Onnellinen loppu

 

Vasta kun sä tulit minun tarinaan,
on jokaisella sivullani tarkoitus
Sä saat mut luottamaan, että luet mut loppuun
Mun koko sydän sinut tähän haluaa
Olet minun peloilleni karkoitus
Sä saat mut uskomaan onnelliseen loppuun”

Kuulin tämän Kaija Koon uuden biisin jokin aika sitten ja siitä saakka olen soitattanut sitä kotona joka päivä. Jopa Eemi tunnisti laulun ruokakaupassa sen soidessa radiossa. Tulen laulusta niin surulliseksi ja niin onnelliseksi samaa aikaa. Kertosäkeen sanat saavat sisälläni tunneryöpyn ja kehoni lämpimäksi.

Tulen niin surulliseksi, etten voi omistaa tätä laulua kenellekään. Minulla ei ole ketään, josta voisin ajatella kyseisellä tavalla. Tuntuu, että olen ollut suuremman osan aikuisiästäni yksin. Välillä tuntuu, että peli on menetetty. Välillä pelottaa niin paljon, ettei halua edes haaveilla. Tuntuu siltä, etten osaa ottaa ketään vastaan.

En voi edes kuvitella nukkuvani kenenkään vieressä! Nukun mahdottoman huonosti. Mitä lähempänä joku on, sitä enemmän alkaa ahdistaa. Alkaa ahdistaa, että omasta ajasta pitäisi antaa vielä jollekin toiselle. Sitä on niin vähän ja niin monia joille itsestään haluaisi antaa. Pakokauhu iskee, jos kuvittelen asuvani jonkun kanssa yhdessä. Miten siitä selviäisi? Mitään useamman lapsen ja aikuisen uusperhekuvioita en halua edes ajatella.

Samaa aikaa minussa herää kunnon taistelijatar, jonka sydän huutaa, että hemmetti kyllä minäkin! Minäkin vielä saan sanoa nuo sanat ja omistaa tämän biisin jollekin. Joku vielä tulee tähän tarinaan, pyyhkii pelot ja saa uskomaan onnelliseen loppuun. Joku tulee osoittamana kaikki huoleni turhiksiJa se tulee olemaan paljon parempaa, mitä olen edes koskaan osannut kuvitella.

Se epätoivo vain iskee niin herkästi. Erityisesti, kun pian olen ollut 4 vuotta sinkkuna. Siis NELJÄ ja se on oikeasti kauan, kun ajattelee, että olen 27-vuotias. Enpä neljä vuotta sitten ajatellut, että sinkkutaipaileeni olisi näin pitkä. Tuntuu, että kaikilla muilla on kumppani ja kaikki muut vielä löytävät sen ihan salamana. Enkä vain voi olla miettimättä miksi minun kohdallani kaikki menee toisin. Miksi minun tarinaani ei eksy kukaan? Eikö olisi jo aika, minun vuoro? Neljän vuoden odottelun jälkeen?

Vaikka tunnen olevani hyvin kyynistynyt, on sydämessäni aina toivoa. Aina kuitenkin haluan uskoa, että minun tarinaan tulee vielä se luku, jossa kerrotaan rakkaudesta. Aina kaikista vastoinkäymisistä huolimatta haluaa luoda itselleen sitä toivoa, että vielä joku päivä. Pakko. Erityisesti nyt, kun eletään poikkeuksellisia aikoja, haluaa uskoa entistä lujemmin onnelliseen loppuun.

-Iida

suhteet sinkkuus rakkaus
Kommentit (25)
  1. anonymous123
    31.3.2020, 16:03

    Mulla on ihan täysin samanlaisia ajatuksia – joskin olen 25-vuotias ja sinkkuutta takana kohta jo 7 vuotta. Lapsuuden naiivit ajatukset kumppanista ja perheen perustamisesta itsestäänselvyytenä satuttavat nykyään. Mahdoton olla vertailematta itseään ympärillä oleviin ystäviin, jotka ovat seurustelleet vuosikausia, ostavat yhteistä ensiasuntoa ja suunnittelevat häitä. Se on ollut pitkään minunkin unelmani, mutta en ole sitä saanut – en edes kokea rakastetuksi tulemista tai huonoakaan suhdetta. Kaikki tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, sillä näihin seitsemään vuoteen on mahtunut varsin kivuliaasti päättyneitä juttuja ja äärimmäistä epäonnea miesrintamalla. Kieltämättä sitä on muuttunut kovin skeptiseksi, ja aina ei ole helppo ylläpitää tuota mainitsemaasi uskoa ja toivoa siitä, että jonakin päivänä onni osuisi omalle kohdalle. Tämä yhdistettynä skeptisyyteen ja epätoivoon ei varmaan varsinaisesti myöskään houkuttele hyviä miehiä luokseni? 😀

  2. Voi Iida,olet vielä niin nuori:) Sinulla on koko elämä aikaa löytää kumppani ja varmasti hänet löydätkin. Unohdan aina tekstejä lukiessani ikäsi,vaikutat paljon kypsemmältä kuin iältäsi olet:)

    Itse tapasin puolisoni ollessani 27-vuotias. Sitä ennen olin enemmän ja vähemmän sinkku, muutama vuoden mittainen parisuhde takana ja paljon satunnaisia suhteita. Muistan tuolloin,että koin olevani jo tosi vanha ja yksin. Nyt tämä tuntuu vähän hassulta, 39 vuotiaana, mutta silloin se oli totisinta totta.

    Muistan sen ahdistavan olon ja yksinäisyyden tunteen. Etenkin viikonloppuna se iski,arkena oli muuta ajateltavaa.

    Hyvää kannattaa odottaa…:)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *