Ladataan...
Iidan matkassa

Tämä kuvan lohipasta on yksi nopein ruoka, jota olen viimi aikoina valmistanut. Ja tykkään siitä ihan valtavasti! En vain siksi, että se on nopea ja helppo. Tämä gluteeniton ja maidoton, mutta toki tähän voi halutessa käyttää itselle sopia tuotteita. Lisäksi käytän ohjeessa valmiiksi savutettua kirjolohta, jonka vuoksi tässä ei tarvitse kuin keittää pasta ja paistaa sipulit. Muuten kaikki vain sekoitetaan yhteen. Toki kalan voi itse valmistaa tai käyttää muun kalaruuan ylijäämät tähän ruokaan.

LOHIPASTA (G & M)

4 annosta

 

n. 300 g gluteenitonta tagliatella pastaa (tesco free from/semper)

n. 300 g savustettu kirjolohta

1 omena

1 punasipuli

1 prk Oatly iMat Fraiche kermaa

tilliä

suolaa, pippuria, öljyä 

  • Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan.
  • Viipaloi sipuli ja paista sipulit paistinpannolla tilkassa öljyä. 
  • Kuutio omena, halutessasi paisto omenoita sipulien kanssa paistinpannolla. Niihin tulee kivaa väriä ja pehmenevät.
  • Pilko kourallinen tilliä.
  • Sekoita valmiin pastan joukkoon kaurakerma, mausteet, lohi, sipulit, omenat ja tilli. Tarjoile <3

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Haluaisin ajatella, että kaikki varmasti tuntee toisinaan kateellisuutta. Minä siis todellakin, vielä näin aikuisenakin. Toki ei se ei onneksi ole ihan niin hirveää, kuin joskus lapsena ja teini-iässä. Nyt siihen kateellisuuteen osaa suhtautua realistisesti ja kohdata sen tunteen. Tunne muiden joukossa. Minut se ainakin pysäyttää ja on usein sellainen itsetutkiskelun hetki. Mistä koen kateellisuutta ja miksi?

Kun asiaa miettii, huomaan, että olen oikeastaan edelleen kateellinen samoista asioista, mitä lapsenakin. Kohde ei ole muuttunut, mutta suhtautuminen onneksi sentään. Koen kateellisuutta matkoista, jotkut vaan matkustelee koko ajan! Vaikka matkustelu ja erityisesti lentäminen on ilmastolle rasite, niin silti olen kateellinen, että toisilla on taloudellisesti mahdollista vaan lähteä lomalle. Minä pääsin ensimmäiselle lentomatkalle 7-vuotiaana. Olin itse säästänyt rahat lentolippuun ja menin sukulaisten luo Ranskaan. Viimeisen matkan olen tehnyt 23-vuotiaana vuonna 2016 lähes kolme vuotta sitten. Toki olen matkustellut, mutta minulle se on luksusta ja tunnen kateellisuutta, että joillekin se on hyvin arkinen juttu.

Olen kateellinen kodeille. Minä asun vuokralla kerrostalokaksiossa helsinkiläisessä lähiössä. Ja kavereilla on ihan omia asuntoja, jopa omakotitaloja. Juuri kävin vauvatreffeillä yhden perheen luona ja vau mikä koti heillä oli. Tavallaan ei ole mitään syytä olla kateellinen, mutta se tunne tuli kuitenkin, että niillä on oikea koti ja minun ei ole niin oikea. Se ei ole sellainen, jossa on kunnon keittiö ja olohuone, monta makuuhuonetta ja autot pihassa. Kotikateus on kamalaa.

Olenpa eräänkin kerran tuntenut kateellisuutta toisten vartaloita kohtaan. Ja erityisen usein nyt raskauden jälkeen. Jokainen äiti palautuu synnytyksestä omaan tahtiin, mutta kyllä kateeksi pistää, kun toiset pääsee heti pukemaan vanhat farkkunsa jalkaan. Siitä tulee sellainen "ei helvetti, tarvitsen suklaata" -olo. Minä kuulun niihin, joiden keho ei tosiaan itsestään palaudu ja koska en tee mitään asian eteen, niin saattaa kestää, että mahdun mihinkään vanhaan vaatteeseeni. Toki osa pysyy luonnostaan hyvässä kunnossa helposti, mutta sitten on ne, jotka jaksavat treenata ja sillä tavoin huolehtivat omasta kehostaan. Sekin hieman pistää kateelliseksi. Ei pysty. Ja tissit! Tisseistä olen ollut koko elämäni kateellinen ja olen edelleen, miten joillain on niin kauniit tissit ja minulla ei.

Sosiaalinen media. Siis välillä se saa minut kateelliseksi. Joskus vaan näyttää siltä, että muut vaan porskuttavat pimeän talven keskellä hymyillen menemään ja minä olen se ainoa, jolla kaikki on perseilleen ja paita aina puklussa. Puhumattakaan jonkun toisen kauniista ja taidokkaista kuvista. Minulla ei ole sen luokan osaamista tai välineistöä.

Tietysti tämä sinkkuus on pitkään aiheuttanut sitä, että olen kateellinen pariskunnille. Ja olen kateellinen entisille sinkkukavereille, jotka tosta noin vain löysivät poikaystävät. Kuinka se on oikeen mahdollista? Miksi toisilla tämä oikean kumppanin löytyminen on niin paljon haastavampaa? Raskausaika oli ehkä pahin kuitenkin, välttelin odottavia pariskuntia, en vain oikeasti pystynyt tutustumaan toisiin odottaviin äiteihin. Olin niin kateellinen.

Ja tietysti olen aivan vihreä kateudesta mitä tulee nukkuviin vauvoihin. Siis tulen niin kateelliseksi, kun joku äiti voi ottaa päiväunet tai oikeasti kattoa telkkaria rauhassa hetken. Minun vauvani nukkuu muutamat 45 minuutin sessiot ja senkin ajan sisällä saa pari kertaa käydä hyssyttelemässä. 

Mutta tämä on inhimillistä. Haluan uskoa niin. 

-Iida

KUVAT: Tiia Nyholm (ihana ja taitava ystävä)

Ladataan...

Ladataan...
Iidan matkassa

Päätin taas kerran elämässäni poistaa deittisovellukset. Alotin tämän vuoden sanoin, että nyt unohdan deittailun, unohdan miehet ja keskityn vain itseeni. Poistin tinderin ja muut deittisovellukset ja profiilit, joita minulla on ollut. Olen päättänyt unohtaa miehet ja keskittyä itseeni aika monta kertaa elämäni aikana. Voisi sanoa, että aivan yhtä monta kertaa, kuin olen päättänyt aloittaa elämäntaparemontin. Eli lähes 52 kertaa vuodessa. Olen poistanut Tinderin usein ja perjantaina viikonlopun ollessa edessa, ladannut sen takaisin. 

Ajattelin, että kokeilen nyt jotain, mitä en ole koskaan aikaisemmin deittailussa kokeillut. Otan nyt ne kaikkein järeimmät keinot käyttöön deittailussa, eli katson voiko treffeille päätyä ilman mitään sovellusta tai nettisivua. Toisin sanoen palaan aikaan ennen nettideittailua. Tosin minulla ei ole kokemusta ajasta ennen nettideittailua, mutta pian on! Luotan aitoon kohtaamiseen ja kohtaloon. Ehkä ajan vaunuilla tulaa aviomiestäni päin, hänen ostoskassinsa leviävät kadulle ja autan häntä keräämään niitä, jolloin kätemme hipaisetvat toisiaan, kohotamme kasvojemme ja katseemme kohtaavat. Ehkä hiekkalaatikko on todennäköisempi kohtaamispaikka. 

Olen ajatellut enemmän kulkea silmät auki kaupungilla ja lähestyä oikeasti. Tai sitten odotan, että joku vain löytää minut. Joku vain kirjoittaa minulle sähköpostia, joku vain uskaltaa pyytää minua treffeille tai joku vain kohtaa minut kirjaston hyllyjen välissä, kun juoksen lapseni perässä. Oli miten oli, olen päättänyt heittää homman niin sanotusti herran haltuun ja luottaa kohtaloon. Ehkä joku jossain kuulee rukoukseni.

Katsotaan sitten vuoden lopussa, että mihin näillä metodeilla voi päätyä. Aiempaan verrattuna minulla on muutama haaste. Ensiksi en pääse ulos, en pääse kesällä terasseille, enkä yöeläämään. Ennen nimittäin viihteellä oli suhteellisen helppo lähestyä spontaanisti livenä. Nyt se on poissa pelistä. Toinen pieni este on lapsi 24/7 ja vaunut. Harva mies ymmärtää minun olevan sinkku ja jos yritän flirttailla, niin kun olen pyrkinyt istuessani Stokkan Fazerilla lounaalla, he eivät tulkitse flirttailuani flittailuksi. Ihmiset ajattelevat automaattisesti, että minulla on mies, koska on lapsikin. Pitäisi olla paita, jossa lukisi #sinkkuäiti! 

Jossain määrin olen tästä kaikesta tosi innoissani! Tämä on uusi ja jännittävä haaste minulle ja on hauska katsoa mihin tämä kaikki voi johtaa. Varmaan ainakin kiinnostaviin kohtaamisiin.

-Iida

KUVAT // Pinja Mitrovitch

Pages