Kaksi kuukautta muutosta

Todella monet ovat kyselleet, olenko sopeutunut uuteen kotiin. Ja todellisuudessa minusta tuntuu siltä, etten olisi koskaan muualla asunutkaan. Helsinki vilahtelee ajatuksissani, mutta siellä asumisesta tuntuu olevan puoli ikuisuutta. Vaikea käsittää, että muutosta on vasta kaksi kuukautta. Koko kahdeksan vuoden Helsingissä asuminen on kuin sarja tapahtumia, jotka päättyivät muuttoon ja nyt aloitin kliseisesti uuden sivun tai oikeastaan kokonaisen kirjan. Sain ystävältäni lahjaksi avaimenperän tekstillä ”love”, jonka hän oli aikoinaan saanut lahjaksi. Rakkaus on kiertänyt ja nyt se tuli minulle. Kiinnitin sen tämän kodin avaimiin ja haluan uskoa, että täällä tulee olemaan paljon rakkautta.

Sopeutumiseen vaikuttaa tottakai suuresti se, että asumme paljon lähempänä perhettäni ja muita sukulaisia. On ihana vain piipahtaa kylässä puolin ja toisin arjen lomassa. On ihanaa mennä mummin tai isomummon hiukkalaatikolle retkelle tai käydä iltapalalla serkuilla. Perheen spontaani näkeminen on siis ihanan helppoa. Eemi on sen ikäinen, että hän osaa läheiset nimeltä ja nauttii heidän kanssa olemisesta, joten siitä minullekin tulee hyvä mieli. Tuntuu ihanalta, että voin tarjota lapselleni monia rakkaita ihmisiä elämään tämän muuton myötä. Toki ne oli sitä aiemminkin, mutta ei samassa mittakaavassa kuin nyt.

Lisäksi uusi kotimme on ihana ja tunnen sen todellakin kotina, jossa voin hyvin nähdä itseni asuvan pidemmän aikaa. Meillä on kaikki mitä me kaksi tarvitsemme ja siihen päälle vielä omat huoneet! Kahden kuukaudenkin jälkeen jaksan iloita siitä, että minulla on ovellinen huone. Siis ihan oma huone. Se tuntuu joltain tosi omalta, pyhältä paikalta!

Palveluita on niukasti siihen mihin olin tottunut. Kuten kirjoitinkin postauksessa Mitä kaipaan Helsingistä. Kun Helsinki tulee ajatuksiini, näen siellä vapauden. Näen mahdollisuudet, auringon, meren, valoisat illat, terassit ja ystävät. Kaipaan sieltä asioita, joita en oikeasti kaipaa. Ne on tavallaan kuin unelmia, jotka eivät ole totta.Uskon, että kesä ja sosiaalinen media saavat kaipaamaan Helsinkiä. Katselen ystävien kuvia ja videoita kesäisestä Helsingistä hieman kadehtien. Minäkin haluisin Teemu Auran Pullabiilille, istumaan Löylyn terassille ja tanssahdella kesämekossa helmat heiluten aurinkolasit silmillä. Jokainen jakaa niitä ihania hetkiään kesästä ja minulle tulee se tunne, että minunkin pitäisi, minäkin haluan. Tuntuu vain, että siitä on ikuisuus, kun minä elin tuollaisia hetkiä. Eikä se edes liity asuinpaikkaan, vaan siihen, että minulla ei ole samanlaista vapautta yksinhuoltajana. Olen lapseen todella sidottu, oli asuinpaikka mikä hyvänsä. Toisten vapauden näkeminen, saa kaipaamaan vapautta. Vaikka ei elämä ole kenelläkään glitteriä ja terasseja joka päivä.

En todellakaan Helsingissä asuessani lähtenyt keskustaan pyörimään joka päivä. Ja kun menin, halusin aika äkkiä takaisin kotiin siitä ihmispaljoudesta. En todellakaan lähtenyt työpäivän jälkeen keskustaan, en edes silloin ennen lasta, vaan suuntasin ruokakauppaan, salille tai ihan vaan kotiin. Suurimman osan vuodesta on pimeää, loskaista, räntäistä tai sateista, jolloin haluaa vain kotiin. Poikkeusolojen aikaan, kun koko Helsinki tuntui olevan suljettu, huomasin, ettei minulla ollut edes mitään tarvetta mennä keskustaan arjessani. Mitä vähemmän muutenkin pyörii kahviloissa ja kaupoilla, sitä vähemmän ostaa tai keksii uusia tarpeita itselleen, jotka on pakko saada.

Olen monta kertaa miettinyt, että elämäni on rauhallisempaa ja stressittömämpää. Minulla on paljon vähemmän tarpeita, elämä on jotenkin yksinkertaisempaa. Ajan maantietä, jota ympäröi pellot. Katson sinistä taivasta. Pellot eivät näy päättyvän koskaan. Niinä hetkinä mietin, että ajaminenkin on niin rentouttavaa täällä, sen sijaan, että ajaa moottoritiellä Helsinkiin tai keskustan hälyssä. Aina, kun lähden ulos, ilahdun ihmisistä. Joku hymyilee aina, joku sanoo kivan sanan aina ja joku jää hetkeksi ihastelemaan lastani. Ruokakauppias tuntee minut ja heittää iloisena vitsiä. Torikauppias on iloinen saadessaan minut asiakkaaksi jälleen, sillä hän muistaa minut metrin mittaisena. Kukkakauppias tietää jo ennakkoon mitä laitetaan. Katson jäätelökioskia ja muistelen niitä kaikkia kesiä, kun itse tein kioskissa palloja. Törmään entiseen koulun rehtoriin ja hän toivottaa tervetulleeksi takaisin. Jokin tälläisessä yhteisöllisyydessä on ihanaa ja turvallista.

Paluu juurille tuntui joskus todella ahdistavalta ajatukselta. Äitini ehdotti sitä, kun odotin ja hän ehdotti sitä monta kertaa vauvan syntymän jälkeen. Minua ahdisti ja nolotti. Pelotti jopa, että elämästäni tulee tylsää ja vapaus viedään, en enää pääse mihinkään. Ei kukaan nyt halua muuttaa jonnekin, jossa ei ole ”mitään”. Vauvan kanssa tulin menneeksi ja liikkuneeksi todella paljon, silloin se onnistui vielä omien ehtojen mukaan, siksi ehkä pidin Helsingissä asumista niin tärkeänä. Taaperonkin kanssa voi tehdä paljon ja liikkua hyvin, mutta kyllä se on kaikille nautinnollisempaa, jos se tapahtuu lapsen ehdoilla ja ne huomioiden. Siksi aloin tuntea olevani jumissa myös Helsingissä. En päässyt mihinkään. Nyt koen, että mahdollisuudet omaan aikaan ovat kuitenkin paremmat, vaikkei palveluita olekkaan samalla tapaa. Arki on kuitenkin helpompaa ja toimivampaa ja elämä koostuu pääasiassa arjesta. Helpompi arki tekee pidemmän päälle onnelliseksi. Vaikka on asioita, joita kaipaan Helsingistä, en kaipaa siellä asumista yhtään tällä hetkellä! Nyt täällä on koti ja on aina ollutkin se kotikoti.

-Iida

 KUVAT // Leena Warén

Kommentit (10)
  1. Onpa mukavaa kuulla pohdintojasi juurille muuttamisesta! Samaistun siihen mitä kirjoitat pienen paikan tuomasta stressittömyydestä ja yhteisöllisyydestä. Muutin 1.5 v. sitten Helsingistä poikaystäväni lapsuudenkaupunkiin hänen työkuvioiden vuoksi. Koko tämän ajan olen itse reissannut noin tunnin matkaa Hkiin pari kertaa viikossa. Minulle muutto ja muutos ei ollut helppo, omat ystävät ja perhe jäivät Helsinkiin enkä tuntenut täältä ketään. Olen ystäväpiirini ensimmäisiä joka muuttaa ns. maakuntaan. Ystävät varoittelivatkin että nyt elämäni sitten loppuu ja jämähdän tänne ja luovun unelmista ja kunnianhimosta. (Öö..?) Yllätyin niistä ennakkoluuloista ja pienestä naljailusta jota muutto aiheutti. Ihan kuin Helsinki olisi ainoa paikka viettää ihmisarvoista elämää! Nyt pystyn jo vitsailemaan omasta ”landelaisuudestani” ja nautin luonnosta joka on aina lähellä ja jatkuu loputtomiin. Meillä on toiveena pienokainen ja sellaisen kanssa tämä kaupunki olisi täydellinen.

    1. Kiitos! Tuo on niin totta, että maakunnissa asumiseen liittyy paljon asenteita, juurikin, että elämä loppuu ja siellä ei ole mitään. Itsekin toki siihen ajatteluun olen sortunut, vaikkei se todella pidä paikkansa, eikä siellä tule jotenkin ”juntiksi”. Tuntuu siltä, että kaikki sijoittuu Helsinkiin ja muutkin kaupungit jäävät helposti Helsingin varjoon. Ja oikeasti halutessa todellakin pääsee Helsinkiin!
      Tsemppiä sinulle ja toivottavasti olet saanut tai saat ystäviä myös nykyiseltä asuinpaikalta!

  2. Ihania kuvia! Olipa hyvä, että muutitte sinne maalle. Oikein mukavaa loppukesää sinulle ja Eemille!

    1. Kiitos todella paljon ja ihanaa kesää myös sinne!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *