Miten me vietämme isänpäivää?

Lapsuudessa isänpäivän kaava oli selkeä. Aamulla herättiin ennen isää. Hipsittiin porukalla keittiöön tekemään aamupalaa. Kaikkia iskän herkkuja, kuten pekonia ja munakokkelia. Keittiössä haisi rasva ja aina joku ruskisti pekoneistä vähän rapeempia kuin oli tarkoitus. 

Kun kaikki oli valmista, lähdettiin herättämään iskää. Jokaisella oli kädessään omatekoinen kortti ja ehkä joku pakettikin. Hypättiin iskän päälle sänkyyn, halittiin ja ojenneltiin tärkeinä kortteja. Tottakai jokainen viidestä halusi olla ensimmäisenä vuorossa. Isä luki ja ihaili. Äiti hymyili. Sitten lähdettiin aamupalalle. 

Lounaalle päästiin ravintolaan. Se oli niin hienoa. Ja todella harvinaista. Usein isänpäivänä pääsimme kiinalaiseen ravintolaan. Se oli isän ja äidin herkkua. Ne friteeratut banaanit jäätelöllä oli parasta mitä muistan ja se kala-akvaario ravintolan aulassa! 

Joitakin vuosia myöhemmin nuo hetket vaihtuivat vierailuihin hautuumaalla. Isä kuoli äkillisesti vuonna 2007 vähän ennen isänpäivää. Hautuumaalla käyminen on tuntunut monesti väkinäiseltä. Sellaiselta, joka on pakko tehdä, koska on isänpäivä. Se on kuitenkin ajan saatossa muodostunut osaksi isänpäivän viettoa. Kuten monella muullakin. Marraskuun hämärässä hautuumaa muuttuu suureksi kynttilöiden valomereksi. Emme ole ainoita, jotka sytyttää kynttilän.

Isänpäivä on aina ollut vaikea.

Ei vain siksi, että isä on kuollut, vaan siksi, että minulla on myös biologinen isä. Olen aina tiennyt hänet, muttei hän ollut osana lapsuuttani. Tänäänkin mietin, että pitäisikö minun laittaa hänelle joku viesti. Hyvää isänpäivää tuntuisi teennäiseltä, koska olemme niin vähän tekemisissä. 

Vaikka miten tiedän, ettei muiden isänpäivänvietto ole minulta pois, on tämä päivä, jolloin pysyttäydyn poissa Instagramista ja Facebookista. Merkki- ja juhlapäiviin liittyy aina vaikeita tunteita, varmasti ihan jokaiselle. Ei ehkä juuri tähän päivään, mutta johonkin toiseen. Jostain syystä merkki- ja juhlapäivinä tuntuu kuin olisi ainoa maailmassa omien tunteidensa kanssa.Tuntuu, että kaikki ovat yhdessä, on kauniit kattaukset ja ihana tunnelma. Tuntuu kuin olisi ainoa, jolla on toisin. Vaikkei se todellakaan pidä paikkansa.  Juhlat ovat myös kaupallistuneet, joka osaltaan vääristää mielikuvia juhlapäivistä ja saa olon tuntumaan kurjemmalta. Sosiaaliseen mediaan jaetaan tähtihetkiä ja valtamedia mainostaa meille mielikuvia juhlapäivistä; isälle tohvelit, äidille kukkia, ystävänpäivänä illalliselle ja jouluna kuusenkoristelua perheen kesken. 

Haluaisin, että voisin suhtautua isänpäivään kuin mihin tahansa päivään. Haluaisin, ettei se tuntuisi missään tai vaikuttaisi minuun mitenkään. En kuitenkaan osaa. Onkin ollut tärkeää hyväksyä, että se saa tuntua. Joinakin vuosina enemmän ja toisina vähemmän.  Saa surra, saa kaivata ja olla sydän syrjällään. Olisipa isä täällä. Saa olla vihainen, pettynyt ja ajatella, että olisipa päivä ohitse. Olisipa joku, jota voisi ylpeydellä sanoa isäksi. Saa itkeä, saa toivoa ja saa olla kateellinen. Olisipa tuollainen isä. Vaikeita tunteita ei ehkä koskaan pääse pakoon, mutta niiden kanssa oppii elämään.

Me vietämme isänpäivää juhlien minun kahta pappaani, eli lapsen isoisoisiä ja minun pikkuveljäni, joka viettää nyt ensimmäistä isänpäiväänsä. Tänä vuonna lapseni ymmärtää ensi kertaa tälläisten juhlien merkitystä.Taannoin lapseni sanoi minulle leikin lomassa: ”Äiti mua ei hoida noi miehet”. Kyselin häneltä, että ketkä kumman miehet, mistä miehistä hän oikein puhuu. Lapseni tokaisi: ”Noi isät”. Kerroin hänen oleva ihan oikeassa, häntä ei hoida isä tai isät, vaan häntä hoitaa äiti. Isänpäivä on toki tullut esiin myös varhaiskasvatuksessa. Kerroin hänelle tulevasta isänpäivästä ja sanoin, että molemmille papoille tehdään sitten kortit ja veljelleni, joka on lapseni kummisetä. Lapseni totesi siihen, että mummoille ja mummille kanssa. Niinpä huolella kaikille iso- ja isoisovanhemmille valmistui kortit sekä Eetu-kummille.

Olen kertonut varhaiskasvatuksen henkilökunnalle avoimesti yksinhuoltajuudestani. Tähän asti lapseni on tehnyt kortin minulle. Tänä vuonna hän oli siitä aivan täpinöissään. Kortti oli pakattu kirjekuoreen ja avasimme sen heti päiväkotipäivän jälkeen, kun kortti annettiin mukaan. Lapseni hihkui onnea kortistaan: ”kato äiti, sulla on makaroninenä”. Onhan tämä vähän kuin minun juhlani myös. Tai ei niin vähääkään. Olen yksin kahden paikalla. Ja olen kyllä ylpeä ja kiitollinen miten hienosti meillä menee ja miten hyvää työtä olen tehnyt. 

Tulevaisuus näyttää millaiseksi tämä päivä meidän perheessä muotoutuu ja ketä lapseni haluaa muistaa. Minua vai jotain muuta tärkeää aikuista.  Tätä päivää ei voi sulkea, sillä lapseni kasvaa osana yhteiskuntaa. Toivon, että varhaiskasvatuksessa ja koulussa osataan jo tänä päivänä huomioida perheiden monimuotoisuus ja huomioida lapsen perhetilanteet sensitiivisesti. Toivon, ettei kenenkään lapsen tarvitse tuntea häpeää tai syyllisyyttä perhemuodostaan. Ei ole missään nimessä lapsen vika, jos toinen vanhempi puuttuu, osallistuu miten huvittaa tai on nukkunut pois. Lapsi ei ole vastuussa tai syyllinen aikuisten ratkaisuihin.

Minun lastani ei hoida isä, häntä hoitaa äiti. Tottakai sitä vanhempana toivoo, ettei tämän tarvitsisi olla lapselle vaikea päivä. Toistaiseksi voin vain vastata avoimesti hänen esittämiinsä kysymyksiin, kertoa hänen elämässään läsnä oleville aikuisille avoimesti meidän perhemuodosta ja tuoda hänelle itselleen esiin erilaisia perhemuotoja. Onneksi hän saa kasvaa niin upeassa perheessä. Hän saa katsoa mummoani, joka elää yksin, äitiäni, joka elää yksin ja minua, joka elää yksin. Mahtavia naisia useammassa sukupolvessa. Läheltämme löytyy eroperheitä, uusperheitä ja yhdenvanhemman perheitä. Kerron hänelle erilaisista perheistä käyttäen lähipiirin perheitä esimerkkeinä. Hänellä on myös kolme hienoa kummisetää ja monta rakasta aikuista elämässä, sellaisia, jotka haluavat kuulua hänen elämäänsä aidosti.Yksi puuttuu, mutta paljon on tilalla. Meiltä löytyy myös useampi kirja, joissa käsitellään perheiden monimuotoisuutta. Näitä on esimerkiksi Sulon ja Elsin uudet naapurit (Tammi), Bonussisko (Mäkelä) ja Meidän pihan perhesoppa (Tammi).

Voin vain toivoa, että näin voin helpottaa hänen vaikeuksiaan tulevaisuudessa. Tulee hän tuntemaan sitten mitä tahansa, olen hänen vierellä, eikä hänen tarvitse olla koskaan yksin. Varmasti tämä tulee jollain tavalla olemaan aina vähän vaikea päivä. Hän kuitenkin kasvaa tähän perhemuotoon ja tässä perheessä. Hän ei ehkä osaa muuta kaivata. En tiedä. Aika näyttää.

-Iida

LUE MYÖS

Ajatuksia isänpäivästä

Itsemurha läheisen silmin

Minun tarinani

Miten kertoa lapselle toisen vanhemman puuttumisesta?

suhteet vanhemmuus tapahtumat-ja-juhlat ystavat-ja-perhe
Kommentit (12)
  1. Multa kysyi naapurin lapsi että onko sun lapsella isää? Sanoin että ei ole. Joillain ei ole, joillain on äiti ja isä, joillain kaksi äitiä tai kaksi isää tai vaan isä, että paljon on erilaisia perheitä. ”Okei!” Oli vastaus. Jos kaikissa perheissä käytäis tollanen simppeli asia läpi kuten perheitä on erilaisia (ja ihmisiä), uskon että päästäs pitkälle! Lapset oppii sen heidän perheensä ihan normaaliksi – mun lapsen mielestä meidän perheessä ei ole mitään ihmeellistä KUNNES joku muu kysyy, ihmettelee tai kyseenalaistaa. On mun lapselta kysytty että hakeeko sun iskä sua koskaan päiväkodista, lapseni vastannut ”eikun mulla ei oo iskää” ja siihen tämä lapsi taas ”okei!” Ja myös neuvoloissa / lääkäreissä joskus mainittu isä niin hän olkia kohautellen vaan mainitsee että eikun mulla on äiti. Tiedän että (vaikeampia) kysymyksiä vielä tulee, mutta niin kauan kun ei välttele kysymystä vaan antaa just niitä simppeleitä vastauksia ja kertoo että perheitä on erilaisia, uskon että pääsee pitkälle. Ymmärrän että isänpäivä voi olla vaikea monelle mut itse kun ollut alusta asti yksin niin se ei tunnu haikealta ja on vaan päivä muiden joukossa, mut ymmärrän että muille voi tuntua <3

    1. Niin samaa mieltä!

  2. Ajattelisin että sen isän menetyksen tuntee ihan eri tavalla kuin sen että ei ole sitä isää varsinaisesti koskaan ollutkaan. Itse kun on aluksi kasvanut isän kanssa ja sit kokenut isän hylänneen, isänpäivä jotenkin tuntuu aina pahalta kun muistuttaa siitä. Mutta toisaalta mulla ei esim. ikinä ole ollut toista isoisää, kun mummi otti itsellisenä naisena kasvattilapsen ja kasvatti hänet yksin. Siihen aikaan ollut varmaan tosi erikoista! 😂 Mutta mulle se oli aina normaalia. Muistan kun joskus ala-asteella luokkakaverit ihmetteli että miten mulla muka ei oo toista pappaa ollenkaan, niin tokaisin vaan että mun mummi on sellanen supermummo että hoitaa papankin hommat. Ja näin olikin ♥ Isänpäivänä erityisesti ootte mielessä te superäidit, kuten sinä ja mun mummi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *