Ajatteleeko hän minua koskaan?

Postauksen voi myös kuunnella!

Bussi ajaa hänen kotinsa ohi. Todellisuudessa harvoin valitsen tämän reitin, koska aina käy samoin. Näin ikkunasta hänen talonsa. Mieleni jää häneen. Asuuko hän vielä siellä? Mitä minä tekisin, jos näkisin hänet? Ajatteleeko hän minua koskaan? Onko hän onnellinen? Mitä hän tekee? Katson maisemia. Tuossa kahvilassa olen syönyt aamupalaa monta kertaa, tuossa kaupassa kävin, tuossa kirjastossa istuin kirjottamassa blogia.

Selasin Tinderiä. Hän tuli vastaani. Iloinen kuva sai pysähtymään hänen kohdalleen ja swaippasin oikealle. En kuitenkaan alkanut viestiä kirjottamaan, ei huvittanut, vaan jatkoin swaippailua hetken. Melko pian sain kuitenkin häneltä viestiä ja hän toimi keskustelumme aloittajana.  Hän kirjoitti minulle lukeneensa blogiani ja ihailevansa asennettani. Hän sanoi jännittäneensä, että tuleeko meistä match, kun tulin täällä vastaan. Ja siitä se sitten lähti. Juttelimme päivittäin kaksi viikoa ennen ensimmäistä tapaamista.

Hän ehdotti, että menisimme uimarannalle ja lupasi tulla hakemaan minut kotoa. Tein meille retkieväät, voileipiä ja smoothieta. Hän tuli 15 minuuttia aikaisemmin mitä oli sovittu ja se oli kaltaiselleni myöhästelijälle pienoinen kriisi, mutta selvisin kuitenin. Hän oli rennon tyylikäs ja mielestäni todella komea. Ihanalla hymyllä varustettu. Minulla oli tumma mekko päällä ja sen alla uimapuku. Perillä me levitimme viltin ja istuimme siihen. Häntä ei tuntunut haittaavan yhtään minun raskauteni. Tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä. Juttelimme, kävimme uimassa ja söimme eväät. Sitten hän ajoi minut takaisin kotiin. Siinä pihalla hän sanoi, että häntä harmittaa lähteä kolmen viikon lomalle Eurooppaan juuri nyt. Sanoin, että olen täällä vielä kolmen viikonkin jälkeen. Kukaan ei ollut minua siihenkään mennessä tullut kotoa hakemaan, tuskin kolmenkaan viikon aikana.

Kolme viikkoa menivät. Hän laittoi viestiä, jos ei joka päivä niin joka toinen. Hän ehdotti tapaamista heti palattuaan. Muutama päivä ennen tuota tapaamista hän sanoi, että hänen täytyy kertoa jotain, joka ehkä vaikuttaa siihen haluanko enää nähdä häntä uudelleen. Hän kertoi olevansa eronnut, mutta paperilla vielä naimisissa. Mieleni mureni jollain tapaa, sillä juuri eronneet on se kohderyhmä, joka ei tiennyt mitään hyvää. Toisaalta en voinut antaa hänen mennä. Ehkä vähän nauratti, naimissa ja raskaana, on siinä pari!  Kaikilla meillä on tarina, joten päätin antaa meille mahdollisuuden. Niin me tapasimme. Olin tehnyt hänelle ruokaa. Hän toi mukanaan lempi jäätelöäni, alkoholitonta viiniä ja erilaisia suklaita Euroopasta. Kävimme uimassa ja loppuillan istuimme vierekkäin sohvalla. Hän jäi siihen vielä aamuun asti.

Kolmannella kerralla hän vei minut syömään ja minä tarjosin jäätelöt. Tästä kombosta alkoi tulla meidän juttumme. Aina ruokaa! Hän oli laittanut viestin ennen tapaamista, että olen tervetullut hänen luokseen yöksi. Ja niin minä menin hänen luokseen. Keskustelumme olivat mielenkiintoisia, ihmeellisiä, syvällisiä ja tunteikkaita. Iholla kulki usein kylmät väreet. Sanoin, että pidän hänestä ja hän sanoi pitävänsä minusta.

Siitä se sitten lähti. Vietimme aikaa toistemme kanssa. Olin enemmän yötä hänellä, sillä siinä kohtaa olin kesälomalla. Enkä voi ikinä unohtaa niitä hetkiä. Sitä aamua, kun hän pyysi minua jäämään vielä sänkyyn. Puolen tunnin päästä hän tuli herättämään minua ja johdatti keittiöön, jonne oli tehnyt mielettömän aamupalakattauksen. Minulle. Melkein tulee kyyneleet silmiin, kun ajattelen sitä. Muistan sen aamun, kun sujautin hänen tyynyn alle viestin, jonka hän löysi illalla nukkumaan käydessä. Muistan sen, kun olin taas tehnyt meille eväät ja menimme metsään piknikille. Makoilimme kalliolla ja katsoimme taivasta. Muistan sen kerran, kun makoilimme hänen sohvallaan. Hänen kätensä oli ympärilläni. Hänen kätensä tunsivat saman kuin minä. Ne tunsivat voimakkaat potkut mahallani. Muistan, kun hän luki tämän blogitekstin luonnoksen ja liikuttui kyyneliin. Hänen mieleestään kirjoitin hänestä niin kauniisti.

Muistan, kun hän varasi minulta yhden viikonlopun ja sanoi sen olevan yllätys. Mitä lähemmäksi päivä tuli, sitä enemmän hän antoi vihjeitä ja kertoi mitä pakata. Hän vei minut Porvooseen ja minä ostin meille jäätelöt, joita söimme rannassa. Siinä hän paljasti seuraavan kohteen. Hän kysyi haluaisinko yöpyä Haikon kartanossa. Jos haluaisin, niin hänellä on siellä meille varaus. Sitä iltaa ja yötä en koskaan voi unohtaa. En voi unohtaa sitä miten me molemmat vain itkimme keskustelumme lomassa. Puhuimme niin hienoista ja syvistä asioista ja meillä oli siinä hetkessä yhteys. Olimme avoinna toisillemme. Sydämet auki. Halusin häntä valtavasti, halusin hänen jäävän vierelleni.

Muistan niin monet ihanat katseet, kosketukset, keskustelut, viestit ja kuvat, että kyyneleet tulevat silmiin. Muistan, kun lopussa hän yöpyi enemmän minun luonani, jos vaikka tulisikin lähtö sairaalaan. Vauva ei kuitenkaan ollut halukas poistumaan. Muistan meidän viimeisen tapaamisen ennen vauvaa. Se oli juuri ennen hänen pidempää työmatkaansa, jonka aikana tiesimme vauvan viimeistään syntyvän. Olimme lounaalla. Kuin kuka tahansa pari. Halasin häntä ennen kuin hän lähti takaisin töihin. Sanoin, että olisi ihanaa, jos näin olisi myös vauvan synnyttyä. Hän sanoi, että lupaa, että me näemme sittenkin. Hän vannotti minua pitämään hänet ajan tasalla ja kertomaan, kun vauva syntyy.

Se hetki tuli viimein. Hän oli ensimmäinen ihminen, jolle kerroin. Hän oli ensimmäinen, jolle lähetin kuvan vauvasta ja kerroin sen viimein tapahtuneen. Hän oli ensimmäiseksi mielessäni. Hän palasi matkalta ja tuli käymään. Hän toi sushia ja kahvipullat. Hän toi vauvalle Puppe-kirjan muistokirjoituksella. Emme olleet nähneet muutamana viikkoon. Jokin oli toisin. Tiesin, että ne oli hyvästit. Hän pyysi saada ottaa minusta ja vauvasta kuvan puhelimellaan. Kuin muistoksi. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, minua itketti. Hän olisi poissa.

Laitoin hänelle viestiä seuraavana päivänä ja kiitin vierailusta. Kerroin, että minusta tuntui niiden olleen hyvästit. Hän vastasi minulle.

”Sä olet opettanut mulle aivan valtavasti kaikesta. Olet tullut mulle läheiseksi ja rakkaaksi ihmiseksi. Se välittäminen, mitä olen kokenut sun kanssa on jotain erityistä. Mutta kuten sanoit, meidän elämäntilanteet on juuri nyt hyvin erilaiset, että koen tapailun nyt hyvin vaikeaksi. Siksi eilinen tuntui jollain tapaa hyvästeiltä. Ainakin vähäksi aikaa. Jotenkin musta kuitenkin tuntuu, että se mitä meillä on, on jotain enemmän ja en tunne etten enää tapaisi sua koskaan. Ehkä meille on se oikea aika ja paikka myös olemassa. Ja vaikkei nähtäisi hetkeen, niin haluisin, että voitaisiin muistaa se kaikki hyvä ja pitää se sydämessä. Toivon, että tiedät, että sulle on aina paikka mun sydämessä ja jos koskaan tarvitset apua niin mä olen tässä sulle rakkaana ihmisenä. Ps. Mua itkettää.”

Minuakin itketti silloin ja itkettää nyt. Hän oli minulle rakas. Hän on minulle rakas.

Olen tehnyt kovasti töitä, että hän katoaisi mielestäni, muttei hän katoa. Vasta jokin aika sitten oivalsin, ettei hänen tarvitse kadota. Ei ihmisen tarvitse kadota, poistua mielestä, jotta olisimme päässeet hänestä yli. Yli voi päästä vaikkei katoa. En edes halua unohtaa häntä ja tuota aikaa. Toisinaan ajattelen, että hän oli enkeli, joka lähetettiin odotusaikaani. Hän teki siitä onnellisen. Olin ihastuksesta sekaisin, hymyilin ja olin onnellinen. Hänet lähetettiin tuohon aikaan, tuomaan minulle iloa ja onnea, kun sitä eniten tarvitsin.

Olisin niin valtavasti halunnut sen jatkuvat. Minua pelotti se kaikki uusi ja tuleva. Olisin niin kovin halunnut, että hän jäisi. Mutta nyt ymmärrän miksi hän ei jäänyt. Hänen ei kuulunut jäädä, sillä en olisi se äiti, joka olen nyt. Onneksi sain olla vauvavuoden yksin. Se oli minun kasvun paikkani.

Mutta aina välillä suru tulee pintaan. Hänellä on paikka sydämessäni ja lapseni tarinassa. Hän on minulle rakas, vaikken ole häntä sittemmin nähnyt. Välillä oloni on pettynyt, koska en saanut sitä mitä olisin halunnut. Välillä se tuntuu niin epäreilulta, että annetaan ja otetaan pois. Välillä sattuu. Sattuu, kun tiedän hänen menneen eteenpäin ja minun ajattelevan häntä. Ajatteleeko hän minua koskaan?

Välillä pysähdyn kuvittelemaan miltä kohtaamisemme tuntuisi tänä päivänä. Silloin, kun bussi ajaa hänen kotinsa ohi.

-Iida

Kommentit (19)
  1. Kaunis teksti < 3 Tuli sellainen fiilis että täytyy yrittää itsekin tuntea ja ajatella enemmän näin eikä vain velloa kivussa ja katkeruudessa.

  2. Niin kaunis kirjoitus! Sattui suoraan sydämeen ja tuli kyynel silmään.. Hali!!! <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *