Ladataan...
Iidan matkassa

Kerroin blogissa jokin aika sitten, että poistin kaikki deittisovellukset elämästäni. Oikeastaan viime vuoden puolella, kun jo päätin luopua niistä, samoihin aikoihin sain mieheltä sähköpostia. Olen tuon miehen kanssa kirjoitellut parin kuukauden ajan sähköpostitse. Ja voi miten se sopii elämääni! Ei tarvitse olla heti vastaamassa, eikä toisaalta itse olla siinä asemassa, että odottaa vastausta viestiin, jonka näkee toisen lukeneen.

Sähköpostiviestittely ei ole mikään uusi juttu, mutta tuntuu paluulta vanhaan aikaan. Vähän kuin olisin taas se tyttö, joka odotti kirjeen saapumista kirjekaveriltaan 90-luvulla. Odottelen innoissani saapuvia sähköposteja ja ilahdun, kun hän kirjoittaa. En aina ehdi vastata heti, eikä hänkään. Olemme kirjoitelleet aina, kun olemee ehtineet. Sähköposti on myös siitä hyvä, että ehtii miettiä mitä kirjoittaa ja saa kirjoittaa pitkästi. Olemme kirjoittaneet todella pikiä viestejä molemmat. Tuntuu siltä, että kerrankin tutustun kunnolla ennen tapaamista. Ennenhän olen vaihtanut muutaman viestin Tinderissä, tavannut ja todennut, että joo ei mun tyyppiä. Siis oikeasti, tutustumatta ihmiseen ja hänen ajatuksiin yhtään, olen vain todennut, että ei kiitos. 

Oikeastaan ei ollenkaan haittaisi, jos emme edes tapaisi. Sillä tämä sopii tähän hetkeen niin hyvin! Odotan innolla viestejä ja ne piristää arkea ja saan vastata, kun ehdin. Tunnen sopivaa kuplintaa ja ihastusta. 

Menneenä perjantaina tämä mies antoi sähköpostissa puhelinnumeronsa ja sanoi, että, jos haluan niin voin olla häneen yhteydessä sitä kautta viikonloppuna, sillä hän lukee sähköpostia vain virka-aikana. Teki jolloin tapaa heti mieli soittaa hänelle ja jatkaa tätä "vanhanaikaista" linjaa, sillä kukaan ei nykypäivänä soittele ja minä tykkään puhua puhelimassa. Tallensin miehen numeron puhelimeen hänen nimellään Matias.

Päätin lauantaina, että soitan hänelle. Keräsin kaiken rohkeuteni ja vitsit miten jännitti, kun puhelin tuuttasi. Mahaa nipisti. Joku vastasi.

M: Haloo?

I: Moi.

M: Öö...moi.

I: Moi, Iida täällä.

M: Siis kuka?

I: Iida.

M: Tais nyt tulla väärään numeroon.

I: Siis olen se sähköpostityttö.

M: Nyt en kyllä tiedä.

I: Ai no sitten on varmaan väärä numero.

Ja suljin puhelimen. Melkoi silmät kostuivat, kun aloin miettiä, että eikö se hemmetin mies edes tiedä nimeäni, vaikka ollaan viestitelty kaksi kuukautta. Menin katsomaan numeron sähköpostista ja sen jälkeen menin yhteistietoihini katsomaan, että tallensinko nyt ihan varmasti oikein hänen numeronsa. Puhelimessani oli Matias, mutta Matiaksella oli kaksi numeroa. Kaksi eri numeroa, koti- ja matkapuhelinnumero. Toinen numeroista oli kyllä juuri tämän sähköpostimiehen ja toinen kyllä jokin ihan muu numero. Hetken siinä ihmettelin, kunnes tajusin, että olin lisännyt tämän Matiaksen numeron vanhaan yhteistietoon, jo puhelimessani olleeseen Matias-yhteistietoon.

Puhelimessani oli siis kaksi Matiasta. Minä olin soittanut väärälle Matiakselle. Hävetti niin paljon, että olisin halunnut vajota siihen paikkaan. Luoja miten nolo olin! Aloin sitten siinä miettimään asiaa enemmänkin.

Olen ollut tammikuussa 2017 treffeillä Matias nimisen miehen kanssa. Kävimme grillillä ja pelasimme kimbleä. Marraskuussa 2017 olin treffeillä Matias nimisen miehen kanssa. Kävimme sushilla ja Ikeassa. Eikä minulla ollut mitään käsitystä kummalle Matiakselle olin soittanut! Onneksi tämä Matias, jolle soitin, ei muistanut minua! Pääsimme tyylikkäästi kiusallisesta tilanteesta.

En ymmärrä miksi olen jättänyt puhelimeeni jonkun vanhan Tinder matchin numeron! Ja miksi ihmeessä olen tallentanut numeron vain etunimellä Matias! Niin ei ikinä koskaan kannata tehdä. Ellet halua noloihin tilanteisiin.

Jos on käynyt monilla treffeillä elämänsä aikana, on myös puhelimeen tallennettu aika monen miehen numero. Ja kun miehiä on monta, saattaa olla myös monta saman nimistä. Silloin on parasta tallentaa nimi ja jokin tunniste, esim. Jarkko Espoo, Jarkko Jauhelihakastekemies, Matias Poliisi tai Matias Sähköpostimies, jolloin loppuliitteen avulla osaa yhdistää nimen ja henkilön yhteen. Myös sukunimi on ihan hyvä vaihtoehto. Jonkin ajan kuluttua on myös hyvä poistaa erikoiset yhdisteet yhteistiedoista, ihan vain pikku vinkkinä. 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Taas yksi ihana vegaaninen resepti! Tämä tofubroccolipastos valmistuu nopeasti, samassa ajassa, kun riisin on saanut keitettyä. Tässä on vain parsakaalia ja sipulia, mutta aika hyvin tähän sopisi myös muut kasvikset, porkkana tai sienet, sokeriherneet, no lähes mikä vaan omien mieltymysten mukaan. Tämä on aavistuksen aasialaisen twistin omaava ruoka. 

Ruuasta saa gluteenittoman, kun valitsee sopivan tofun. Kaikki tofut eivät ole gluteenittomia, monissa on soijakastike, joka ei kaikissa tapauksissa ole gluteeniton. Itse käytän SoFine-merkkistä tofua. Käytä myös gluteenitonta soijakastiketta ohjeessa, jos halaut siitä gluteenittoman.

TOFUBROCCOLIPAISTOS (G,M,V)

4 annosta

1 sipuli

1 parsakaali

250 g tofua

1 dl maissitärkkelystä (maitzena)

oliiviöljyä

1 dl soijakastiketta

3 rkl omenaviinietikkaa

3 rkl siirappia esim. agavesiirappi

riisiä

  • Laita vesi kiehumaan riisiä varten ja keitä sopiva määrä pakkauksen ohjeen mukaan.
  • Kuori ja viipaloi sipuli, sipuli saa olla isoa suikaletta. Paloittele parsa pieneksi, käytä myös varsi ja pilko se pieneksi kuutioksi.
  • Painele tofu kuivaksi talouspaperilla. Leikkaa se kuutioiksi ja pyorittele kuutioit maissitärkkelyksessä.
  • Laita reilusti oliiviöljyä wokkipannulle ja paista siinä tofut rapeiksi. Nosta ne sivuun odottamaan tämän jälkeen. 
  • Kaada pannulle soijakastike, etikka, siirappi, sipuli ja parsa. Paista noin 10 minuuttia, kunnes parsa on pehmeää. Lisää joukkoon lopuksi tofu ja sekoita hetki. Tarjoile valmis paistos riisin kanssa.

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Kaikki sanoivat minulle, että ensimmäinen vuosi menee hujauksessa ja kehottivat nauttimaan siitä, kun lapsi todella on pieni. Se kun on pieni vain hetken. Minusta neljä kuukautta on tuntuneet ikuisuudelta. Siis vasta neljä kuukautta! Niin vähän ja tuntuu niin pitkältä. Eikö aika mene ikinä eteenpäin? 

Aluksi kaikki oli niin totaallisen uutta, että se oli uuvuttavaa. Nyt viimeinen kuukausi on ollut erilailla uuvuttavaa. Olen jo tottunut elämääni vauvan kanssa ja arki rullaa, mutta olen tuntenut itseni erityisen väsyneeksi viime aikoina. Ehkä se alun väsymys, joka ei silloin tuntunut missään, alkaa pikkuhiljaa näkyä. Lisäksi tässä kuussa sekä äidin että vauvan uniongelmat ovat kärjistyneet. Pienestä ihmisestä voi lähteä ääntä! Ja kauan. 

Itkeskely on tietysti myös tuonut mukanaan hurjaa huolta. On tuntunut siltä, että joku vauvaa vaivaa, koska eihän kukaan muuten vaan itkeskele ja tämä kuukausi onkin mennyt asiaa selvittäessä. Hoen itselleni tiukan paikan tullen, että aika auttaa, aika auttaa. Kyllä se helpottaa, kun lapsi kasvaa. Ja samaa aikaa tuntuu, että aika kuluu hitaasti.

Varmasti kukaan ei täysipäiväisesti nauti vanhemmuudesta ja jokaisella on varmasti omat haasteensa. Haasteista huolimatta tämäkin kuukausi on ollut opettavainen. Se on ainakin opettanut omista rajoista. Olen huomannut sen, että mihin asti jaksan ja mihin en, milloin pitää saada apua. Lisäksi olen oppinut huomaamaan, miten omat hermot ovat kehittyneet ja oma sietokyky. Ihan aluksi menin ihan romuksi, kun vauva itki pitkään, mutta nyt aika hienosti osaan jo toimia menettämättä omaa hallintaani tilanteissa. Lisäksi tässä kuussa olen todella kiinnittänyt huomiota omaan jaksamiseen ja tehnyt päivittäin jotain, joka auttaa jaksamaan. 

Tässä kuussa olen erityisesti nauttinut päivistä kotona. Olen nauttinut vuorovaikutuksesta vauvan kanssa, joka on kehittynyt valtavasti ja on koko ajan vain palkitsevampaa. Hän on oppinut kiljumaan riemusta ja nauraa räkättämään ääneen. Hän on alkanut tykätä jo erilaisista asioista, kuten hypyttelyistä, heiluttelusta ja kutittelusta. Hän on alkanut viihtyä mahallaan ja nostaa peppuaan konttausasentoon, hermostuu, kun mihinkään ei liiku, vaikka joka raja vispaa menemään. Hän nauttii asteen taas enemmän leluista, osaa jo ottaa tavaroita käteen ja ohjata ne suuhun. Tosin edelleen omat nyrkit on ne parhaat.   Hän innostuu toisinaan niin, että jämähtää paikoilleen, eikä oikein tiedä miten olisi ja sitä on ihana seurata. Usein kirjat ja joku hieno värikäs asia saavat tämän reaktion aikaan. Toisinaan taas äidin naama jäykistää sanattomaksi.

-Iida

 

Pages