Ladataan...
Iidan matkassa

Sain viime viikolla aivan ihanan palautteen sähköpostilla koskien blogini tarjoamaa tukea tubulaaristen rintojen suhteen. On ihana, että ihmiset antavat ajastaan ja jaksavat kirjoittaa palautetta. Minulta on nyt muutamaan otteseen pyydetty kuvia rintojen korjausleikkauksien varrelta. Millaiset rinnat oli ja miltä ne on näyttäneet leikkauksien jälkeen. Kuvat tubulaarisista rinnoista ovat harvassa, erityisesti rasvansiirtoa koskevat muutoskuvat. Rasvansiirrot ovat siitä toki poikkeuksellisiä, että niissä saadaan joka leikkauksessa pieni muutos aikaan. Ei niin massiivista muutosta kertaheitolla kuin proteeseilla. Prosessi on hidas ja haluttuun tulokseen tarvitaan useampi korjausleikkaus. Minulla on nyt kaksi leikkausta takana ja yksi tulossa kevään aikana, jota toki odotan kovasti. Olen toki nytkin tyytyväinen tilanteeseen, kun sitä vertaa lähtötilanteeseen. Huomaan oikean rintani (kuvissa vasen rinta) pyrkivän alkuperäiseen muotoonsa, jonka vuoksi komas siirto on hyvä asia.

Olen julkaissut muutaman kuvan rinnoistani, mutta olen saanut useita toiveita kuvien suhteen. Te lukijat olette toivoneet enemmän kuvia prosessin vaiheilta ja tämän hetken tilasta. Toki rintakuvien julkaiseminen blogissa mietityttää jo oman ammattini kannalta. Olen kuitenkin jo aiemmin julkaissut kuvia rinnoistani, joten päätin myös nyt julkaista kuvan tämän hetken tilanteesta. Kyse ei ole itsensä paljastelusta vaan kehityshäiriön jakamisesta vertaistueksi. Yllättävän vähän olen kuvannut rintojani ennen leikkausta, sillä ne ällöttivät minua. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen otin muutamia kuvia. Ennen toista leikkausta en kuitenkaan kuvannut rintoja, sillä ne olivat mielestäni palanneet lähtötilanteeseen. Muutaman kuvan löysin puhelimen kätköistä! Toivottavasti näistä on tukea asiasta kiinnostuneille.

-Iida

  1. Lähtötilanne

  1. Kahden päivän kuluttua ensimmäisestä leikkauksesta. Olin todella pettynyt leikkaukseen ja rintojen muoto oli edelleen suippomainen.

  1. Kaksi viikkoa ensimmäisestä leikkauksesta

  1. Viisi päivää toisen leikkauksen jälkeen

  1. Toisen leikkauksen jälkeen rasvanottokohtani näytti tältä. Mustelmat tummuivat hurjiksi tästä.

  1. Tältä rintani näyttävät tällä hetkellä. Nännipihat ovat hieman punaiset, sillä arvet paranevat hitaasti. Nännipihat ovat nyt hieman erikokoiset ja epäsymmetriset, mutten kuitenkaan halua niille enää korjaustoimenpiteitä, sillä se oli todella kivuliasta.

Ladataan...
Iidan matkassa

Jos oikeen miettii, olen käynyt ryhmäliikuntatunnilla ehkä viimeksi 1,5 vuotta sitten. Se loppui oikeastaan siihen, etten vain saanut tunneista mitään positiivista. En jaksanut ikinä yhtä ryhmäliikunta tuntia loppuun, sillä sykkeet nousivat korkealle, pidin taukoja ja laahustin muiden perässä. Koreografiaa vaativat tunnit ovat kohdallani lähes mahdottomia, sillä minulle ei ole mitään suuntavaistoa oikean ja vasemman suhteen. Bodypump tunnit vihastuttavat, sillä en ehdi tehdä liikeitä oikein, kun tahti on järkyttävän nopea. Ja pahimpina Bodyattack tunnit, kuka jaksaa hyppiä ja pomppia yhteensä 60 minuuttia? Hyvä, jos sinä jaksat, minä en. Ärsyynnyin aina niistä muista ylijaksavaisista ja kyyläsin heitä kateellisina, kun itse pidin pakollista taukoa hiki valuen. Ryhmäliikuntatunnit tuntuivat enemmänkin pakolta "mun nyt täytyy mennä sinne", jonka vuoksi päätin vain keskittyä salin puolella treenailuun. Ryhmäliikuntatunnit ovatkin enemmän naisten juttu ja ne vetävät paljon naisia mukaansa, kun taas miehet ovat siellä salin puolella. Itse aloitin ryhmäliikuntatunneista vuosia sitten, josta uskaltauduin salin puolelle ja sitten ne ryhmäliikuntatunnit jäivät. Liikunnan kuitenkin pitää olla hyvää mieltä tuottava ja innostusta ylläpitävää, eikä pakonomaista, josta tulee toistuvasti turhautumista, ahdistusta ja huonommuuden tunnetta.

Nyt uudella salilla ei ollut minkään ketjun ryhmäliikuntatunteja ja heidän tarjonnassaan on vain muutama tunti joka päivä ja muuten virtuaalitunteja. Olin hieman skeptinen virtuaalitunteja kohtaan, mutta oikeastaan siellä saa juurikin tehdä omaan tahtiin ja vaikka lopettaa kesken, jos siltä tuntuu ilman muiden katseita. Päätin myös uskaltautua ryhmäliikuntatunnille, sellaiselle oikealle. Jännitti kyllä aivan hirveesti, sillä olin varma, että en selviäisi hengissä, kun edellisestä kerrasta oli juurikin reilusti aikaa. Menin heti eturiviin, jota keskittyisin vain itseeni ja näkisin liikkeet mahdollisimman läheltä. Silloin välttyy vertailulta ja huonommuuden tunteelta. Kymmenen minuutin lämmittelyn jälkeen olin antanut jo kaikkeni. Mietin mitä tulee tapahtumaan seuraavat 45 minuuttia. Onneksi tunnilla ei ollut koreografiaa ja liikkeet sai tehdä omassa tahdissa. Ollessani lankussa, huomasin kainaloistani valuvan hikeä käsivartta pitkin patjalle. Lisäksi siinä lankuttaessani katsoin rintojeni väliin, joka oli täynnä hikipisaroita. Ne valuivat myöhemmin alas napakoloon. Ihanaa ajattelin ja mietin milloin tämä oikein loppuu. Pidin taukoja, josta innostuneena ohjaaja tuli luokseni tsemppaamaan vähän väliä.

Tunnin jälkeen olin onnellinen sen loppumisesta. Olin myös erityisen tyytyväinen siihen, että olin pärjännyt suhteellisesti 55 minuuttia. Palautui myös mieleeni miksi en ole käynyt ryhmätunneilla. Ne on juuri niin kamalia kuin muistin. Toisaalta taas tällä tunnilla pidin ohjaajasta ja hänen ohjaustyylistään. Lisäksi huomasin, että toisten tsemppaaminen tuntui mukavalta. Lisäksi en itse ikinä jaksaisi haastaa itseäni enkä mielelläni mene mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska se tuntuu juurikin epämukavalta ja raskaalta. Ajattelin tunnin jälkeen, että yksi ryhmätunti viikossa voisi olla kohtuullinen lisä. Ennen tein sen virheen, että kävin viikon aikana liian monella ryhmätunnilla, joten tottakai se alkoi tuntua pakolta ja rasittaa liikaa. Tällä viikolla kävin uudelleen samalla tunnilla ja oikein olin odottanut sitä. Oli huomattavasti helpompaa, kun osa liikkeistä oli pysynyt samoina. Pidin edelleen taukoja ja naama kiilsi hiestä. Jäi kuitenkin hyvä mieli ja olen tyytyväinen omaan sopimukseeni itseni kanssa, että kerran viikossa on oikein hyvä.

Mitä mieltä olet ryhmäliikuntatunneista? Tuleeko sinun käytyä?

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Oma elämäni sinkkuna ei muistuta lainkaan Sinkkuelämää -sarjaa. Ei ole glitteriä, juhlia, korkokenkiä, villiä ja vapaata tai shampanjaa töiden jälkeen. Se on oikeastaan todella realistista, aitoa elämää, jonka takia samaistuin todella vahvasti Henriikka Rönkkösen teokseen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Voin suositella kirjaa todella lämpimästi, olen ihastunut! Ihastustani on jatkunut jo sen verran, että mielikuvituspoikaystävä on päässyt viereeni monena iltana. Tässä kirjassa kiteytyy, kyllä sinkkuelämäni pelottavan hyvin. Jo ensimmäisillä sivuilla mietin, kuka on kirjoittanut elämästäni kirjan. Mutta selvästi kaikki nolo ja nöyryyttävä tapahtuu myös muille sinkuille, vaikka sitä luulee olevansa ainoa. Sinkkuelämästä on kyllä glamour kaukana.

Usein olen todella kateellinen kaikille, jotka ovat parisuhteessa. Sinkkuna oleminen on niin rankkaa. Ei kukaan haluaisi olla yksin sohvalla sipsipussin kanssa lauantai iltana ja katsoa Putousta. Sitä arki nyt kuitenkin on. Ja aika usein se sitten ärsyttää, se, että on aina yksin. Sitä saattaa maata sydänsuruissaan monta päivää sohvalla töiden jälkeen, koska ei ole ketään jolle kertoa mitään. Ja se, jos mikä on raskasta, se yksinäisyyden sietäminen. Sitten toki on se toinen ääripää, jota ei kohdallani kestä usein kauaa, eli se, kun viestittelet jonkun kanssa, ehkä tapailet. Silloin kaikki on elämässäni hyvin, askel kyvyt ja hymyilet kaikelle sekä vilkuilet lakkaamatta kännykkääsi ja saatat jopa miettiä miltä näytät hääpuvussa. Sitten tulee taas se pettymys, ne sydänsurut, muutamat kyyneleet ja taas uusi mies. Samaa ympyrää, välissä toki yksinäisyyttä ja etsimistä uuden miehen saamiseksi. Sinkkuelämä kulkee tätä rataa Henriikka Rönkkäsen sanoin:

"Miehiä, yhden yön juttuja, rakkautta, etsimistä, toivomista, pettymyksiä, yksinäisyyttä ja taas miehiä."

Tästä sinkkuympyrästä on mahdollista poistua. Määritän oman elämäni kahteen erilliseen sinkkuvaiheeseen. Nyt elän sinkkuelämäni toista vaihetta. Elämäni on paljon parempaa nyt verrattaen vaiheeseen yksi. Vaiheessa yksi toimin juuri Rönkkösen kuvaamalla tavalla. Oli miehiä ja taas miehiä. Olin eronnut ja täysin kujalla sinkkuuteni kanssa. Sinkkuympyrä vei täysin mukanaan. Olin todellinen sarjadeittaaja, eikä minulla ollut mikään ongelma käydä useilla treffeillä samana päivänä. Ihastuin lähes jokaiseen. Tarrauduin jokaiseen mahdolliseen, joka vähänkään antoi siihen mahdollisuutta. Analysoin ja mietin jokaista viestiä ja hymiötä. Rakkauden kaipuuni oli niin suuri, että oli samantekevää kuka kohde oli. Olisin varmaan ottanut ensimmäisen, joka olisi suostunut jäämään. Melko usein kävi niin, että miehet vain katosivat ja jättivät vastaamatta. Vaivuin sydänsuruihin ja mietin jokaista hyvin pitkään. Siitä alkoi miesvihani. En ollut kiinnostunut kenestäkään, jokaisessa oli jokin huonosti. Tässä miesvihassani, jossa kaikki miehet olivat ääliötä jopa se kaikkein huonoin vaihtoehto tuntui hyvältä. Että olisi edes se joku, ettei tarvitsisi etsiä, pettyä ja olla yksin. No se, että palaa entiseen, ei koskaan ole hyvä vaihtoehto. Sitä en tosin silloin tiennyt.

Nyt sinkkuelämäni toisessa vaiheessa olen irti sinkkuympyrästä. Se vaati kyllä paljon sydänsuruja, kaatumisia ja pettymyksiä. Paljon oppimista itsestä ja omasta toiminnasta. Kaiken kokemani ja tekemäni jälkeen ymmärsin mistä todella oli kyse. Aiemmin luulin, että sinkkuelämä on parhaimmillaan, jos on miehiä, jotka laittavat viestiä ja joita tavata. Oli samantekevää olinko kyseisestä viestittelijästä kiinnostunut, pääasia, että viestejä oli. Luulin lukuisten miesten tekevän onnelliseksi. Tapasin paljon erilaisia ihmisiä ja muuten käytäytymistäni ja unelmia aina mukaillen miehen omia. Sitten tajusin, että toimin tavalla, jonka luulin ja toivoin tekevän onnelliseksi. Että se puuttuva kumppani korjaisi kaiken ja tekisi minut kokonaiseksi oman keskenkasvuisuuteni kanssa. NOT. Se miksi erottelen elämänstäni kaksi sinkkuvaihetta on puhtaasti se iso ero mitä tapahtui, kun ymmärsin tämän asian itsessäni ja omassa toiminnassani ja aloin toimia tavalla, joka tekee minut onnelliseksi. Tällä on ollut todella suuri ero sinkkuelämääni. Toinen sinkkuvaiheeni alkaa siitä, kun aloin tehdä asioita, jotka tuntuvat minusta mukavilta ja joita edustin, enkä asioita, joista toivoisin itseni pitävän tai toivoisin itseni olevan. Tämä myös johti siihen, että yksinäisyys tuntuu hyvältä ja mukavalta omassa elämässä, koska oman elämän sisältö on itselle mieluista. En enää kaipaa mitään, minulla on jo kaikki ja elämä tuntuu täydeltä. Mitään ei tarvitse enää etsiä täydentämään jotain puutetta ja kaipuuta. Mies ei tee minua kokonaiseksi, eikä onnelliseksi, se voi lisätä onneani ja täydentää elämääni, joka on jo hyvin.

Nyt tuntuu vaan todella hyvältä. Enää en sure, jos mies ei vastaa, enää ei ole tarve tarrautua, enää en vaivaa joka treffeillä ystäviä, enää en käy treffeillä päivittäin tai edes viikottain, enkä kenen tahansa kanssa, joka sattuu kysymään. Nykyään en käytä aikaa sen miettimiseen, oliko hän nyt kiinnostunut tai mitä hän nyt ajattelee, siihen minulla ei ole aikaa. Olen avoin ja suora. Kerron mitä haluan, kerron, jos olen kiinnostunut, kerron myös jos en ole kiinnostunut. Olen oppinut sanomaan kyllä ja ei. Olen juuri sitä mitä olen, en yritä muuttaa toimintaani treffeillä, jos joku ihastuu minuun, niin ihastuu sitten koko pakettiin. Olen oppinut olemaan stalkkaamatta, joka on ehdottomasti tärkein sinkkuneuvo.

"Edes huominen auringonnousu ei ole yhtä varmaa kuin tämä. Mitään muuta sääntöä ei tarvitse tietää. Pane ensitreffeillä, pieraise aktin aikana, pissaa ovi auki. Mutta älä jumalauta stalkkaa. Aamen. Ei muuta."

Muutama päivä sitten eräs mies kysyi minulta mikä elämässäni sytyttää. Ja olen miettinyt sitä siitä asti. Ensin ajattelin, että onpa tyhmä kysymys, sillä kaikki elämässäni sytyttää. Sitten ajattelin, että kysyjä ei ehkä ole päässyt vielä tähän vaiheeseen. Mutta minun elämä koostuu vain asioista joista pidän ja jotka sytyttää. En tee mitään, mikä tuntuu pakolta, en tee mitään vain sen vuoksi, että minun nyt tarvitsisi tehdä niin. Yksinkertaisesti ei tarvitse. Tätä kirjoittaessani makaan sängyllä ja katson pöydällä olevia tulpaaneja ja alkavaa auringonpaitetta ikkunoiden läpi. En haluaisi mikään olevan toisin. Olen todella onnellinen elämääni toisen vaiheen sinkkuna. Ja olen onnellinen, kun sain lukea Mielikuvituspoikaystävä -kirjan. Sitä lukiessa tajusin, miten onnekas sinkku oikeen olenkaan. Minulla on nimittäin ystäviä, jotka eivät saisi kirjasta mitään, he eivät voisi samaistua siinä juuri mihinkään, sillä he eivät ole eläneet sinkkuelämää. Olen niin hyvilläni mihin kaikki kokemani on tuonut <3

Ihanaa aurinkoista lauantaita!

-Iida

 

Pages