemaan rahaa ja mahdollisuus lähteä yhtäkiä ulkomaille (tarkennan tässä kohtaa, että meidän parisuhteessa olemme aina olleet melko pienituloisia, mutta tuolloin miehen yrittäjyys ja minun vähäiset säästöt, sekä matkustaminen pienellä budjetilla tekivät reissun mahdolliseksi).

Sattumista kuitenkin seurasi kolmen kuukauden kliseinen reppureissu Aasiaan, joka minun kohdallani oli käännekohta elämään ja sai alulle paranemisprosessin.

 

 

1. Kun ottaa etäisyyttä hankalaan elämäntilanteeseen ja rikkoo rutiinit, pystyy tarkastella objektiivisesti elämäänsä ja kyseenalaistamaan asiat eri tavalla. Kun on vieraassa maassa, voi olla kuka tahansa ja tehdä kaiken toisin, luoda ikään kuin uuden tavan elää. Voihan sen tehdä kotimaassakin, mutta ulkomailla kukaan ei muistuta menneistä eikä kukaan ihmettele uudenlaisia valintojasi. Ihmiset ympärillä ovat vieraita eivätkä tiedä kuka olen tai etenkin, kuka olen joskus ollut. Muuttuminen ja kasvaminen on helpompaa.

2. Kun päästää irti paineista ja velvollisuuden tunteesta, pystyy vasta oikeasti lepäämään ja antaa itselleen aikaa parantua. Vaikka makasin Suomessa suurimman osan ajasta sängyn pohjalla, olin silti loputtoman rikki siitä ajatuksesta että minun täytyisi tehdä jotakin. Masentuneellakin voi olla hirveät paineet suorittaa, ja minulla se oli kenties yksi este parantumiselle. En pystynyt sen ahdingon läpi tarkastella, että mikä oikeasti on hätänä. Ulkomailla kukaan ei vaadi käytännössä mitään. Velvollisuuden tunteesta pystyy päästää irti ja antaa itselleen luvan vain olla. Muistan hetken, kun makasin keskellä yötä riippumatossa pienellä saarella tähtitaivaan alla, päälläni vain kankaasta kietaistu mekko ja varpaissa hiekkaa, katselin miten tulivuoren takana ukkostaa, olin onnellinen ja kiitollinen siitä että saan kokea sen hetken, ymmärsin miten kaikki voikin olla mahdollista ja nukahdin siihen tunteeseen, siihen hetkeen. Aamulla lähdin sukeltelemaan ja uin villin merikilpikonnan kanssa. 

 

 

3. Mielenkiintoinen ja kaunis ympäristö saa liikkeelle. Masentuneena liikunta unohtuu. Minä löysin liikunnan ilon uudestaan juurikin meressä sukeltelun, kävelyn, vuorille trekkailun ja joogaretriitin muodossa (jooga oli masennuksen myötä jäänyt joksikin aikaa kokonaan). Myös ruokavalio muuttui, kun epäterveelliset vaihtoehdot olivat hankalammin saatavilla ja tarjolla oli lähinnä tulista kevyttä kasvisruokaa. Ylipainosta eroon pääseminen tuntui hyvältä ja oli yksi mielialaa nostattava tekijä. Olen nyt myöhemmin ymmärtänyt, että herkkä kroppani reagoi ylipainoon jotenkin todella vahvasti. En vain ole kepeä oma itseni liikakilojen kanssa, vaikka muuten voisinkin pyöreän olomuodon hyväksyä. Minulla on ollut ylipainoa maksimissaan 5-10 kiloa, mutta pelkästään se on aiheuttanut väsymystä ja huonoa oloa. Koen, että mieleni on kevyempi kun olen kevyempi - henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.

4. Alkoholittomuus. Intiassa juuri kukaan ei juo. Ympärillä ei ole baareja eikä toreilla tai kioskeissa myydä alkoholia (en oikeastaan edes tiedä, että mistä olisin voinut löytää alkoholia jos olisin halunnut). Ymmärsin, että länsimaalainen juomiskulttuuri ei oikeastaan sovi minulle ja alkoholi on suuri syy pahaan oloon. Olin juomatta pitkän aikaa reissun jälkeenkin ja nykyään välttelen alkoholia, sillä se vaikuttaa vahvasti herkkään mielenterveyteeni. Juomistottumukset ovat tosi hankala muuttaa, jos kaverit pyytävät usein "yksille" ja jos elämään on kuulunut alkoholi vahvasti. Intiassa lopettaminen tuntui hyvin luonnolliselta ja helpolta, koska alkoholia ei yksinkertaisesti ollut. 

5. Kirjoittaminen. Intiassa matkustin pitkiä, jopa 20 tunnin junamatkoja ja odotin juna-asemilla myöhästyneitä junia kymmenisen tuntia. Noina aikoina minä kirjoitin, mietin mitä haluan elämältä ja tutkiskelin ajatuksiani, mietin mikä ihan konkreettisesti on mennyt Suomessa vikaan. Kirjoittaminen sai näkemään asiat selkeämmin. Aloin kirjoittamisen kautta ymmärtää, että kuka minä oikeasti olen ja mikä minulle ihan oikeasti on tärkeää (ne asiat ovat hyvin yksinkertaisia: terveys, vapaus, rakkaus, ilo). Itsensä häpeämien lakkasi, kun näin paperilla miten siisteistä jutuista oikeasti pidänkään ja mitä haluan elämässäni toteuttaa. Miksi häpeäisin tuota tyyppiä?

 

 

6. Opin kiitollisuutta. Kun näkee vieraita kulttuureja, köyhyyttä ja huomaa miten toisaalla asiat eivät oikeasti toimi, alkaa oma kotimaa tuntua aika helpolta ja mukavalta paikalta olla. Alkaa tuntea kiitollisuutta siitä, mitä on saanut, ja yhtäkiä omat ongelmat ovat niin mahdottoman pieniä. Toisaalta on tärkeää olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei tunne erityistä kiitollisuutta itsestäänselviltä tuntuvista asioista. Se on ihan inhimillistä, ettei havahdu kiittelemään jostain joka on aina ollut ja joka tuntuu ihmisen perusoikeudelta. 

7. Suunnitelma: jatkossa minä teen asiat toisin. Kun kotiinpalu lähestyi, olin innoissani, täynnä suunnitelmia ja odotuksia. Minua ei pelottanut tulla takaisin Suomeen, koska tiesin ettei perillä odota enää sama elämä - päätin etten suostu enää elämään niin. Oikeastaan lähdimme Aasiasta jo aikaisemmin, mitä oli tarkoitus, koska minusta alkoi tuntua siltä että haluan palata kotiin nyt. Se oli oikea vaihtoehto. Suomessa aloitin uudelleen työt, jatkoin iltalukiossa opiskelua, uskalsin hakea ensimmäisen kerran yliopistoon, jatkoin liikuntaa ja terveellisiä elämäntapoja. Elämä yksinkertaisesti voitti.

 

Vaikken olisi sattumien kautta päätynyt reissuun, olisin varmasti silti parantunut masennuksesta ennemmin tai myöhemmin, uskon että samankaltaisten keinojen avulla. Eikä mikään lopullinen tie onneen reissusta löytynyt, se oli pelkkä käännekohta ja sysäys muutokselle, jonka saatoin Suomessa loppuun - oikeastaan uskon, että tärkeintä on ollut reissun jälkeen tehdä omasta arjesta miellyttävää. Tähän kuitenkin löysin ratkaisut ja ideat ollessani Suomesta pois ja ottaessani etäisyyttä. Sitten kun palasin Suomeen, pystyin alkaa toteuttaa suunnitelmiani, niitä arkisia haaveita joita halusin elämääni. 

Vieläkin minä opettelen elämään herkän mieleni kanssa, mutta se ei ole enää mahdotonta tai vaikeaa, enemmänkin mielenkiintoista ja lempeää. Ymmärrän itseäni paremmin ja olen hyväksynyt itseni. 

Nykyään en juuri haaveile reissuista kauas. Joskus pysähdyn miettimään, miten istuin junassa lattialla ja katsoin aukinaisesta ovesta ohi vilahtavia maisemia, miten näin suuret aallot ja joogasin katolla apinoiden keskellä, kaipaan toki takaisin ja joskus varmaan lähdenkin, mutta juuri nyt olen niin onnellinen ja täynnä voimaa, elämäni on vihdoin sellaisessa tasapainossa, etten halua rikkoa sitä. Oikeastaan jopa jännitän, että mitä tapahtuisi, jos jättäisin arjen. Tämä tuntuu niin turvalliselta juuri nyt.

Uskon, että jos jatkossa masennus iskee, niin toimin varmaan jotakuinkin samalla tavalla. Vaikken lähtisi ulkomaille, niin koetan löytää kipinän elämään liikunnan, terveyden, kirjoittamisen, kiitollisuuden ja tarvittaessa etäisyyden ottamisen kautta. 

Voimia jokaiselle, jolla on juuri nyt hankalaa. Uskon, että ajan kanssa jokaisella on mahdollisuus löytää tie pimeydestä pois, omalla tavallaan, siten miten itselle parhaiten sopii. Ajan kanssa kaikki järjestyy.

 

Kuvat ovat otoksia kyseiseltä Aasian matkalta.

Pages