Olen sairastunut koronaan

 En edes tiedä mistä aloittaisin. Tunteiden kirjo on ihan valtava. Pelottaa, surettaa, huolettaa, stressaa, itkettää, ahdistaa ja toisaalta tunnen helpotusta. Tavallaan on ollut vain ajan kysymys, koska koronavirus tulee omalle kohdalle. Tavallaan sitä on odottanut jo vuoden ja elänyt pienessä pelossa jo vuoden. Vuoden mittaan olen moneen kertaan miettinyt, että mitä teen jos sairastun. Todellisuus oli kuitenkin tietyllä tapaa shokki. Vaikka miten miettii etukäteen, ei näihin tuntemuksiin osaa varautua etukäteen.

Sain tämän viikon tiistaina tiedon, että olen Eemin kanssa altistunut koronavirukselle. Altistuminen oli tapahtunut viikonloppuna perhepiirissä.Kyseinen perheenjäsen oli altistunut koronalle päiväkodissa ja saanut positiivisen testituloksen. Heti tiedon saatuani jäimme karanteeniin. Onneksemme altistuminen oli perhepiirissä, sillä saimme tiedon sitä kautta todella nopeasti ja pystyimme reagoida.

Tiistai-iltana minulla alkoi päänsärky ja kurkkukipu. Tai kuvittelen niin, sillä aivan heti altistumistiedon saatuani tuntui, että olen kaikkien oireiden vallassa. Varasin koronatestit keskiviikolle, minulle ja Eemille. Tavallisesti korona itää 1-14 vrk ja oireet alkavat 4-5 päivää altistumisesta. Minulla oireet alkoivat reilun kahden päivän kuluttua altistumisesta, jonka takia hakeuduin testiin melko aikaisessa vaiheessa. Koronatesti oli meille molemmille ensimmäinen, joten tietysti sekin jännitti suuresti.Testin ottaminen ei onneksi ollut kamalaa, epämiellyttävää toki, mutta nopeasti ohi. Kamalampaa oli pitää omaa lastaan kiinni, pidellä kyyneliä ja sanoa, ettei ole mitään hätää, kun häneltä otettiin testi. Aivan ihana hoitaja kuitenkin kehui meitä vuolaasti ja antoi Eemille hienon tarran.

Keskiviikkona oireeni olivatkin voimistuneet ja minulle tuli vahvasti sellainen olo, että olen sairastunut koronaan. Kurkku oli kipeä ja yskitti. Päätä alkoi iltaa kohden särkeä voimakkaammin ja lämpö nousta. Myöhään keskiviikkoiltana sain viestillä tiedon positiivisesta koronatestin tuloksesta. Eemin tulos oli negatiivinen, joka yllätti. Toki voi olla, että hänellä virus itää pidempään ja positiivinen tulos näkyy myöhemmin. Tai sitten minä tartutan hänet tai ehkä hän välttyy koko koronalta.

Tällä hetkellä minulla on kurkku kipeä ja kuivaa yskää. Parin päivän perusteella olen huomannut oireiden pahentuvan iltaa kohden. Luonnollisestikin toivon lievää tautia itselleni. Suurin huoli on oma jaksaminen, jos oireet pahenevat. Miten jaksan hoitaa lastani, jos olen todella kipeä? Voi kun voisikin sairastaa yksin ja huolehtia vain itsestään, nukkua kun nukuttaa ja katsoa sarjoja toisensa perään! Mitä sitten, jos me molemmat olemme todella kipeitä samaan aikaan? Kuinka siitä sitten selviää, puhumattakaan, jos jompi kumpi tai molemmat joutuu sairaalahoitoon. Ja valehtelisin, jos en olisi miettinyt omaa kuolemaakin tässä ja itkenyt sitä. Monella korona on kuin mikä tahansa kuumetauti, mutta sitten on ne joille se on jotain muuta ja sitä ei voi kukaan etukäteen tietää miten tauti omalla kohdalla käyttäytyy.

Pelottaa miten monta viikkoa meneekään eristyksessä, jos Eemi sairastuu vaikka minun jälkeeni. Miten jaksan henkisesti ilman minkäänlaisia kontakteja? Miten selviän tästä ajasta taloudellisesti, sillä töitä on nyt hyvin vaikea tehdä. Kelan tartuntapäivärahaan on toki oikeus yrittäjälläkin YEL:n mukaan, muttei se kovin kummoinen summa ole, kun maksan minimi YEL:ä. Monia kaupallisia yhteistöitä on nyt pakko siirtää eteenpäin.

Minua pelottaa miten kaikki järjestyy. Minua uuvuttaa ajatus pitää huolta itsestäni, lapsestani, töistä ja kodista. Oli kipeä tai ei, on pyykkiä pestävä, on mietittävä mitä tänään syödään ja tällä hetkellä sumplia kuka tuttu voi auttaa minkäkin asian suhteen. Huoli muiden perheenjäsenten puolesta on suuri, kuka auttaa ja ketä, kun olemme samaan aikaan karanteenissa/eristyksessä?

Minua pelottaa, että jäänkö ihan yksin. Mediassa on paljon puhuttu siitä, ettei sairastuneet halua kertoa sairastumisestaan, kun pelkäävät muiden suhtautumista. Moni on kertonut sairauden jälkeen ihmisten välttelevän ja mietin, että käykö minulle nyt näin? Jäänkö ihan yksin? Haluaako kukaan enää tavata minua, miten meihin suhtaudutaan päiväkodissa tämän jälkeen, hoidetaako lastani normaalisti? Pelkäävätkö ihmiset minua tämän jälkeen kuin minä olisin se tarttuva tauti? Minua pelottaa eristyksen yksinäisyys. Minä, lapsi ja meidän 65 neliötä. Syyttävätkö altistuneet minua?

Minua hävettää. On todella kamalaa kertoa itse altistaneensa jonkun. Se tuntuu aivan hirveältä, vaikkei sille mitään voikkaan. Tuntuu kuin olisi tehnyt pahimman luokan syntiä. Tartunta hävettää. Tottakai olisin voinut olla tapaamatta perhettä ja läheisiä, mutta olen tehnyt valinnan tavata. Olen pitänyt sitä oman jaksamisen kannalta tärkeänä.

Minua huolettaa myös oma lapseni. Hän ei tietenkään ymmärrä mitä karanteeni tarkoittaa tai eristys. Hän ei ymmärrä miksi ei saa tavata ketään eikä mennä päiväkotiin. Minua harmittaa niin paljon hänen puolestaan, että sydämeen sattuu. Vaikka todellisuudessa tämä on varmasti pahempi paikka minulle kuin hänelle. Lapset sopeutuvat nopeasti hyvin erikoisiinkin tilanteisiin. Tiedän, että toiset ovat saaneet jatkuvasti pelätä altistumisia ja olleet vuoden aikana moneen kertaan karanteenissa. Osa on joutunut rajoittamaan elämäänsä paljon enemmän kuin me, sillä emme kuulu riskiryhmiin. Että kyllä me selvitään. Monella on ollut paljon pahemmin. Vaikkei se tietysti minua juuri nyt lohdutakkaan, kun sydän täyttyy huolesta ja silmät kyynelistä. Lapseni halaa pehmopupuaan ja sanoo: ”Ei mitään hätää pupu”. Onneksi meillä on toisemme. Vaikka pelottaakin miten omasta lapsesta jaksaa huolehtia, jos oireet pahenevat, antaa hän kuitenkin voimaa jaksaa ja kääntää ajatukset positiivisiksi.

Vaikeaa on myös se, ettei vertaistukea oikein ole. Kukaan perheestäni tai läheisistäni ei ole sairastanut koronaa. Vielä hetki sitten en henkilökohtaisesti tuntenut ketään koronaan sairastunutta. En yhtään tiedä mitä odottaa taudilta. Kaikki kokemukset perustuvat someen. Onneksi ja onneksi somessa useampi on viime aikoina jakanut sairastumisiaan ja korona-arkea hyvinkin avoimesti. Ne ovat iso tuki tällä hetkellä kun voi samaistua edes sitä kautta ja fiilata tuntemuksia.

Nyt odottelen yhteydenottoa tartuntatautiyksiköstä. Vielä kukaan ei ole ollut tämän viikon aikana yhteydessä altistumisesta eikä nyt tästä tartunnastakaan. Ruuhka on ilmeisesti suuri ja tartuntojen jäljityksessä kestää. Siinä mielessä siis hyvä, että saimme tiedon altistuksesta asianomaisilta ja olen itse voinut nyt heti olla yhteydessä henkilöihin, jotka olemme saattanut altistaa.

Kaiken tämän pelon, surun, huolen ja ahdistuksen keskellä on myös helpotus. Nyt se sitten sairastetaan ja oletettua on, että taudin sairastaminen antaa immuniteettia.

-Iida

KUVAT: Yozen / NXM Foto

Kommentit (38)
  1. Kyllä ihminen pärjää kun on pakko. Älä kehitä paniikkia itsellesi.
    Mä jouduin yh:ksi mieheni tehtyä itsemurhan. Lapset olivat 5 kk ja 2,5 vuotta.
    Ei ollut apua suvusta tai ystävistä. Kunnan kodinhoitaja kävi joskus että pääsin asioilleni.
    Mm. Keuhkokuumeessa tein ruokaa ja huolehdin lapset. Tein vain välttämättömän, koska voimia ei ollut muuhun. Lasten korvarumbat ja toisen astman hoidin, puhumattakaan ns lastentaudeista. Itselleni puhkesi kilpirauhassairaus.
    Älä panikoidu äläkä anna mielikuvituksen juosta liikaa. Keskity menemään eteenpäin vain vaikka 5 sekuntia kerrallaan.
    Mun lapset on jo ihania aikuisia. Kyllä kaikki onnistuu kun muita vaihtoehtoja ei ole kuin onnistua.
    💜💕💞💗💜

    1. Kiitos, näinhän se menee. Kaikki tunteet saa siitä huolimatta tulla ja mennä, pakkohan se on aina lopulta pärjätä. Onneksi tosiaan yksinhuoltajuudesta on omaa kokemusta ja olen saanut kasvaa yksinhuoltajaäidin rinnalla, kun isämme teki itsemurhan. Hän on hyvä tsemppi!

  2. Voi ei, todella kurja kuulla. Tsemppiä ja pikaista paranemista!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *