Kun kaikki hyvä loppuu ja melankolia alkaa

Istun keittiön pöydän ääressä. Tosi huonossa ryhdissä, yöpaita vielä päällä ja katselen läppärin näyttöä. Join jo kahvin eikä siitä ollut mitään apua. Joku alkaa ajaa trimmerillä ikkunani alla. Hemmetti. Alkaa ärsyttää. Eemi on aamun ensimmäisillä päiväunilla ja olin päättänyt käyttää tämän ajan työn tekoon. Kirjoittaa jotain vähän älykkäämpää kuin mitä tämä teksti, mutta trimmerin ääni katkaisee ajatukseni.

Muutenkin kaikki järkevä ajattelu on mennyttä. Olen muutaman päivän jo surrut, tehnyt surutyötä ja vellonut siinä tunteessa. Siinä tunteessa, että kaikki on ohi, lopussa. Aamuisin avaan parvekkeen oven ja nyt sieltä on tulvinut sisään kylmempää ilmaa. Illalla on jo hämärää, kun käyn nukkumaan. Kauhealla työllä asensin pimentävät rullaverhot ja nyt ne voisi hyvin jättää vetämättä.

Vaikka eletään vielä loppukesää, niin minä suren jo sen loppumista etukäteen. Minua nimittäin pelottaa syksy. Minua pelotaa pimeys. Minua pelottaa miten jaksan. Mietin viime syksyä ja talvea. Mietin niitä hyvin pimeitä öitä ja päiviä ihan pienen vauvan kanssa kaksin. En haluaisi luopua valosta, sillä se teki minusta aivan uuden ihmisen ja nyt pelkään menettäväni sen syksyn tuuliin ja pimeyteen. En juuri muista viime syksystä mitään, kevät veti minut valoon, nosti henkiin. En oikein edes osaa kertoa miten selvisin, jos joku kysyy. Kai ne oli ne hormonit.

Syksyllä vauvani täyttää vuoden. Tuskin hänen kanssaan on ihan niin pimeetä sentään kuin vuosi sitten. Onhan hän aika valoisa tyyppi. Mutta sekin surettaa, että on on jo iso, vaikka onkin edelleen hyvin pieni. Mihin tämä aika oikein meni? En oikeastaan haluisi sittenkään, että hän kasvaa. Haluisin jäädä hänen kanssaan tähän hetkeen.

Syksy. Se on pian. Muutama viikko syyskuun alkuun. Miksi elokuun alku on mennyt ihan ohitseni? Mitä minä olen oikein tehnyt? Olen istunut yöpaidassani puolille päivin. Sitä minä olen tehnyt. Lähtenyt ovesta vasta iltapäivällä toisten päiväunien jälkeen. Syksy tuo haikeutta ei vain vauvavuoden päättymisesta, vaan näiden yöpaidassa vietettyjen aamujen päättymisestä. Syksyn jälkeen on mentävä töihin. Selviänkö siitä? Selviänkö siitä, että saan lapsen päiväkotiin ja itseni päiväkotiin? Selviänkö aamuista ja illoista, kauppareissuista ja ruoanlaitosta? Milloin minä sitten ehdin kirjoittaa? Pystyköhän sitä handlaamaan pimeyden, kahden työn ja lapsen? Kuntosalin nyt voi ainakin unohtaa.

Olo on melankolinen. surullinen ja haikea. Aikaa tuntuu olevan enää niin vähän jäljellä. Vaikkei mikään oikeasti lopu, muuttuu vain. Ja minä muutun.

Nyt Eemi heräsi. Trimmerikin hiljeni sopivasti.

-Iida

Kuvat / Sara

hyvinvointi lapset vanhemmuus mieli
Kommentit (8)
  1. Olen yh-äiti, lapset tosin jo koulussa, mutta kesän loppuessa on aina samat tunteet. Vietämme kesällä paljon aikaa sukulaisten kanssa ja ystäviäkin tuntuu olevan helpompi tavata. Tuntuu, että syksyllä ja talvella ydinperheet haluavat olla viikonloput keskenään. Olen talvi-ihminen, enkä kärsi pimeästä, mutta siitä kyllä, että ihmiset käpertyvät koteihinsa ja on välillä vähän yksinäistä, vaikka tietysti lapsista on paljon seuraa. Koululaisten kanssa voi jutellakin kaikenlaisesta. Silti uuden lukuvuoden alkaessa on aina pieni ahdistus siitä, miten taas jaksan ja pärjään. Toisaalta työ tuo erilaista mielekkyyttä arkeen kuin kotiäitinä oleminen.

    1. Totta, arkena on enemmän itsekseen eikä töiden jälkeen tule oikeen lähdettyä ystäviä ja sukulaisia tapaamaan. Voimia <3

  2. Mul on niin samanlainen fiilis <3 Nyt, ja ihan joka vuosi kun kesä kääntyy syksyksi. Niin haikeata. Kun on ollut niin valoisaa ja hienoa, ja olen kesällä tavannut mun perhettäni enemmän kun muuten, ja myös ystäviä, jotka muuten asuvat kauemmalla.
    Mua kummastuttaa vähän että mä tunnen tätä niin voimakkaasti aina joka vuosi, kun taas useammat mun lähipiirissä ei ollenkaan. Mut mä näen sen itse niin, et luonto vaikuttaa mihin, ja oikeastaan kaikki tämä on vaan kiitollisuutta. Oon niin kiitollinen kaikesta mitä olen saanut kokea tän kesän aikana, ja se tunne nousee jotenkin loppukesäiltojen pimeyden myöten. Tämä kesä on kohta ohi, ja se ei tule uudestaan. Elämä ei lopu mutta kesä kylläkin. Ja syksy tulee kesän sijaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *