Työni varhaiskasvatuksessa on päättynyt – ainakin toistaiseksi

Tämä oli viimeinen työviikkoni varhaiskasvatuksen kentällä. Huomisesta alkaen olen vuosilomalla kesäkuun loppuun saakka, jonka jälkeen työsopimukseni päättyy. En vielä tajua, että olen irtisanoutunut vakituisesta työstäni. Vakituinen työsuhde on tuonut suuresti turvaa. On voinut ottaa virkavapaata ja perhevaapata tietäen, että on jotain jonne palata. Ei ole tarvinnut stressata kuukauden tuloista, ei ole tarvinnut miettiä kuka maksaa palkkaa sairastuessa. On ollut palkallista lomaa, lomarahat ja työterveys. Nyt yrittäjäksi siirtyessä kaikki nämä voi hyvästellä.

Monet kysyivät minulta viimeisenä päivänäni, että miltä minusta tuntuu. Tavallaan olin odottanut jo pitkään, että työt päättyisivät, sillä koin työn omaan arkeeni todella kuormittavana tekijänä. Erityisesti viimeiset viikot olivat rankkoja, kun ajoin Helsinkiin töihin uudesta kodista. Siitä huolimatta lähteminen aiheutti haikeutta. Lähdin työpaikaltani vanhemman pitäessä minulle porttia auki. Hän sanoi: ”Anna minun avata portti sinulle, tämähän on kunnia! Viimeistä kertaa”. Katsoin häntä ja hänen lasta. Olin ottanut lapsen syliin hänen ollessa aivan pieni ja siinä hän nyt seisoi isona ja taitavana. Rintaani puristi ja sisältäni kuulin minun sanovan itselleni: ”Ei tämä ole viimeinen kerta. Palaan kyllä. Rakastan tätä työtä”.

Uskon todella, etten tule hylkäämään varhaiskasvatusta kokonaan tai edes lopullisesti. Ehkä vain joksikin aikaa nyt kun Eemi on vielä niin pieni. Tuntuu paremmalta tehdä nyt jotain muuta. Työmatkat, päiväkotiviemiset ja -hakemiset sekä oma 8-16 työpäivä eivät vain tuntuneet oikealta, sillä yhteistä aikaa jäi muutama tunti päivässä ja siihen sisältyi usein kaupassa käyntiä, ruoanlaittoa ja askareita. Tämä päätös on oikea onnellisemman arjen takia, mutta toki se viimeisenä päivänä nosti tuntteet pintaan. Jos en palaa kentälle, niin toivottavasti voin tulevaisuudessa olla kehittämässä varhaiskasvatusta ja olla muutosten edistäjänä.

Olen ollut alalla kuusi vuotta. Ekan kerran lopetin muutaessani ulkomaille ja ajattelin, etten palaa. Palasin. Toisen kerran lähdin äitiyslomalle ja ajattelin, etten enää palaa. Palasin. Nyt lähdin ja jotta voin palata, täytyy tapahtua suuria muutoksia. Joka kerta olen työssä jossain kohtaa uupunut. Resurssit ovat puutteelliset ja työtä on usein mahdotonta tehdä, koska puuttuu henkilökuntaa. Liian usein venytetään työntekijöiden hyvinvoinnista ja jaksamisesta, joka kostautuu sitten lapsissa. Tällä toisella paluu kerralla  hoitovapaan jälkeen tämä iski vasten kasvoja heti ensimmäisenä työpäivänä. Poikkeustila oli silmiä avaava kokemus varhaiskasvatuksen kentällä ja toivon todella, että siitä jäisi monia asioita pysyvästi arkeen, kuten pienemmät ryhmäkoot ja riittävä määrä aikuisia. Sillä se tarkoittaa hyvinvoivaa henkilökuntaa ja hyvinvoivia lapsia, joille varhaiskasvatussuunnitelma voi toteutua heille oikeutetulla tavalla. Silloin henkilökunta ehtii tehdä työnsä eikä aina tarvitse ajatella jättävänsä toisia pulaan lähtiessään suunnittelemaan tai ollessaan sairaana.

Tästä kaikesta huolimatta rakastan tätä työtä. Sen huomaa silloin, kun sen pitää jättää taakseen. Se on kumma ala, että se ei jätä rauhaan, kun siitä pääsee ”eroon”. Tuleekin ikävä ja haluaa takaisin. Se antaa niin paljon ja siinä saa niin paljon. En tiedä parempaa tunnetta kuin mennä aamulla töihin 20 lapsen juostessa halamaan tai hokiessa nimeäsi innoissan ”Iida tuli, Iida tuli”. Parasta on tuntea itsensä niin tärkeäksi ja olla oikeasti tärkeä hyvin monelle. Siinä saa seurata onnistumisia, valtavia harppauksia ja kehitystä. Harvassa työssä saa tätä kaikkea kokea.

Sen takia alan jättäminen taakse tuntuu niin haikealta. Ei se olisi haikeaa, jos ei olisi lapsia, heidän vanhempiaan ja työkavereita. Lähtiessään sitä miettii kaikkia heitä. Se siitä tekee vaikeaa.

Haluan ehdottomasti kiittää työkavereitani. Kun ensimmäistä kertaa astuin työpaikkalleni, olin vielä opiskelija. Olin tulossa suorittamaan päättöharjotteluani. Jo silloin minua pyydettiin taloon töihin. Olin käynyt jo monessa päiväkodissa, eikä minulle ollut koskaan tullut se sama tunne kuin siellä. Joten ehdottomasti halusin sinne töihin. Työkaverit ovat olleet se kantava voima tehdä työtä, työyhteisö on mahtava ja töissä on todella huikeita tyyppejä, mahtavia osaajia, joilla on paljon ammattitaitoa ja he tekevät työtä täydestä sydämestään lapsia kohtaan. Vaikka olen lähtenyt monesti, on työpaikalleni ollut aina hyvä palata ja olen halunnut palata. Juuri työkavereiden vuoksi. Minulla on aina ollut se tunne, että minua arvostetaan työyhteisössä, minusta välitetään ja minuun uskotaan.

Uskon, että tajuan tilanteen, kun syksy koittaa. Nyt tuntuu erittäin hyvältä olla lomalla enkä ole ehkä ihan konkreettisesti ymmärtänyt, etten palaa. Voi elokuussa sitten konkretisoitua. Ei ole työkavereita toivottamassa hyvää huomenta, eikä eteisessä leiju Juhla Mokan tuoksu. Ei kolise aamupalakärryt, eikä tarvitse etsiä sisäkenkiä vain todetakseen, että ne on siellä minne ne viimeksi jätti. Toisaalta on kiva kokeilla yrittäjyyttä, kun se on minulle mahdollista. Siitä kiitos teille seuraajille <3

-Iida

KUVAT // Leena Warén

Kommentit (3)
  1. Hyvä kirjoitus! Varhaiskasvatuksen resursseihin pitäisi todellakin panostaa. Onnea uusiin tuuliin!

  2. Jäin miettimään, miksi irtisanoutua, kun olisit yhtä hyvin kai voinut jäädä vielä hoitovapaalle?

    1. En voi jäädä hoitovapaalle, sillä tehdäkseni töitä yrittäjänä, tarvitsen Eemille päivähoitoa. Eli hän menee elokuusta päiväkotiin. Toiseksi yritys ei voi saada starttirahaa, jos olisi muu työ olemassa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *