Ladataan...
Iidan matkassa

Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin? 

Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan. 

Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.

Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan. 

Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat.   Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Tämä kuvan lohipasta on yksi nopein ruoka, jota olen viimi aikoina valmistanut. Ja tykkään siitä ihan valtavasti! En vain siksi, että se on nopea ja helppo. Tämä gluteeniton ja maidoton, mutta toki tähän voi halutessa käyttää itselle sopia tuotteita. Lisäksi käytän ohjeessa valmiiksi savutettua kirjolohta, jonka vuoksi tässä ei tarvitse kuin keittää pasta ja paistaa sipulit. Muuten kaikki vain sekoitetaan yhteen. Toki kalan voi itse valmistaa tai käyttää muun kalaruuan ylijäämät tähän ruokaan.

LOHIPASTA (G & M)

4 annosta

 

n. 300 g gluteenitonta tagliatella pastaa (tesco free from/semper)

n. 300 g savustettu kirjolohta

1 omena

1 punasipuli

1 prk Oatly iMat Fraiche kermaa

tilliä

suolaa, pippuria, öljyä 

  • Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan.
  • Viipaloi sipuli ja paista sipulit paistinpannolla tilkassa öljyä. 
  • Kuutio omena, halutessasi paisto omenoita sipulien kanssa paistinpannolla. Niihin tulee kivaa väriä ja pehmenevät.
  • Pilko kourallinen tilliä.
  • Sekoita valmiin pastan joukkoon kaurakerma, mausteet, lohi, sipulit, omenat ja tilli. Tarjoile <3

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Haluaisin ajatella, että kaikki varmasti tuntee toisinaan kateellisuutta. Minä siis todellakin, vielä näin aikuisenakin. Toki ei se ei onneksi ole ihan niin hirveää, kuin joskus lapsena ja teini-iässä. Nyt siihen kateellisuuteen osaa suhtautua realistisesti ja kohdata sen tunteen. Tunne muiden joukossa. Minut se ainakin pysäyttää ja on usein sellainen itsetutkiskelun hetki. Mistä koen kateellisuutta ja miksi?

Kun asiaa miettii, huomaan, että olen oikeastaan edelleen kateellinen samoista asioista, mitä lapsenakin. Kohde ei ole muuttunut, mutta suhtautuminen onneksi sentään. Koen kateellisuutta matkoista, jotkut vaan matkustelee koko ajan! Vaikka matkustelu ja erityisesti lentäminen on ilmastolle rasite, niin silti olen kateellinen, että toisilla on taloudellisesti mahdollista vaan lähteä lomalle. Minä pääsin ensimmäiselle lentomatkalle 7-vuotiaana. Olin itse säästänyt rahat lentolippuun ja menin sukulaisten luo Ranskaan. Viimeisen matkan olen tehnyt 23-vuotiaana vuonna 2016 lähes kolme vuotta sitten. Toki olen matkustellut, mutta minulle se on luksusta ja tunnen kateellisuutta, että joillekin se on hyvin arkinen juttu.

Olen kateellinen kodeille. Minä asun vuokralla kerrostalokaksiossa helsinkiläisessä lähiössä. Ja kavereilla on ihan omia asuntoja, jopa omakotitaloja. Juuri kävin vauvatreffeillä yhden perheen luona ja vau mikä koti heillä oli. Tavallaan ei ole mitään syytä olla kateellinen, mutta se tunne tuli kuitenkin, että niillä on oikea koti ja minun ei ole niin oikea. Se ei ole sellainen, jossa on kunnon keittiö ja olohuone, monta makuuhuonetta ja autot pihassa. Kotikateus on kamalaa.

Olenpa eräänkin kerran tuntenut kateellisuutta toisten vartaloita kohtaan. Ja erityisen usein nyt raskauden jälkeen. Jokainen äiti palautuu synnytyksestä omaan tahtiin, mutta kyllä kateeksi pistää, kun toiset pääsee heti pukemaan vanhat farkkunsa jalkaan. Siitä tulee sellainen "ei helvetti, tarvitsen suklaata" -olo. Minä kuulun niihin, joiden keho ei tosiaan itsestään palaudu ja koska en tee mitään asian eteen, niin saattaa kestää, että mahdun mihinkään vanhaan vaatteeseeni. Toki osa pysyy luonnostaan hyvässä kunnossa helposti, mutta sitten on ne, jotka jaksavat treenata ja sillä tavoin huolehtivat omasta kehostaan. Sekin hieman pistää kateelliseksi. Ei pysty. Ja tissit! Tisseistä olen ollut koko elämäni kateellinen ja olen edelleen, miten joillain on niin kauniit tissit ja minulla ei.

Sosiaalinen media. Siis välillä se saa minut kateelliseksi. Joskus vaan näyttää siltä, että muut vaan porskuttavat pimeän talven keskellä hymyillen menemään ja minä olen se ainoa, jolla kaikki on perseilleen ja paita aina puklussa. Puhumattakaan jonkun toisen kauniista ja taidokkaista kuvista. Minulla ei ole sen luokan osaamista tai välineistöä.

Tietysti tämä sinkkuus on pitkään aiheuttanut sitä, että olen kateellinen pariskunnille. Ja olen kateellinen entisille sinkkukavereille, jotka tosta noin vain löysivät poikaystävät. Kuinka se on oikeen mahdollista? Miksi toisilla tämä oikean kumppanin löytyminen on niin paljon haastavampaa? Raskausaika oli ehkä pahin kuitenkin, välttelin odottavia pariskuntia, en vain oikeasti pystynyt tutustumaan toisiin odottaviin äiteihin. Olin niin kateellinen.

Ja tietysti olen aivan vihreä kateudesta mitä tulee nukkuviin vauvoihin. Siis tulen niin kateelliseksi, kun joku äiti voi ottaa päiväunet tai oikeasti kattoa telkkaria rauhassa hetken. Minun vauvani nukkuu muutamat 45 minuutin sessiot ja senkin ajan sisällä saa pari kertaa käydä hyssyttelemässä. 

Mutta tämä on inhimillistä. Haluan uskoa niin. 

-Iida

KUVAT: Tiia Nyholm (ihana ja taitava ystävä)

Ladataan...

Pages