Ladataan...
Iidan matkassa

Menin äitiyspoliklinikalle yliaikaiskontrolliin 41+4 päivillä. Muutaman viikon tuota ennen oli ollut menkkakipua ja jomotusta, jotain siis alakerrassa tapahtui, mutta odottelu tuntui loputtomalta, eikä mitään suurempaa tuntunut tapahtuvan. Kaikki kotikonstit oli kokeiltu moneen kertaan ilman vaikutuksia. Vyöhyketerapia ja alupunktio mukaanlukien. 

Synnytystä aloitettiin käynnistää samana päivänä minun toiveestani. Usein käynnistystä vältetään viimeiseen asti. Suomessa raskaus on yliaikainen, kun se on kestänyt 42 viikkoa ja käynnistetään viimeistään 42+1 päivillä. Vauvoista 90% syntyy ennen 41+6 päiviä. Käynnistykseen  päätyy lopulta pieni osa. Synnytyksen ei ole enää turvallista jatkua yliaikaisena kummallekaan osapuolelle ja riskit kasvavat raskauden pitkittyessä.

Synnytyksen käynnistämiseen liittyy myös omat riskinsä. Usein mennään väkisin ronkkimaan hyvin epäkypsää tilannetta. Ja väkisin, kun keho ns. pakotetaan aloittamaan synnytys, ei se toimi luonnollisella tavalla. Ensisynnyttäjistä, joilla raskaus käynnistetään, 40% päätyy sektioon. Sanotaankin, että käynnistetty synnytys on kivuliaampi ja supistukset voimakkaampia. Aina siis luonnollinen käynnistyminen olisi paras.

Tuntuikin jokseenkin kurjalta joutua käynnistykseen. Mikä siinä omassa kehossa on vikana, kun se ei itse käynnistänyt synnytystä? Mutta vauvan kasvukin oli loppuraskaudesta tarkkailussa, koska se vaikutti pysähtyneen, joten uloshan se oli saatava.  Sf-mitta oli ollut laskussa.

Minulle laitettiin ensin ballonki. Siinä katetrin avulla viedään suolaliuosta sisältävä pallo kohdun sisälle, lapsivesikalvojen ja kohdun seinämän väliin luomaan painetta. Paine antaa keholle viestin synnytyksestä. Sen tarkoitus on kypsyttää synnytyskanavaa. 

Ballonkia pidetään max. 24 tuntia. Monesti se tippuu aiemmin, kun synnytyskanava on avautunut 3-4 cm. Minulle asenettiin ballonki 41+4 päivän aamuna klo 10.00. Lähdin kotiin odottelemaan sen tippumista. Ballonki tippuikin yöllä oltuaan 13 tuntia sisällä. Samalla selkeästi irtosi limatulppa. Aamulla 41+5 lähdin äitini kanssa sairaalaan. Lääkäri puhkaisi sikiökalvot klo 10.00. Lapsivesi alkoi lorahdella. Tuntui aivan hirveälle, kuin pissat housussa koko ajan ja aina, kun liikuit niin lisää lorahti.

Koska minulta puhkaistiin sikiökalvot, piti minun olla kiinni vauvan sydänääniä seuraavissa antureissa. Ja lyhyet johdot ei juuri mahdollistaneet liikkumista. Tavallaan sitä makasi sängyllä ja odotti supistuksia, vaikka liike edesauttaisi supistuksia. No jumppapallolla pystyin sentään istumaan.

Kello 12 aloitettiin oksitosiinitippa suoneen. Omat supistukset eivät olleet kalvojen puhkaisujen jälkeen alkaneet. Joten sain oksitosiini hormonia, joka voimistaa kohdun supistelua. Syntteettisen oksitosiinin takia supistukset ovat normaaleja voimakkaampia ja pidempiä.

Oksitosiinia aletaan antaa vähän kerrallaan ja sitä nostetaan tiettyyn määrään asti. Oksitosiinin vaikutuksesta alkoi supistukset. Ne tulivat kahden minuutin välein, mutta kestivät vain 20 sekunttia kerrallaan. Tätä jatkui koko päivä. Tilanne ei edennyt ja olin niin turhautunut. Iltaa kohden olin jo aivan väsynyt.

Kello 20.30 äitini lähti osastolta kotiin. Hän oli ollut kanssani koko päivän, eikä käynnistysosastolla voi muut yöpyä. Sain särkylääkettä, jotta voisin levätä ja nukkua. Epätoivo oli valtava ja pelko siitä, että sektioon vielä päädytään.

Olimme sopineet lääkärin kanssa, että pidämme tippaa 12 tuntia ja mietimme sitten, että pidämmekö taukoa vai mitä teemme. Hetken lepäiltyäni, lääkäri tulikin tekemään sisätutkimuksen ja sanoi minun olevan 4cm auki. Ja olin ollut 4cm auki lähes koko päivän, eli mitään ei tapahtunut. Tippani oli ollut 120ml virtauksella ja lääkäri määräsi sen nostettavaksi 150ml asti. Kello oli tuolloin 23.00, kun supistukset räjähtivät käsistä. Ne oli niin rajuja ja kipeitä, että olin aivan sekaisin. Olin myös yksin, koska yö aikaan henkilökuntaa on vähän ja äitini oli kotona.  En osannut ollenkaan lievittää kipua. Hengitin tiheästi, joka teki pahan ja oksettavan olon.

Vuorokausi siinä ehti vaihtua eli 41+6, kun minut kärrättiin synnytyssaliin. Supistuskivut olivat niin kamalia ja synnytyssalissa oli mahdollisuus lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Olin ajatellut, että sinnittelen mahdollisimman pitkään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta aika nopeasti muutin mieleni. Matkalla synnytyssaliin soitin äidilleni ja hän lähti tulemaan takaisin sairaalaan oltuaan kotona muutaman tunnin ja käyneen juuri nukkumaan. 

Äitini läsnäolo rauhoitti ja helpotti heti, vaikka kärsinkin valtavasti ja kyykin pitkin lattiaa sanoen etten synnytä ja haluan sektion. Mikään ei vain koskaan ole tuntunut niin hirveältä kivulta. Kätilö ja äiti rauhoittelivat parhaansa mukaan.

Kätilö teki synnytyssalissa sisätutkimuksen ja olin edelleen auki 4 cm. Kätilö sanoi, ettei voi antaa epiduraalia, jottei supistukseni lopahda. Sain kuitenkin spinaalipuudutuksen, jonka vaikutuksesta nukahdin tunniksi. Heräsin kauheaan kipuun. Kätilö oli sanonut puudutteen vaikuttavan henkilöstä riippuen 1-3 tuntia. Aloin pelätä, että vaikutus loppuu kohta ja kivut palaavat. Kutsuin kätilön paikalle, jotta saisin lisää lääkettä. Kätilö tuli huoneeseen ja sanoi, että ei tässä enää epiduraalia tarvita, pää näkyy jo, saa ponnistaa. Tuosta hetkestä menikin muutama minuutti, että pikku piiperoinen oli ulkona. Ponnistuksen aikana tuli kyllä huudettua ja päästettya muutama kirosana.

Kahden vuorokauden käynnistyksen jälkeen loppu oli onneksi nopea ja virallisen synnytyksen kestoksi tulikin vain 3 tuntia 45 minuuttia. Tunnin nukkumisen aikana kehoni lepäsi ja rentoutui ja aukesi 4cm kokonaan auki. Todellinen ihme ja posetiivinen huipentuma pitkään jatkuneelle käynnistykselle. 

Kätilön nostettua pikku tyypin nähtävilleni, sanoin äidille: ” Äiti, kato, mä olen saanut jotain näin ihanaa tehtyä”. Todellakin elämäni rakkaus oli siinä. Hän, 50 cm pitkä ja 3200g painava pikkumies ryttyvarpaineen. 

Ja iso kiitos siinä hetkessä mukana olleelle äidille, joka oli mahtava tuki ja turva, korvaamaton apu. Lisäksi synnytystäni avustanut kätilö oli mahtava, aivan ihana. Hän oli kanssani koko ajan lukuunottamatta tunnin nukkumistani. Hän oli mieletön apu meille ja olen niin kiitollinen hänestä.

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Kukkakaalirieskat, ihan loistava vaihtoehto perinteiselle leivälle ja käy tosi moneen ruokavalioon.  Muotoilin taikinan rieskoiksi, mutta siitä tulee ihan loistava pizzapohjakin niin halutessaan. Ja siinä missä toimivat aikuisella, toimivat varmasti taaperolla sormiruokailussakin!

Tästä löydät tarkemman pizzaohjeen ja tästä kokoilemisen arvoiset batattirieskat!

 

KUKKAKAALIRIESKAT

n. 9  kappaletta

gluteeniton & maidoton

 

n. 500 g kukkakaalia

2 kananmunaa

40 g mantelijauhoja

1 rkl psylliumia

1 rkl öljyä

ripaus suolaa

  • Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.
  • Paloittele kukkakaali ja keitä sitä kattilassa, kunnes se on pehmeää. Kaada vesi pois ja laita kukkakaalit puhtaan keittiöliinan keskelle. Kerää liinan reunat ja purista kukkakaalia liinan keskeltä niin, että saat suuren osan nestettä valutettua pois ja samalla muussattua kukkakaalin.
  • Laita kaikki aineet kulhoon ja sekoita haarukalla. Lisää travittaessa jauhoja.
  • Nostele taikinaa lusikalla leivinpaperille ja muotoile kädellä rieskoiksi. Paista uunissa 15-20 minuuttia.

Herkuttele,

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Nämä kuvat tulivat sopivasti viime hetkellä! Kävin odotusajan kuvauksissa Studio Cerellissä jo elokuun alussa. Siis tuo aika tuntuu olleen ikuisuus sitten. Johtuu varmaan siitä, että laskettu aikani meni jo ja odottelun viimeiset päivät tuntuvat oikeasti vuosilta. Joka aamu herään ja ajattelen, että ei hemmetti taas uusi aamu ja yhtenä ollaan. Tunnit kuluvat hitaasti, kaikki tekeminen on loppu, tylsyys on läsnä. 

Näiden kuvien saaminen viimein piristi kummasti! Vauvan kanssa menemme myös samaan paikkaan Newborn-kuvaukseen. Aloin suunnitella kuvaseinää olohuoneeseen, näistäkin joku sopii siihen ihan loistavasti. Lisäksi ajattelin taiteilla valokuvakirjan ja varmaan useampiakin. No ensin nyt yhden tästä odotuksesta ja ekoista hetkistä vauvan kanssa. Moni ystävä on alkanut tekemään valokuvakirjoja lapsen myötä. Itsellekin tulee tunne, että jotenkin se aika täytyy tallettaa ja pelkät kuvat puhelimessa ei riitä. Ja onhan niitä omasta lapsuudesta otettuja filmikuvia valokuva-albumeissa aivan ihana katsoa, joten sitä samaa haluaa jotenkin vaalia.  Harvoin enää tulee kuvia teetettyä ja tavallaan se on sääli, vaikka kuvia onkin enemmän kuin koskaan. 

Ihanaa sunnuntaita,

-Iida

 

 

Pages