Neljä kuukautta äitinä

Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin?

Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan.

Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.

Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan.

Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat.   Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.

-Iida

Kommentit (18)
  1. Paljon tsemppiä itkuhetkiin ja öihin! Kiva, että kerrot rehellisesti tunnoistasi.

    Minullakin on nelikuukautinen vauva. Koen, että aika on juurikin mennyt ihan älyttömän nopeasti (tämä ei muuten johdu siitä, että vauvamme olisi jotenkin helppo, hän on ollut itkuinen tapaus). Käsittämätöntä, miten valtavaa haikeutta voi tuntea muutaman KUUKAUDEN takaista aikaa kohtaan?! Se tuntuu kuin ihanalta unelta, kun lapsi oli ihan kirppu vastasyntynyt. Kunpa sen vaan voisi elää uudelleen ja pysäyttää tämän ajan nyt – sitä toivon välillä niin, että kipeää tekee.

    Ehkä omalla kohdallani tähän vaikuttaa sekin, että on niin epävarmaa, saammeko koskaan elää näitä hetkiä uudestaan – tämän ensimmäisenkin saamiseksi tarvittiin lääketiedettä. Onneksi hänet saimme <3 Raskaus, synnytys ja nyt tämän pikkuvauvan kanssa eläminen ovat oikeasti olleet elämäni ihanimpia asioita. Toki välillä raskaita, mutta uskon, että harva oikeasti arvokas asia elämässä tulee vaivatta.

    Arvostan sitä, miten jaksat, vaikka itkujen keskellä ei ole sitä toista syliä, johon lykätä, kun itsellä meinaa hajota pää. Hyvä sinä!

    1. Kiitos ihanasta kommentista! Varmasti moni asia ja lähtökohdat vaikuttavat. Toki itsellekin tulee haikeus, kun vaikka kuvia tai videoita katselee ja toivon, että saan tämän vielä kokoa uudelleen. Mutta iloitsen myös suuresti vauvan kasvusta ja odottelen niitä uusia taitoja ja asioita, jotka helpottavat elämää. 

      Mutta onnea teille aivan valtavasti <3

  2. Mulla on 4,5 kuukauden ikäinen vauva ja samaa oon ihmetellyt, aika on mennyt jotenkin tosi hitaasti!! Vaikka aina kaikki hokee kuinka se vauvavuosi vaan hujahtaa ohi ja pian se vauva ei olekaan enää vauva. No, musta se ei ainakaan vielä oo hujahtanut minnekään 😀 odotan jo kovin, että vauva kasvaa tästä vielä vähän ja arki helpottaa. Hän heräilee öisin kahden tunnin välein ja oon kyllä tosi väsynyt välillä. Ja ensimmäistä kertaa sitten yli 10 vuoteen en pode vauvakuumetta, hah! Vaikka onhan tuo pallero niin ihana, mutta on tää hiton raskasta välillä 🙂

    1. Oi niin samaistun! Aika kuluu hitaasti, kun odottelee, että elämä helpottaa. Mäkin odotan sitä, että oppisi edes istumaan, niin voisi olla syöttötuolissa jotain syöden sillä aikaa, kun teen ruokaa tai voitaisi yhdessä ruokailla. Koko ajan jotain odotettavaa :DD

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *