Äititarinat osa 5

Ainolle äitiys ja raskaus olivat tietoisia valintoja. Hän sai ensimmäisen lapsensa lahjasoluilla.

Meidän perhe

Olen itsellinen äiti 1-vuotiaalle pojalleni. Meidän perheeseemme kuuluvat myös ukki, mummo, serkut, täti ja tätin mies, eno, kummit sekä kaikki ystävät. Meillä on iso laajennettu perhe, joka ei kerralla mahdu istumaan illallispöydän ääreen. Tätä perheen määritelmää olen alkanut hokea lapselleni hänen syntymästään asti, jotta siinä vaiheessa, kun hän ensimmäisen kerran alkaa kysellä ”miksi minulla ei ole isää”, osaa hän itsekin varsin nopeasti todeta, että onhan minulla kuitenkin valtavan iso ja rakas perhe.

Olen siis saanut lapseni hedelmöityshoitojen tuloksena ja sperman lahjoittaja on minulle tuntematon henkilö. Lapsellani on oikeus selvittää lahjoittajan henkilöllisyys tultuaan täysi-ikäiseksi. Minä en ole juurikaan pysähtynyt vielä pohtimaan lahjoittajaa. Sen aika on sitten yhdessä lapseni kanssa, kun käy ilmi, miten kiinnostunut hän on asiasta. Minun tehtäväni on äitinä tukea, että lapselleni kehittyy ehjä ja vahva identiteetti vaikkei hänellä isää olekaan.

Äidiksi yksin

Lapsen yrittäminen yksin oli minulle ensisijainen reitti äidiksi. En ole koskaan seurustellut enkä juurikaan kaivannut parisuhdetta. Vauvakuume kuitenkin iski noin kuusi-seitsemän vuotta sitten ja aloin työstää ajatusta, olisiko minusta siihen. Vihdoin pari vuotta sitten rohkaistuin tekemään päätökseni ja varaamaan ensimmäisen klinikka-ajan. Jo pari vuotta ennen hedelmöityshoitoja olin käynyt prosessiin lakisääteisesti pakollisena kuuluvilla psykologikäynneillä ja jäänyt miettimään vielä ratkaisuani. Silloin minua kiukutti ihan kauheasti, kun psykologi sanoi minun olevan kovin nuori vaikka olin jo lähes 30-vuotias. Nyt ymmärrän, että hän oli kohdallani oikeassa. En ollut vielä riittävän hyvin sisäistänyt, miten kokonaisvaltaisesta päätöksestä oli kyse. Hän antoi kuitenkin erinomaisen neuvon, jota seuraavat vuodet noudatin: ”Mieti eri tilanteissa, miltä sinusta tuntuisi, jos sinulla olisi lapsi mukana tilanteessa.” Ja minähän mietin! Tajusin, että se on isoin haave elämässäni.

Hedelmöityshoidot olivat henkisesti tosi raskaat. Fyysisesti en kokenut prosessia rankaksi. Hormonipiikityksiin tottui vaikken itse osannutkaan pistää vaan pyysin apua ystäviltä. Minulle tehtiin neljä inseminaatiota (eli spermaa ruiskutetaan suoraan kohtuun), ja raskaus alkoi vihdoin ensimmäisestä koeputkihedelmöityksestä. Itkin koko syksyn 2017 ajan. Hormoonilääkitys yhdistettynä siihen pelkoon, että jäisin lapsettomaksi sekä kateus ystävien raskaudesta ja lapsista oli henkisesti rankkaa. Saman aikaisesti koko ajan mietin, kuinka pitkään rahat riittävät hoitoihin ja kuinka paljon olen haaveestani valmis maksamaan. Siis itkin. Itkin. Itkin. En tiedä, oliko aihetta jota en olisi itkenyt. Vasta nyt oikeastaan hahmotankaan, mitä taikoja ne hormonit tekivät. Positiivisen raskaustestin hekuma muuttui myös aika pian ahdistukseksi ja peloksi siitä, voiko raskaus oikeasti päättyä hyvin. Jos vielä saan uudemman kerran olla raskaana, kuten toivon, lupaan yrittää voittaa pelkoni paljon aiemmin.

Ilontäyteinen vauvavuosi

Koen, että synnytyksessä poikani lisäksi minä synnyin uudestaan. Synnytys oli todella mielettömän ihana, napakan tehokas kokemus, jossa mukanani oli kaksi ystävääni. Heti sairaalasta kotiuduttuamme alkoi todella aktiivinen ja ilontäyteinen vauvavuosi. Arki poikani kanssa on ollut jotain niin upeaa! Totta kai vaikeitakin hetkiä on ollut, ne on lähinnä liittyneet illan pitkiin hetkiin, jolloin pitäisi vain jaksaa viihdyttää lasta, joka on päättänyt, ettei hän viihdy. Jokainen vanhempi varmasti tunnistaa nuo pitkät minuutit. Mutta yleisesti ottaen sanoisin, että vauvavuosi oli paljon helpompi kuin olin uskaltanut edes toivoa. Väsymystä en oikeastaan tuntenut, vaikka lapseni ei ole ollut ihmeellisen hyvä nukkuja. Siinä mielessä vuosikausien omat uniongelmat olikin nyt vahvuus: olin tottunut lyhyisiin yöuniin ja katkonaiset yöt eivät käyneet ylivoimaksiksi. Kollegoilleni olenkin sanonut, että itse olen kokenut oikein tiukan työrupeaman jälkeisen väsymyksen vauvavuotta kuluttavammaksi. Olen palannut työelämään vajaa kuukausi sitten ja nähtäväksi jää, milloin kombinaatio touhuava taapero ja konsultin työ käyvät liian kuluttavaksi.

Yksinhuoltajuutta en ole kokenut hankalaksi vaan oikeastaan aika helpoksi. Totta arki vaatii enemmän organisointitaitoja, mutta olen sellaisessa oikeasti aika haka. Lähinnä haikealta tuntuu silloin, kun ei voi jakaa kenenkään kanssa niitä ilon hetkiä lapsen kanssa – kenelle lähettää kuvia lapsesta, kenelle raportoida joka ikinen kakkapökäle tai uusi taito. Lisäksi esimerkiksi alan stressata todella herkästi ihan pienistäkin tukkoisuuksista ja juoksen saman tien lääkäriin, ettei tarvitse yksin kotona vauvan oireita spekuloida.

Luulen kuitenkin, että yksinhuoltajuuden haasteet kasvavat vuosien aikana. Esimerkiksi olen huomannut olevani närkästynyt siitä, kuinka vähän perheelliset ystäväni hyödyntävät sitä, että lapset voisivat olla toisen vanhempansa kanssa keskenään kotona. Närkästykseni liittyy siihen, että olen tietenkin hieman kateellinen, koska minulle ei ole mahdollista lähteä esimerkiksi iltakaljalle tai -lenkille ilman että olen huolehtinut jonkun hoitajaksi. Olen kiinni vähintään seuraavat kymmenen vuotta, kun taas vauvavuosiystäväni varmasti aloittavat harrastukset ja iltamenot paljon aiemmin. Lisäksi välillä koen todella lamaannuttavaksi pelon siitä, mitä lapselleni tapahtuu, jos minulle sattuu jotain vakavaa. Se on niin pelottava ajatus, että koetan blokata nuo mietteet heti alkuunsa.

Yksinhuoltajanarkeeni helpottaa myös se, että taloudellinen tilanteeni on sellainen, että olen voinut säännöllisesti käyttää hoitopalveluita sekä siivoojaa. Olin alun perin päättänyt, että minulta täytyy löytyä sellaiseen budjettia. Olen myös päättänyt jatkaa tyyliäni olla laiska ruoanlaittaja. Harjoittelemme juuri vauvanruokapurkeista siirtymistä aikuisten eineksiin. Haluan, että ennätän tehdä kaikkea kivaa lapseni kanssa. Käymme harrastuksissa, ystävien luona ja leikkipuistoissa. Matkustelemme ja nukumme päiväunia. Poikani kanssa meillä on oikeasti hauskaa. Onkin ollut hassua huomata, kuinka iso ikävä minulle voikaan tulla yhden työpäivän aikana. Viimeistään iltapäiväkahden aikaan alkaa olla kiire jo päiväkodin pihaan lasta suukottamaan. Mielenkiinnolla odotan, mitä tasapainoilua urahaaveiden toteuttaminen ja äitiys edellyttävät. Onneksi vauvavuosi opetti kärsivällisyyttä, ehkä siis maltan hieman paremmin odottaa työelämän tavoitteideni kanssa ja viettää aikaa hiekkaleikeissä.

Kommentit (2)
  1. Moikka! En olekaan tänne aiemmin kommentoinut ja vasta vähän aikaa sitten blogisi löysinkin. Kirjoitat paljon itseäni kiinnostavista aiheista ja on huikeaa nähdä, kuinka ihanasti teillä menee suloisen poikasi kanssa 🙂

    Tämä aihe on kuitenkin erityisen lähellä sydäntäni, sillä haluaisin saada lapsen yksin, kuten tämän tarinan kirjoittaja. Tällä hetkellä olen vasta 19-vuotias,mutta asiaa olen suunnitellut jo pitkään. Vielä aion toki odottaa useamman vuoden, mutta en ole myöskään koskaan seurustellut tai kokenut olevani ”parisuhdeihminen”. Äidiksi tuleminen on ollut suurin haaveeni niin kauan kuin muistan ja tällä hetkellä teen töitä päiväkodissa lastenhoitajana. Laitan jo nyt rahaa säästöön tulevaa lasta varten, mutta silti mietityttää juurikin se, että kaikki rahani kuluisivat hoitoihin ja lasta ei tulisikaan. Onneksi ei vielä tarvitse tästä murehtia, mutta silti nämä ajatukset pyörivät päässäni päivittäin.

    Sellaista ajatusten virtaa tällä kertaa 😀 Ihanaa syksyn jatkoa teille!

  2. Mun mielestä aivan ihana tuo perhe-ajatus. Ajattelen itse samoin. Vaikka meillä on 4-henkinen ”ydinperhe” vai miten sitä nimitetään, niin koen silti perheeseemme kuuluvan myös isovanhempien ja tätien jne. Monesti Suomessa on aika suppea perheajatus, kun taas joissakin maissa perheeseen lasketaan suunnilleen naapuritkin.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/09/16/kuljen-ohi/

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *