Miksi olen niin onnellinen

Viime aikoina en ole voinut välttyä siltä. Se on mielessäni vähän väliä. Ajattelen sitä juodessani aamukahvia, ulkona hiekkalaatikolla, työntäessäni rattaita ja illalla ennen nukkumaan menoa. Miten minusta tuli näin onnellinen?

Mistä ihmeestä tämä onni on tullut? Onko se kokonaan lapsen ansioita vai onko tässä muutakin mukana?

  Aamulla herään hänen iloiseen jutteluun ja lähden hakemaan häntä pois pinnasängystä. Otan hänet syliin ja tuoksuttelen tuota pientä tyyppiä. Edellisestä kerrasta kun on kokonainen yö aikaa. Haen maidon ja käymme vierekkäin minun sängylleni. Minä pitelen häntä vierelläni ja hän juo maitoaan. Miten ihanalta tämä hetki tuntuukaan. Maidon juotuaan hän rummuttelee mahaani ja käy välillä köllimään päälleni. Naurattaa aivan valtavasti ja hänkin nauraa, kun minä nauran.

Hän istuu rattaissa ja juttelee. On paljon tavuja. Uusia tavuja, uusia yhdistelmiä. Ehkä vähän tunnistettavia sanoja. Bussi ajaa ohitse. Hän kääntää päätään. Pian meidät ohittaa useampi pyöräilijä. Vau, onpa nyt liikennettä ja ihmeteltävää! En kuitenkaan kuule mitään. Näen vain hänen suuret, kauniit ja säihkyvät silmät.Katson niitä ihaillen. Näen niissä rakkauden. Ai, että miten rakastan häntä.

Katselen, kun hän touhuaa omiaan. Nousee seisomaan ja miettii kuinka pääsisikään alas. Katson, kun hän vetää laatikot tyhjiksi ja levittää tavarat. Hän viihtyy niiden parissa pitkään. Käyn välillä katsomassa miltä ruoka uunissa näyttää ja palaan takaisin hänen luokseen. On pakko kaapata hänet lattialta syliin ja kääntää hänet itseeni päin. Minun on ihasteltava häntä hetki. Sitten voin laskea hänet takaisin lattialle ja mennä itse perässä. Olenhan paras kiipeilyteline sentään!

Kuvittelin, että olin ihan onnellinen ennen häntä. Minulla oli unelmia ja tavoitteita. Koin, että minulla oli mahdollisuuksia tavoitella niitä, saavuttaa ne. Koin, että elämäni oli hyvää, mutta se olisi voinut olla parempaa. Mutta se oli kuitenkin ihan hyvää. Oli paljon ilon aiheita ja kiitollisuutta.

Mutta se ei ollut tälläistä. Nytkin minulla on unelmia ja tavotteita. Näen, että minä voin ne saavuttaa, näen, että minä voin tehdä ihan mitä vain. Voin toteuttaa kaiken, jos oikeasti haluan. Minusta tuntuu, että joka aamu herää perhoset mahassa. Minussa asuu onni. Sisälläni paistaa, vaikka ulkona sataa tänään. Silloin ei ollut tälläistä.

Minä kuvittelin antaneeni hänelle elämän, mutta hän antoikin minulle elämän. Nyt minä elän. Elämäni alkoi hänestä. Minun elämäni, se elämä, joka on minun näköistä, omaa ja tuntuu minulta. Se, jota olen halunnut elää ja josta olen haaveillut. Hän saa minut eloon. Nyt minä olen minä.

Hän näyttää minulle mikä minussa on hyvää. Hän näyttää minulle mitä tulisi kehittää. Hänen ansiostaan olen sellainen, kun olen aina halunnut olla, mutten jostain syystä ole osannut. Hänen takiaan pidän itsestäni, tunnen itseni paremmin ja olen saavuttanut tasapainon, rakkauden itseeni ja elämääni. Hänen takiaan minulla on hyvä itsetunto, hän on tuonut minut realistiseen valoon ja auttanut itsetuntemuksessa. Nyt minä tiedän kuka olen. Nyt minulla on paikka ja tehtävä. Nyt minä olen onnellinen. En edes tiedä mitä enempää voisin toivoa tähän hetkeen. Kaikki ylimääräinen on vain onnea onnen päälle.

-Iida

Kommentit (10)
  1. Sofia Okkonen (sairainsilmin blogi)
    12.7.2019, 23:40

    Ihanat kuvat ja teksti <3 Vaikka en itse voi saada lapsia niin olen onnellinen sinun puolestasi Iida! On ihanaa katsoa tuota teidän onnellisuutta ja elämää 🙂

  2. essikaroliina
    12.7.2019, 12:39

    Kiitos koskettavasta kirjoituksesta Iida. Olen kahden pienen pojan äiti, ja samaistun tekstiisi täysin. On tämä vaan elämän parasta aikaa <3 Kaikkea hyvää teille Eemin kanssa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *