Ladataan...
Iidan matkassa

Kaksi kuukautta. Silloin hän oli 50 cm ja alimmillaan 2700 grammaa. Nyt hän on 58 cm ja 5800 grammaa painava pötkyläinen. 

Tämä toinen kuukausi on todellakin ollut ensimmäistä parempi. Alkuun sitä jo pelkäsi särkevänsä tuon pienen ja hennon ihmisen alun. Alkuun oli kuumetta, yskää, silmätulehdusta ja kaksi antibioottia. Jatkuvia painotarkkailuja, lääkärissä käyntejä ja pettymys imetyksen epäonnistumisesta. Nyt kun hänellä on enemmän painoa ja hän on jäntevämpi, on häntä helpompi hoitaa ja käsitellä. Nyt hän syö hyvällä ruokahalulla, eikä siitä tarvitse kantaa enää huolta. Lisäksi olen oppinut tuntemaan häntä, osaan jo paremmin reagoida hänen tarpeisiinsa ja ennakoida niitä jo eleistä. Osaan jo erottaa hänen itkunsa, koska hän itkee nälkää ja koska hän itkee uni-itkua. Joka viikko helpottaa, koska koko ajan oppii uusia juttuja omasta lapsestaan. 

Ensimmäisen kuukauden shokista on jotenkin toipunut. Toki en edelleenkään ole sisäistänyt kokonaan, että olen äiti. Välillä pysähdyn ihmettelemään, että oikeastikko, minä muka äiti. Mutta se mikä alkuun kauhistutti, on kovaa vauhtia muuttumassa normaaliksi. Äkkiä sitä sopeutuu ja tottuu. Se etten ehdi aina saada vaatteita päälle tai syödä, on nykyään normaalia. Hän on tullut jäädäkseen ja tämä on intenssiivistä. Alkuun ei ollut mitään arkea, ei rutiinejä, eikä säännönmukaisuutta. Nyt niitä on tullut ja olen niitä myös pyrkinyt luomaan ja se helpottaa myös tosi paljon. 

Eemi on todellinen hurmuri. Olen aivan rakastunut häneen. Olen saanut odottaa hänen hymyään, sillä hän omistaa hyvin vakavan perusilmeen. Nyt hän on alkanut vastata hymyyn hymyllä. Hän katselee kovin tarkasti ympäristöään, pää pyörii edes takaisin. Hän rakastaa hymynaama-julistetta hoitopöydällä. Hän ottaa katsekontaktia ja vastaa jutusteluun, hän nauttii vuorovaikutuksesta. Tuntuu upealta, että mitä enemmän hymyilee ja iloisemmin juttelee, niin sitä aktiivisemmaksi vauva muuttuu ja vastaa niihin viesteihin. Hän huitoo käsiään ja jalkojaan niin kovin, että kuvan ottaminen on täysi mahdottomuus. Hänellä on kamala tarve liikkeelle ja viihtyy parhaiten pystyssä.

Eemi todella rakastaa käsiään. Hän on halunnut niiden olevan naamallaan ihan alusta asti. Hän hermostuu, jos kädet laittaa haalarin hihoihin. Senpä takia hihat ei ole käytössä, vaan pakkaan kädet tiiviisti rinnalle. Samoin teen öisin, käärin hänet kapaloon, niin, että kädet ovat naamaa lähellä. Mikään kapalopussi ei toimi, sillä niissä kädet pitäisi laittaa sivuille. Eemi rakastaa kylpeä, mutta kädet ovat rinnalla ja sormet nyrkissä myös kylvyssä. Jalat sen sijaan vispaavat vedessä. 

Eemi nukkuu aina menossa, liikkuvat rattaat ja auto ovat hyviä nukkumapaikkoja. Hänen kanssa on helppo liikkua ja käydä menoilla. Kotona hän viihtyy parhaiten sylissä. Ja mieluiten pystyssä rintaa vasten. Siihen hän oikein kaivautuu ja ottaa paidan reunasta kädellä kiinni. Yksin hän ei viihdy, lattialla tai sängyssä. Mutta kukapa viihtyisi! Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, että hän varmasti tankkaa läheisyyttä päivisin, jotta jaksaa yöisin nukkua yksin. Rintareppu on turvallinen paikka, siinä saa olla lähellä. 

Eemi osoittaa jo luonnetta. Hän haluaa maitoa heti. Äiti on todella hidas ennen kuin palvelu pelaa. Liian pitkät ajat itsekseen lattialla aiheuttavat myös hermoromahduksen. Eemi myös kiukutelee unta vastaan ja itkee uni-itkunsa ennen nukahtamista. 

Kahteen kuukauteen mahtuu jo valtavasti oppimista itsestä ja tuosta pienestä ihmisestä. Elämän prioriteetit ovat kokonaan muuttuneet kahdessa kuukaudessa myös monet kiinnostuksen kohteetkin ovat vaihtuneet. Tavallaan toivoisi, että aika pysähtyisi ja vauva pysyisi aina vauvana, mutta samalla sitä odottaa malttamattomana kaikkea uutta opittavaa. 

-Iida

LUE MYÖS

 

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa

Mihin en osannut äitiydessä varautua?

Ladataan...
Iidan matkassa

Liian luottavainen ei saa olla, eikä uskoa liikaa. Kaikkea ei kannata pitää totena, vaan tarkastella kriittisesti. Jos mies on muutamassa luoksesi tai perustamassa perheen kanssasi tai hänestä olet paras deitti ikinä, suhtaudu tilanteeseen vakavasti. Lähetä miehen tinder kuva jokaiselle sinkkukaverillesi ja kysy onko muilla hänestä kokemusta. Todennäköisesti hän on sanonut samat asiat parille kaverillesikin. 

Jos mies sanoo ettei etsi vakavaa, se kannattaa kuitenkin ottaa totena. Jos sinä olet se, joka kesyttää ikuisen sinkkumiehen, loistavaa! Meidän loppujen kannattaa säästää itsemme sydänsuruilta ja kiertää nuo miehet kaukaa. Ja samaan kastiin kuuluu kolmenkympin kriisiä potevat miehet, jotka eivät tiedä mitä he haluavat ja juuri eronneet! Älä sekaannu juuri eronneisiin, ellet halua olla laastari, hetken huuma, joka tarvitsee pian itse itselleen laastarin toipuakseen laastarina olosta. 

Älä valmistaudu treffeille, joita ei koskaan tule. Älä kävele Stockmannin kosmetiikka osastolle ja pyydä tyrmäävintä huulipunaa ikinä. Pahinta mitä minä tein, oli ostaa kallein huulipunani hintaan 40€, rajauskynä 20€ ja balettiliput 80€ treffeille, joita ei tullutkaan. Miehen piti maksaa ravintola. Hän pääsi halvalla. Hän vain ilmoitti peruvansa. No äidilleni peruuntuneet treffit ovat aina lottovoitto, sillä otin hänet myös tuolloin mukaani. 

Älä osta marraskuun deitille joululahjaa sillä oletuksella, että juttu vielä jatkuu joulukuussa. Pikkuveljesi alkaa kyllästyä jo saamaan deittisi jätteet. Täytyy alkaa miettiä mihin laitan täksi jouluksi tilaamani miesten kellon. Vaikka kuinka rakastaisit lahjojen suunnittelua ja ostamista, älä tee sitä. 

Älä myöskään osta syntymäpäivälahjoja deiteillesi, vaikka kuinka olisi erityinen. Muistan edelleen hiusvahan jonka ostin miehelle ja tuo kerta jäi viimeiseksi tapaamiseksi. Hänen synttäreistään oli vain kaksi viikkoa omiini. Olen ostanut vaikka kuinka monelle miehelle synttärilahjat, mutta kumma juttu, etten omien synttäreitteni aikaan koskaan tapaile ketään! Ei sillä, että haluaisinkaan saada deiteiltäni lahjoja. Eihän se ole antamisen tarkoitus.

Ennen kuin kokkaat deitillesi varmista allergiat. Voi olla, että päädytte syömään pakastepitsoja. 

Jos deittisi kertoo olevansa punasokea, älä laita punaista takkia. Olen kokenut tämän kaksi vuotta sitten ja pidän sitä edelleen noloimpana kokemuksenani. 

Älä koskaan kuvittele itseäsi hääpuvussa miehen kanssa. Älä koskaan kuvittele minkänäköisiä lapsia saisitte yhdessä ja millainen isä mies olisi. Turha kielto, koska teet sen kuitenkin. Päästät ajatuksesi aivan liian pitkälle liian aikaisin ja se on usein iso virhe. Älä myöskään kirjoita omaa nimeäsi miehen sukunimellä mihinkään, älä ainakaan mihinkään, josta mies voisi sen vahingossakaan nähdä. Lopputulos kun voi olla, että olet hullu muija. Siihen lopputulokseen voi päätyä myös stalkkaamalla liikaa tai liian aktiivisesti. Älä siis tee sitäkään. Äläkä googleta tai stalkaa exiä tai muitakaan sukulaisia tai perheenjäseniä. 

Lopuksi sanottakoon, pidä huoli niistä ihmisistä, jotka lohduttavat sinua tehtyäsi nämä virheet. Se on ehkä ainut neuvo mitä kannattaa noudattaa. Muita tekee kuitenkin, jos ei mee, tee ja ota riskiä, ei elä. Pettymyksiltä ei voi välttyä ja koskaan ei tiedä!

 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Taannoin olin ystäväni kanssa kahvilla. Myös hänellä oli vaunut, joissa pieni poika köllöteli. Hän pyysi työntekijää kantamaan hänen tarjottimensa pöytään. Katsoin sitä ihaillen. Ei olisi tullut mieleenikään pyytää apua. Vaikka tulin ystäväni jälkeen, en kehdannut kysyä samaa ja työntekijä ei edes itse sellaista ehdottanut. Joten laitoin tarjottimen vaunukopan päälle, joita työnsin yhdellä kädellä, sillä toiseen käteen otin kuuman kahvin jottei se kaatuisi. Kaikki tuo vaiva, koska en kehdannut kysyä apua.

Toinen vastaavanlainen tilanne kävi myös jokin aika sitten. Jäin junasta pois ja menin hissille. Toinenkin äiti vaunuineen oli menossa hissille. Hissipä ei toiminutkaan. Ovi meni kiinni ja auki ilman, että hissi liikkui. Päätimpä sitten mennä toiselle hissille ja kiertää vähän kauempaa. Sen sijaan kanssani ollut nainen kysyi ohikulkijaa auttamaan hänet alas portaita. Katsoin silmät pyöreinä. En olisi kehdannut vaivata ketään. 

Avun pyytäminen on todella vaikeaa, vaikkei se saisi olla. Jokainen tarvitsee apua välillä. En tiedä miksi meidän yhteiskunnassa kasvatetaan itsenäisyyteen ja nimenomaan siihen, että itse täytyy pärjätä. Minäkin ohjeistan alle 3-vuotiaita päiväkodissa ensin tekemään itse ja sitten autetaan, jos tarvitsee. Sitten kehutaan, kun osaa itse. 

Todella usein ei kehtaa pyytää apua, koska ei halua olla vaivaksi. Ei halua tuntea olevansa nyt jotain velkaa, vähintään vastapalveluksen. Tätä olen joutunut todenteolla pohtimaan, sillä päivittäin olisi tilanteita, joissa tarvitsisin apua. On tilanteita, että en kehtaa kysyä apua, kuten kaupungissa vaunuilla liikkuessa, kun toivoisin ihmisten vaikka avaavan oven ja pitävän sitä auki. Toisaalta taas tarjotun avun vastaanottaminen on vaikeaa, kun ei haluaisi olla kiitollisuuden velassa. On ollut pakko muuttaa omaa ajatteluaan, sillä olen aivan riippuvainen avusta.

Olen myös alkanut ajatella, että hyvä kiertää. Minulla on aivan ihana naapuriperhe, joka on vienyt Eemiä vaunulenkeille, pyytäneet minua syömään ja lainanneet autoaan minun käyttööni. Aluksi tuntui hirveältä ottaa apua vastaa. Alkuun kieltäydyin, vaikka oikeasti olisin halunnut suostua. Ajattelin, että minunkin pitäisi auttaa heitä lastenhoidossa, eikä se oikein tällä hetkellä ole resurssieni puolesta mahdollista. Vasta nyt olen tajunnut, että apu kiertää. Sinä autat, minä autan ja me autamme. Jos minua autetaan, ei minun ole pakko auttaa sillä hetkellä takaisin. En ole velkaa vastapalvelusta minun auttajalleni, vaan minä voin auttaa jotakuta toista, joka tarvitsee apua ja näin apu kiertää. Minä saan hyvää ja minä annan hyvää, mutta ei ole oleellista kenelle. Lisäksi minä en ehkä tällä hetkellä pysty auttamaan niin paljon, kuin minä itse saan apua, mutta varmasti tulee päivä, jolloin on minun vuoroni. Silloin muistan miten paljon itse sain apua, miten arvostan saamaani apua ja miten hienoa on sitten tarjota apuani sitä tarvitsevalle. Ja ehkä en voi vauvan kanssa auttaa jossain asioissa, mutta toisissa kyllä. Eli jokainen voi auttaa omien resurssien mukaan ja sellasissa asioissa, jotka ovat itselleen mieluisia ja joissa kokee voivansa auttaa. Niin kuin kaikessa muussakin, pätee myös tässä se, että kun annat hyvää, saat sen joskus takaisin itsellesi. 

Auttamisen kynnys pitäisi olla matala. Se ei saisi hävettää tai nolottaa, sillä jokainen tarvitsee joskus apua. Ja lisäksi se on todella ihana ele ja tuntuu molemmin puolin todella hyvältä! Tänään minä ylitin itseni ja Stockmannilla käydessäni pyysin lähelläni olevaa henkilöä nostamaan vaunujani muutaman rappusen verran. Hän vielä auttoi sen jälkeen pitämällä ovea auki. Eikä hän vaikuttanut siltä, että olisi jotenkin kärsinyt, kun joutui auttamaan. Hän vaikutti iloiselta ja minä olin todella iloinen. Olin ensiksikin kehdannut pyytää apua nolostunutta siitä ja toiseksi tuntui todella hyvältä saada apua, koska se helpoitti konkreettisesti kulkemistani. 

-Iida

 

Ladataan...

Pages