Vanhemmuuden kielteiset tunteet

Viikonloppuna hermojani kiristi. Hyvä etten sunnuntaina hakannut päätä seinään, kun olin ollut kolme päivää lapseni kanssa ilman ainuttakaan sosiaalista kontaktia. Enpä olisi uskonut, että oikeasti odotan, että pääsen töihin maanantaina!

Viikonloppuna tuntui, että en pysty tähän. Ei ole yhtään omaa aikaa, kaikki on epävarmaa ja sekaisin. Koti on kaatopaikka, jossa kaikki tavarat on levällään, kun olemme pääasiassa vain kotona. Taapero vetää kaiken alas ja toisaalta myös sallin sen, koska saan ehkä hetken olla rauhassa. Taaperon alkava tahtoikä haastaa, hän kiukuttelee pienestäkin. Riittää, että hän vähän kieltää tai sukka on huonosti, niin johan heittäydytään lattialle. Viimeinen niitti on lyhyet päiväunet ja iltaa kohden väsähtänyt taapero, joka roikkuu housun lahkeessa. Hän haluaa syliin, mutta ei viihdy sylissä. Siinä hetkessä ajattelin, että voihan helvetti. Ei auta laskea kymmeneen, vaan tarvii laskea ainakin tuhanteen ja muistaa hengittää.

Tämän hetkinen tila varmasti aiheuttaa enemmissä määrin jokaisessa kielteisiä tunteita ja jopa aggressioita. Tavallaan olen onnellisessa asemassa, että pääsen töihin, vaikka siinä on omat riskinsä. On varmasti todella kuormittavaa tehdä etätöitä, leikittää taaperoa ja hoitaa koululaisten läksyjä, sietää kaaosta kotona ja hoitaa ruoka-ja pyykkihuolto. Kaikki elää tällä hetkellä poikkeuksellisia aikoja. Kuormitustekijöitä on enemmän jokaisella ja lisäksi pitää sietää epävarmuutta. Huomaan tämän tilanteen ainakin itselläni nostavan omaa ärsytyskynnystäni. Tasapainoilua, joustamista ja keskeneräisyyden sietämistä joutuu harjoittelemaan päivittäin.

Kielteiset tunteet omaa lasta kohtaan ovat ihan normaaleja ja kuuluvat vanhemmuuteen. Niitä ei kannata hävetä tai sysätä taka alalle. Lapsillekin on hyvä näyttää, että elämään kuuluu moninainen tunteiden kirjo. Mikään tunne ei ole toistaan huonompi. Liian usein kielteiset tunteen leimataan huonommiksi ja niin tuomista esiin pitää hillitä. On todella luonnollista, että uupuneena ja väsyneenä pienetkin asiat tuntuvat suurilta ja saavat isot mittasuhteet. Sitä saattaa ajatella päässään kaikenlaista, katua omaa lastaan tai vihaavansa koko lasta. Sitä saattaa romahtaa itkemään ja sanoa, ettei jaksa. Sitä saattaa tiuskasta lapselle, kun se ei ole hetkeäkään hiljaa ja anna yhtään rauhaa työntekoon. Viimeinen niitti saattaa olla, kun lapsen nukkumaan meno vain venyy ja venyy ja oma aika valuu sormien läpi.

Itselleni vanhempana kaikkein vaikeinta on ollut juurikin omien tunteiden kohtaaminen. Välillä vanhemmuus on niin ihanaa ja hetken päästä huutaa tyynyyn pahaa oloaan. Oma kasvun paikkani on pettymyksen sietämisessä. Useinkaan lapsi ei tee mitään väärää eikä oikeasti voi käytökselleen mitään, mutta minun aikuisena pitäisi voida. Mutta se on niin hemmetin vaikeaa! Pahimpia paikkoja minulle ovat ne hetket, kun olen suunnitellut tekeväni jotain, joka ei lapsen tarpeiden takia onnistukkaan. Puran omaa suuttumustani ja pahaa mieltä lapseeni. Vaikka kyse onkin omasta kipuilustani.

Raivon purkautuessa tulee seuraavaksi huono omatunto. Huono omatunto siitä, mitä ajatteli tai sanoi. Tuntuu heti siltä, että nyt on huono vanhempi. Hyvä vanhempi ei koskaan menettäisi hermojaan, ei koskaan huutaisi ääneen tai tiuskaisisi. Saattaa kaduttaa ja hävettää. Tuntuu pahalta ettei voi olla tarpeeksi läsnä lapselle, tarpeeksi rauhallinen ja seesteinen, niin kuin haluaisi, tarpeeksi sitä ja tarpeeksi tätä. Sitä alkaa syyllistää itseään, sillä syyllistäminen on helppoa, muttei johda mihinkään.

Lapsen kanssa voi ja pitää keskustella tunteista. Lapselle voi kertoa, että tänään todella huono päivä ja vanhemmalla on paha mieli. Lapselle voi kertoa miksi vanhempi käyttäyty niin kuin käyttäyty ja pyytää anteeksi. Aikuinenkin voi pyytää lapselta anteeksi. Samalla lapselle tulee opettaneeksi valtavan paljon tärkeitä taitoja elämään. Hän oppii tunnistamaan omia tunteitaan ja sanoittamana niitä. Hän oppii arvostamaan erilaisia tunteita ja näkee tunteiden suuren kirjon. Hän oppii käsittelemään erilaisia tunteita erilaisia tunnetiloja ja reaktioita, joita varmasti tulee kohtamaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Elämä ei koskaan kenelläkään ole vain niitä myönteisiä tunteita ja se on hyvä tehdä näkyväksi ilman häpeää.

Uskon, että jokainen vanhempi pyrkii tekemään nytkin parhaansa ja se todellakin riittää!

-Iida

KUVAT // Salla Seppälä

Kommentit (2)
  1. Tsemppiä! Itsekin muistan kummastakin lapsesta,että rankin aika oli ikävuodet 1-2 vuotta. Juurikin siksi, että koko ajan pitää repiä tavaroita hyllyistä, hajottaa, sotkea ja aiheuttaa kaaosta. Lisäksi tuon ikäistä pitää vahtia tauotta, ettei onnistu nielaisemaan pienesineitä tai loukkaamaan muuten itseään. Usein annoin sitten ruuanlaiton lomassa tutkia esineitä laatikoista, jotta saisin jotain tehtyä. Siinä kyllä meni aika moni asia rikki, mm. lähes kaikki cd-levyjen kannet, cd-levyt naarmuille, monitoimikoneen osat säpäleiksi yms.

  2. Mie kans...
    31.3.2020, 19:16

    Kiitos 💓

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *