Tapahtui kerran Helsingissä osa 5

Tämä tapahtui tänä keväänä, vain jokin aika ennen muuttoamme. Olin sinkkuäitiyteni aikana kuullut monet kerrat vitsailtavan, että leikkipuistossa sitten isket jonkun ihanan sinkkuisän! Aika monta tuntia puistossa viettäneenä, ajattelin, että ei se ole mahdollista. Todella todella vaikea tietää kuka nyt on sinkku! Todella vaikeaa alkaa jutella kenenkään kanssa, kun jokainen juoksee oman taaperonsa perässä pitkin puistoa. Joskus on voinut erehtyä luulemaan, että joku katsoo sillä silmällä ja sittemmin tajunnut, että hänen lapsensa vain sattuu olemaan takanasi kiipeilytelineessä.

Mutta! Olen saanut todistaa, että treffikutsun saaminen lähileikkipuistossa on mahdollista!

Olin lähipuistossa Eemin kanssa. Eemi halusi mennä keinumaan isoon verkkokeinuun, jonne hänet nostin ja annoin vauhtia. Pian keinuun hyppäsi selkeästi isompi lapsi, noin 4-5-vuotias. Hänen isänsä juoksi keinulle pahoitellen tilannetta. Isä pyysi lastaan poistumaan keinusta. Minä sanoin hänelle, että he mahtuvat hyvin keinumaan yhdessä. Isä varmisteli asiaa moneen kertaan ja sanoin, ettei ole hätää, lapseni on tottunut kyllä muihin lapsiin.

Siinä me sitten seisoimme vierekkäin ja katsoimme keinuvia lapsiamme. Aika luontevasti keskustelu ohjautua lapsiin, ikään ja nimeen. Esittäydyimme myös toisillemme, josta keskustelu jatkui luontevasti. Pian isä puhui lapselleen italiaa, johon lapsi vastasi italiaksi. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen, sillä harvoinpa leikkipuistossa Helsingin laitamilla törmää italiaa puhuvaan vanhempaan. Innostuin, sillä puhun myös itse italiaa, mutta hyvin harvoin enää kieli on käytössä ja onkin osaksi päässyt unohtumaan. Tästä syystä otinkin osaa keskusteluun italiaksi, josta mies innostui silminnähden.

Hän kertoi olevansa osin italialainen ja minä taas kerroin seurustelleeni nuorempana italialaisen kanssa, jolloin opin kielen. Hän kysyi sopisiko liittyä seuraamme, jos lapsemme vain viihtyisivät yhdessä.

Keskustelimme ainakin tunnin yhdessä ja pääosin italiaksi. En todellakaan aina ihan täysin tajunnut kaikkea, mutten myöskään kehdannut sanoa sitä, joten nyökyttelin vain ymmärtäväisenä. Onneksi hän oli aktiivinen ylläpitämään keskustelua. Puhuimme yllättävän laajasti eri aiheista ja niinpä tulin kertoneeksi hänelle, että olen lapseni kanssa kaksin.

Myöhemmin ilmaisin hänelle, että meidän on kyllä tehtävä nyt lähtöä. Pakkasin lapseni rattaisiin ja suuntasin portille. Hän tuli lapsensa kanssa vilkuttelemaan meille heipat. Siinä hetkessä mies sanoi: ”Onko meidän mahdollista pitää yhteyttä? Ei kai tämä jää tähän, ehkä voimme tavata uudelleen puistossa ja muutenkin? Onko mahdoton ajatus, että saisin numerosi?”

Silmäni suurenivat ja suuri varmaan unohtui auki. Tuntui epätodelliselta! Tämä oli se elämäni leffahetki, en näyttänyt tunnetta ulospäin, mutta sisälläni oleva Iida hihkui ja hyppi. Tilanne oli unohtumaton ja hetki sinällään todella ihana. Elävä todiste siitä, että tälläistä voi todella tapahtua ihan oikeasti ja edelleen muistelen kohtaamista suurella lämmöllä, vaikka tilanne ei sittemmin minun puoleltani saanutkaan jatkoa.

-Iida

KUUNTELE MYÖS MUUT OSAT

KUVAT // Sipriina Saari

Kommentit (2)
  1. Niin kivat kuvat – erittäin hyvä valokuvaaja. Heja naturlighet!

    1. Kiitti Marra, tosi ihanat ja raikkaat kuvat mustakin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *