Yksinhuoltajuus ei ole yhtä kuin surkeus

Luin alkuviikosta Heli Vaarasen Ylelle kirjoittaman kolumnin Yksinhuoltaja, sinä olet timantti. Vaaranen sanoo kirjoittavansa heille, joille kunta maksaa elatustukea ja heille, jotka elättävät lastaan yhdellä palkalla. Tiivistetysti kolumnista tuli sellainen olo, että yksinhuoltajat ovat aina vähävaraisia, väsyneitä elämäänsä ja heillä on raskasta. Se keskittyi yksinhuoltajuuden häpeään ja vähävaraisuuteen.

On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa olla yksinäinen. Usein tuntuu pahalta, ettei ole toista aikuista rinnalla tai toista vanhempaa. Vaikean paikan tullen on yksin. Kun lapsi sairastaa, kun itse sairastaa tai kun on ostettava uusi kodinkone rikkinäisen tilalle. On ihan totta, että yksinhuoltajan tulot ovat alhaisemmat kuin kahden vanhemman mediaanitulot. On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa joutua miettiä ja stressata rahaa paljon enemmän kuin kahden vanhemman perhe. On ihan totta, että yksinhuoltaja saattaa olla joskus väsynyt, mutta niin saattaa moni muukin.

Yksinhuoltajuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että kunta maksaa elatustukea, se ei tarkoita aina sitä, ettei toinen vanhempi olisi mukana elämässä. Se ei myöskään aina tarkoita sitä, että olisi vähävarainen ja väsynyt vanhemmuuteen. Yksinhuoltajuus voi myös olla tietoinen valinta ja lapset on hankittu hedelmäityshoidoin, jolloin talouden on pitänyt olla kunnossa. Perheitä on hyvin monenlaisia. Yksinhuoltajan perheessä toisella vanhemmalla voi olla tapaamisoikeus lapsiin. Toinen vanhempi saattaa maksaa elatusapua ja osallistua taloudellisiin kustannuksiin. Yhteishuoltajuusperheissä ja ydinperheissä saatetaan olla myös väsyneitä, ei se ole yksinhuoltajien oikeus. Samoin vähävaraisuus saattaa vaivata myös ydinperhettä, uusioperheitä tai eroperheitä. Voi olla kahden opiskelijan perhe tai vanhemmat ovat työttöminä. Kenelle vaan voi sattua jotain hyvin yllättävää, joka ajaa taloudelliseen ahdinkoon, ei se ole perhemuodosta kiinni. Perheiden tilanteet ovat erilaisia, väsymystä ja huolia on varmasti kaikilla. Minulla oli niitä jo ennen lasta. Muistan olleeni välillä paljon väsyneempi silloin kuin nyt.

Minusta yksinhuoltajuus ei ole pelkästään raskasta. Minulle alku oli kaikkein raskain, mutta nyt olen jo hyvin pitkään ajatellut, että elän elämäni onnellisinta aikaa. Koko ajan ajattelen, että nyt olen onnellinen ja lapseni on parhaassa iässä juuri nyt. Minusta on aivan ihanaa olla vanhempana minun pojalleni ja tehdä hänen lapsuuttaan. Hän on tehnyt elämästäni kokonaisen ja antanut elämälleni suunnan ja tarkoituksen. Tunnen itseni tarpeelliseksi jokaisena päivänä ja joka päivä koen, että saan tehdä paljon hyvää hänen kauttaan. Minullakin on rahahuolia, minäkin koen yksinäisyyttä ja välillä väsyttää. Mutta päällimmäisenä tunnen valtavaa onnellisuutta, että elämässäni on niin suurta rakkautta. En kertaakaan ole hävennyt sitä, että olen yksinhuoltaja. Päin vastoin, olen ylpeä omasta vanhemmuudestani. Usein yleisessä keskustelussa tuntuu unohtuvan vanhemmuuden positiiviset tunteet.

Minusta ei ole oleellista tässä maailmassa miettiä kenellä on raskaampaa kuin toisella. Minusta olisi tärkeää korostaa empatiaa ja inhimillisyyttä, kun kohtaamme toisiamme. Puhua enemmän ystävällisyydestä ihan kaikkia kohtaan. Minusta ei ole oleellista tarjota apua, kun kohtaa väsyneen yksinhuoltajan kauppakassien kanssa, vaan tarjota apua ihan kaikille, oli yksinhuoltaja tai ei. Minusta on oleelista tarjota apuaan jo ennen kuin kukaan on väsynyt. Minusta pienet hyvät teot ja hyvät sanat pitäisi tuoda näkyviin. Meidän kaikkien tulisi tehdä niitä toisillemme stauksesta tai asemasta huolimatta. Minusta oven avaaminen, hymyileminen ja tervehtiminen ovat hyviä käytöstapoja, joita jokaisen tulisi harjottaa. Ei ovea avata vain vaunuilla kulkevalle, vaan ovea voi pitää auki sille, kuka nyt sattuu takaa tulemaan. Enemmän ystävällisyyttä ja hyviä tapoja, toisten arvostamista ja hyvää kohtelua kaikille. Kaikki olemme ihmisiä ja loppuen lopuksi samalla viivalla. Meillä pitäisi olla sama arvo. Haluan ajatella, että olemme kaikki timantteja, kaikki tarvitaan välillä arvostusta toisilta. Tarvitaan, joku joka sanoo sen meille. Hyvin sulla menee, teet hyvää työtä, olet hyvä. Olipa kyse kenestä vaan.

On totta, että minuakin on katsottu vähän vinoon, kuten Vaaranen kirjoittaa kolumnissaan. On totta, että monta kertaa ovi on vedetty edestäni kiinni. Monta kertaa joku on sanonut ikävän sanan, kun vien vaunuilla tilaa tai olen väärässä paikassa. Monta kertaa avun pyyntöön on vastattu kielteisesti. Olen pahoittanut mieleni ja ärsyyntynyt. Mutta aivan yhtä monta kertaa joku on katsonut minuun hymyillen, aivan yhtä monta kertaa, joku on pitänyt ovea auki, nostanut rattaita. Aivan yhtä monta kertaa olen saanut hyviä sanoja ja ihanan kohtaamisen. Aivan yhtä monta kertaa olen saanut apua. Olen ollut kiitollinen.

-Iida

KUVAT // Salla Seppälä

LUE MYÖS

Miksi olen niin onnellinen?

Millaista on olla yksinhuoltaja?

Kuka maksaa yksinhuoltajan lapsen?

Lopetetaan äitien syyllistäminen

Kirje 1-vuotiaalle pojalleni

Kommentit (12)
  1. Tässä minun ajatuksia: https://www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000006345688.html

    Rakastan työtäni! Se on maailman tärkeintä. Ajattelen, että me saamme vaikuttaa siihen, millaisia tulevaisuuden tekijöitä tänne kasvaa!

    1. Onnistuin vastaamaan väärään kohtaan, mutta tämä oli siis siihen päiväkotipostaukseen tarkoitettu! 😊

  2. On myös turha ajatella, että avioliitossa (tai avoliitossa) kotityöt, vastuu lapsista, rahat ja varallisuus tai vapaa-aika jakautuisi tasan tai tasa-puolisesti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *