Äitina opittua 2

Tästä voi lukea postaukseni, jossa oli ajatuksiani 8kk äitiyden jälkeen.

Äitinä opittua

Moni siinä jo avattu asia pitää edelleen paikkansa, mutta lisääkin on sen kirjoittamisen jälkeen opittu.

  Olen oppinut, että vauva vuosi jaetaan kahteen osaan. On aika ennen 6kk ikää ja aika 6kk iän jälkeen. Taapero elämä alkaa sitten 1-vuotiaasta. Osa kutsuu siinä taitekohdassa lastaan vielä vaaperoksi.

Olen oppinut, että siitä asti, kun vauva tulee taloon, on elämä täynnä vaiheita. Yksi menee ja toinen tulee. Juuri, kun jostain ehtii nauttia, se viedään. Nukkuu hyvin, syö hyvin ja tadaa eipäs sittenkään! Ihan kuin tekisi kiusallaan.

Olen oppinut, että hampaita käytetään syynä kaikkeen. Valititpa itkua, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, huonoa imuotetta, flunssaa, kiukkua, saat aina kuulla syynä olevan hampaat. Ettei vaan olis hampaat?

Olen oppinut, että hiljaisuus on pahasta. Oli vielä aika, kun hiljaisuus kertoi unesta ja rauhasta. Silloin tiesi, että mitään hätää ei ole. Mutta se muuttui. Sekin. Nykyään hiljaisuus on yleensä pahasta ja silloin tapahtuu jotain kiellettyä. Taapero oikein keskittyy ja on hurmoksessa, jolloin unohtaa pitää ääntä.

Olen oppinut, että sitä mukaan kuin itse siivoaa, taapero levittää tavaraa ympäriinsä. Jos järjestelet eteisessä kenkiä, tulee hänkin järjestelemään. Käsitys järjestyksestä vain saattaa poiketa. Ei yhtä ainoaa kohtaa siistinä. Vaihtoehtoja on vain vähän. Lopeta siivous ja ole kuin et näkisi mitään.

Olen oppinut, että rattaissa ei viihdytä. Enää ei tarvitse edes ajatella lenkkeilevänsä kolmea tuntia ristiin rastiin pitääkseen vauvaa hiljaisena. Ei ollut mitään ongelma kävellä kauppaan. Nyt on. Niin suuria ongelmia, että pitää ruoalla lahjoa lasta olemaan hiljaa, eikä sekään aina estä huutokohtausta. Nykyään kaikki menee paremmin mitä vähemmän rattaissa tarvitsee viettää aikaa.

Olen oppinut, että taapero ei viihdy enää samalla tavalla sylissä kuin vauva. Pitikin joskus valittaa, kun ainut tehtäväni oli istua nukkuva vauva sylissä. Saisipa joskus istua! Vaan ei saa. Pitää olla koko ajan menossa jossakin, sillä hän on aina kaikkialla ja siellä tapahtuu.

Olen oppinut, että elämä on ihmeellistä. Mikään ei ole niin ihmeellistä kuin pienen lapsen elämä. Mikään ei ole niin ihmeellistä kuin saada seurata kasvua ja kehitystä. Miten on mahdollista, että kapaloitu käärö oppii kävelemään? Miten vauvat alkavat luonnostaan tavoitella korkeammalle ja korkeammalla ja viimein ottavat haparoivat askeleet? Miten he osaavat kaikki sanat ja ymmärtävät kaiken kuulemansa, vaikka alkavat itse vasta tuottaa sanoja?

Olen oppinut, ettei mikään ole tuntunut yhtä riemukkaalta kuin kakka -sanan kuuleminen lapsen suusta. Vessavitsit toki ovat tuttuja ja olen huomannut, että ne naurattavat aikuisia ja lapsia aina. Niinpä nauroin vedet silmissä, kun lapseni sanoi ensimmäisen kerran kakka. Sitten se alkoi hokea sitä iloisesti ja osoitteli kohteita sanoen kakka.

Olen oppinut, että ei haittaa, jos kädet pyyhkii lapsen peppupyyhkeeseen. Ei se ole niin justiinsa. Ennen lasta, kun kyläilin lapsiperheessä, katsoin huolella käsipyyhkeen paikan. Nykyään ajattelen, että samaa kaikki, pyyhe kuin pyyhe. 

Olen oppinut, että häviän 1-vuotiaalle. Itsetuntoni tuskin tulee kasvamaan lapsen kasvaessa. Kun kuvittelen keksineeni jonkun tosi hyvän piilon kaukosäätimelle tai vessaharjalle, niin ei mene kauaa, kun hän keksii sen. Hän on kerta toisensa jälkeen paljon ovelampi kuin mitä minä luulen.

Olen oppinut, että aika menee nopeasti. Ja lapsi kasvaa liian äkkiä. Et voi enää uskoa, että se on joskus käyttänyt 50 cm bodya. Se näyttää nuken vaatteelta.

Olen oppinut, että lapsen lahjat ovat äidin lahjoja. Jos lapsi saa jotain lahjaksi, tuntuu se siltä, kuin se olisi oikeastaan äidille. Sitä on niin onnessaan lapsen puolesta. Lapsen myötä ei enää osta itselleen juuri mitään. Mutta kaikki lapselle ostettu tuntuu täyttävän sen ilon! Se on kuin itselle ostaisi.

-Iida

KUVAT // Krista Olsson Fotoprofiili

perhe vanhemmuus lapset raskaus-ja-synnytys
Kommentit (2)
  1. Viimeiseen pitäisi lisätä, että lapsen mielestä taas äidin lahjat ovat myös hänelle, ja ihan kaikki muukin, mitä äiti omistaa. Tämä jatkuukin sitten pitkään, pätee meillä osittain vielä teini-iässäkin. Mutta varsinkin päti taaperoiässä. Tietenkään äidillä ei ole mitään ikiomaa. Ja miksi se sitä kaukosäädintäkään piilottelee tai nostelee puhelintaan ylähyllylle, nehän on yhteisiä leikkikaluja <3.

    1. Hyvä huomio, niin totta😂😂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *