Mikä pelottaa?

fullsizeoutput_b77.jpeg

Terveys. Se pelottaa. Ennen en juurikaan miettinyt terveyttä niin laajasti, kuin nyt lapsen saamisen jälkeen. Nykyään tulee mietittyä lähinnä kaikki skenaariot sairauksista kuolemaan asti läpi. Erityisesti mietin omaa kuolemaa, en pelkää sitä, mutta pelkään sitä, mitä lapselle käy. Kuka siitä huolehtii ja mihin se menee, millainen elämä sille tulee? Miten lapsi pärjää ja miten muut läheiset, miten minun äitini? Raskausaikana pelkäsin ulokkeeksi muodostunutta mahaa. Mitä, jos joku tönäisee tai osuu siihen? Sama suojelun tarve lasta kohtaan on jatkunut ja se tuo mukanaan myös pelkoa. Lapsen terveys menee täysin oman edelle ja pienetkin muutokset lapsen terveydessä tuovat pelkoa. 

Ajaminen. Pelkään autolla ajamista. Tai en pelkää aina, mutta en myöskään pidä siitä. Ajan, jos täytyy, mutta mielummin annan muiden ajaa ja istun itse kyydissä. Minä olen heinäkuussa 2017 nukahtanut rattiin moottoritiellä, ajanut itseni sairaalaan ja autoni romuttamolle. Tuon jälkeen menin nopeasti autonrattiin, jottei siitä tulisi liian iso pala, mutta kieltämättä en tykkää ajaa itkevä vauva autossa, pimeällä ja yksin. Mieluusti sitten niin, että joku toinen aikuinen on myös kyydissä, vaikkei se vahingon sattuessa auta, mutta auttaa siihen ahdistukseen, joka toisinaan autoillessa tulee. 

Oma elämä. Pelkään, että onko minulla enää omaa elämää. Pääsenkö koskaan enää elokuviin, jos vauvakinoa ei lasketa. Pääsenkö koskaan enää musikaaliin, konserttiin tai teatteriin? Entä hierojalle tai kasvohoitoon? Tai kuntosalille useamman kerran viikossa tai uimaan uimahalliin? Pääsenkö koskaan viettämään iltaa ulos ja tanssimaan? Tai nukunko enää koskaan niin kuin ennen lasta? Toki tiedän, että nämä asiat on jollain tapaa joksus järjesteltävissä, mutta tässä tilanteessa se tuntuu hyvin kaukaiselta ja tuottaa huolta. Monet asiat, jotka ennen oli hyvin tavalisia, ovat nykyään arvostettavaa luksusta.

 

fullsizeoutput_b7a.jpeg

Parisuhdestatus. Sinkkuus. Olenko aina yksin, planeetan ainoa sinkku? Siis ihan tyhmää ajatella ja edes pelätä sellaista, mutta pelkään silti. Tuntuu mahdottomalta. Tuntuu hullulta. Olen katsonut aika monet kaverien erot ja katsonut kuinka he löytävät uuden parisuhteen. Kuinka monet erot ja uudet suhteet pitää vielä katosa ja uudet erot? Yksin oleminen ei pelota itsessään. Mutta ehkä se pelottaa, että saako antaa itsestään ja saada toiselta, saako läheisyyttä. Voiko joku joskus hyväksyä ja ottaa vastaan minut kaikkien ominaisuuksieni kanssa lapsineen ja blogeineen? 

Intiimi kanssakäyminen. Seksi. Onko sitä enää koskaan? Ajatus tuntuu hyvin hyvin hullulta. Ennen kaksi viikkoa oli pitkä aika, nyt viisi kuukautta ei tunnu missään. Enää en voisi kuvitella ajautuvani vain tilanteeseen, kuten ennen. Ja synnytyksen jälkeen seksi saa uuden merkityksen, ainakin minun pääni sisällä. Tunnen olevani, kuin uudelleen syntynyt neitsyt ja haluan sen ekan kerran olevan merkityksellistä. Suoraan sanottuna haluan olla jonkun sellaisen tärkeän kanssa. Jonkun, jolla on paljon väliä. Jonkun, joka on muutakin kuin seksi ja nautinto. Lisäksi pitäisi tuntea hyvin, jotta siitä tulisi mitään lapsi samassa asunnossa. En tosin tiedä miten ihmiset sen muutenkaan tekevät rauhassa ja nauttien, ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että vauva voi kohta herätä. 

 

-Iida

fullsizeoutput_b79.jpeg

 

Kommentit (8)
  1. Pinja Mitrovitch
    10.1.2019, 14:28

    Hey babe,
    Ymmärrän kaikki kohdat ja pelot, vaikka ite oonkin hyvin erinlaisessa elämäntilanteessa.
    Luota universumiin ja sen sanomaan, asiat ihan varmasti sutviutuvat paikalleen. Jutellaan kun nähään, nyt vastaan sun tekstariin (unohtu) 😀

    yst. Pinja

  2. Ongelmahan ei ole vain, saako hoitajaa, vaan se, että ei välttämättä raatsi mennä illalla kuntosalille/leffaan, jos on ollut päivän töissä pienokaisesta erossa. Suomessa on edelleen tosi vaikeaa saada lyhennetty työaika/osa-aikatyötä, jotta aikaa pienelle lapselle olisi enemmän. Itse olin osa-aikatyössä taaperoaikana, mutta Helsingissä päivähoitomaksu oli osa-aikapaikastakin niin korkea, että teki tiukkaa. Mutta jos yh on kokoaikatyössä, lapsen hoitopäivistä tulee helposti tosi pitkiä. Suomessa on vahvasti sellainen ajatusmalli, että joka lapsia tekee, saa myös selviytyä heidän hoidostaan ihan itse.

    1. Totta! Vielä en ole tuon ongelman edessä, mutta pian kyllä. Ja silloin oman työpäivän jälkeen yhteinen aika illalla on todella lyhyt. Ja tosiaan rahalla on todella iso merkitys, eikä yhteiskunta todellakaan työ riittävästi.

      1. ”Suomessa on vahvasti sellainen ajatusmalli, että joka lapsia tekee, saa myös selviytyä heidän hoidostaan ihan itse.”

        Suomi on yksi parhaita maita hankkia lapsia. Suomen äitiysloma- ja tukimalli on maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Vain Ruotsissa ja Norjassa on samantyyppinen yhtä kattava malli. Suosittelen perehtymään esim. Jenkkien järjestelmään niin alkaa tuntua Suomen malli ihan ylenpalttiselta luksukselta!

        1. Olet ihan oikeassa, itse olin Briteissä töissä päiväkodissa, jossa oli 3kk ikäisiä vauvoja. Eli Suomessa moni asia on todella hyvin, mutta on myös edelleen tekemistä, jotta olisi paremmin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *