Ladataan...
Iidan matkassa

*kaupallinen yhteistyö: LullaMe tuudittava vauvanpatja

 

Ihan alkuun ei nukuttu yhtään. Itkettiin vaan molemmat, kun ei ymmärretty toisiamme ollenkaan. Vauva itki nälkää ja äiti ymmärryksen puutetta. Kun vauva alkoi saada ruokaa, niin unikin alkoi maistua. Muttei kuitenkaan tunti tolkulla.

Yöt meni kahden tunnin välein heräten. Vihasin yötä ja vihasin vauvaa aina öisin, koska en vain olisi jaksanut nousta. En olisi jaksanut kävellä keittiöön ja lämmittää maitoa. Muutenkin huomasin, että vauvani nukkuu sylissä parhaiten, joten yötkin nukuttiin päällekkäin tai vierekkäin. 

Kolmen viikon ikäisenä tapahtui kuitenkin iso ihme. Oven takana oli lähetti, joka toi minulle LullaMe -vauvanpatjan. Kyseinen yritys oli ollut minuun yhteydessä ja he ehdottivat, että ottaisin patjan testikäyttöön kahdeksi viikoksi. 

Avasin pahvilaatikon ja ensi reaktioini oli täynnä ihmetystä. Käsitykseni patjasta oli kyllä jotain ihan muuta. Tuijottelin patjaa ja mietin, että ei tämä ole patja, vaan kone. Se oli painava, siinä oli puinen paksu runko ja toimiakseen se piti kytkeä verkkovirtaan. Ja siis siinä oli kaukosäädin! Piti ihan lukea ohjekirjaa patjan käyttöön!  Kun olin saanut patjan sänkyyn ja toimintaan, laitoin vauvan sänkyyn ja hän nukahti heti. Otin puhelimen ja soitin äidilleni, jollekin tuo ihme piti heti päästä kertomaan. Vauva nukahti!

Nyt patja on ollut meillä kuukauden. Ensimmäinen yö oli vaikein. Vauva kyllä nukkui, mutta minä en. En nukkunut, koska vauva oli niin kaukana minusta. Aiemmin olimme nukkuneet kiinni toisissamme. Tiesin, että vauva pitäisi totuttaa omaan sänkyyn, jotta saisin itse paremmin nukuttua. Mutta silti tuntui, että vauva on kilometrien päässä vaikka hän oli vain omassa sängyssään, minun sänkyni vieressä. En uskaltanut nukahtaa, koska ajattelin koko ajan, että vauva herää kohta kuitenkin. Valvon valmiiksi, koska joudun nousta kohta kuitenkin, ei tunnu niin pahalta, jos ei nukahda välissä. Mutta hänpä posotteli nukkuen neljä tuntia putkeen.

Tällä hetkellä hän nukkuu lähes joka yö 3-5 tunnin pätkän, jonka jälkeen muutaman kahden tunnin pätkän, jonka jälkeen nousemme. Alkuun nukutin hänet aina syliin ja laitoin omaan sänkyyn, mutta nyt hän on nukahtanut itsekseen. Vaihdan hänelle aina iltaisin yöpuvun, laitan tiukkaan kapaloon ja omaan sänkyyn white noise musiikin saattelemana maha maitoa täynnä. Ja minä itse nukun todella hyvin joka yö ainakin sen neljän tunnin pätkän, Ja kyllä tuntuu ihanalta. Toki on poikkeuksiakin, mutta näin poikkeuksia lukuunottamatta.

LullaMe on suomalainen yritys ja patja valmistetaan Suomessa, Helsingin Vallilassa. Patja voitti vuonna 2016 Kind + Jugend –innovaatiopalkinnon ja sen sarjatuotanto alkoi tänä keväänä. Patjassa on tuudittava ominaisuus, jonka nopeus on säädettävissä ja tuudituksen aika määriteltävissä. Patjasta saa suurimman hyödyn, jos sen ottaa käyttöön heti vauvan synnyttyä, se muistuttaa vauvaa kohdun liikkeistä ja rauhoittaa vauvan unille. Se myötäilee myös vauvan muotoja ja antaa myöten, joten vauvalla on turvallinen olo. Se sopii standarikoiseen 120x60 cm sänkyyn.

Patja on myös todella pitkäikäinen sijoitus. Tuudittava ominaisuus soveltuu aina 10 kg asti, mutta tämän jälkeen patja toimii normaalin patjan tavoin 20 kg asti, eli n. 2-vuotiaaksi asti. Patjassa ei ole täytettä, vaan se koostuu puisesta kehikosta, jossa on myös alumiinia ja sen varaan kiinnitettävästä kankaasta. Kangas on todella helppo puhdistaa ja pestä. Itse olen pessyt sen noin kerran viikossa. Sen voi myös ajan myöten vaihtaa uuteen. Koska patjassa ei ole täytettä, se tosiaan ei mene vahinkojenkaan sattuessa huonoksi, eikä kangas ime nestettä itseensä. Se kestää lapselta toiselle ja välissä vaikka muutamat ystävienkin lapset! Kosteussuojan voi laittaa pinnasängyn pohjalle, patjan kehikon alle. Toistaiseksi en itse ole kosteussuojaa käyttänyt, enkä lakanaa patjassa. Kangas kun on  Oeko-Tex® Standard 100 -mukainen. Patja toimii myös pinnasängyssä, joka on vanhempien sängyn jatkeena, ns. sivusänkunä, kun pinniksen toinen reuna irrotetaan tai lasketaan.

LullaMe-patja tulikin meille nyt jäädäkseen, takaisin sitä ei nyt lähetetä! Testijakson jälkeen ajattelin, että teen mitä vain, kuhan saan sen pitää. Näin ollen saan myös lämpimästi suositella sitä, meillä se on todella toiminut! Yöt ovat siis mullistuneet ja öisin vauva nukkuu pisimmät unensa. Olen käyttänyt patjaa pääasiassa vain yöuniin. Päivisin tuntuu, että vauva ei nuku missään kovin pitkään, mutta kerron siitä ihan omassa postauksessaan!

-Iida

 

LUE LISÄÄ LullaMe -patjasta tästä!

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Minun vauvani oli ilman minun läsnäoloani kolmen viikon ikäisenä. Jonkun mielestä varmaan liian aikaisin, liian pienenä. Mutta minä ajattelin jo raskausaikana, että haluan ottaa apua vastaan ja tottua siihen, että myös muut saavat hoitaa vauvaani. Haluan, että minä kykenen antaa lapseni muiden hoitoon ja luottaa heihin ja haluan lapseni tottuvan, että muutkin kuin äiti kelpaa ja turvallisia aikuisia on monia.

Vaikka haluan suhtautua asiaan myönteisesti ja ottaa kaiken tarjottavan hoitoavun vastaan, niin tuntuu se aika kamalalta. Minulla on joka kerta aivan kamala olo, synnytyksen jälkeen varmaan toiseksi hirvein. Rintaa puristaa ja tuntuu alastomalta, jotain puuttuu. En ole minä. Kävellessä kukaan ei edes tiedä minun olevan äiti, olen vaan tavallinen ihminen. Tämä varmasti on asia mikä myös monella estää vauvan jättämisen hoitoon, mutta pienin askelin se varmasti tekee jokaiselle äidille hyvää! 

Jos minulla olisi kumppani, toinen vanhempi mukana arjessa ja lähtisin ruokakauppaan tai lenkille yksin, en ajattelisi, että lapsi on hoidossa. Lapsi olisi toisen vanhempansa kanssa. Mutta minä olen lapsen ainoa vanhempi ja lapsen kanssa aivan joka hetki ja lapsi on mukanani kaikkialla. Jos haluan ns. omaa aikaa (inhoan muuten kyseistä termiä), täytyy järjestää vauvalle hoito. 

Vauvani ollessa kolmeviikkoinen, häntä hoiti kotipalvelun työntekijä. Minulla käy toistaiseksi Helsingin kaupungin lapsiperheille tarkoitettu kotipalvelu kerran viikossa 2,5 tuntia. Kyseessä on maksullinen palvelu. Se myönnetään usein 3 kuukaudeksi ja jatkuu tarvittaessa. Palvelun on tarkoitus tukea laspiperheitä ja vanhempien jaksamista.

Noiden käyntien lisäksi äitini on kerran hoitanut vauvaa aamupäivän, kun minulla oli menoa, jossa vauvan läsnäolo olisi ollut haasteellinen. Naapurissani asuva perhe on myös käyttänyt pari kertaa vauvaa vaunulenkillä ja kerran ystäväpariskunta pitänyt hänestä huolta muutaman tunnin. Hän on aina ollut omassa kodissaan tai mummilassa, eli hänen päivittäisissä ympäristöissään. Marraskuussa on tulossa myös muutama kerta, jolloin äitini hoitaa vauvaa. Minulla on muutama tapahtuma, johon on kiva osallistua, vaikkei kuitenkaan pakko. 

En usko, että on oikeaa ikää antaa vauvaa hoitoon, vaan jokainen tekee ratkaisut oman ja perheen jaksamisen ja voimavarojen mukaan. Joskus kuulee paheksuttavan vauvan hoitoon antavia perheitä ja asiaa kauhisteltavan, ”noin pienen antavat hoitoon” jne. Kukaan toinen ei kuitenkaan elä sitä kyseisen perheen arkea. Jokainen itse tietää mikä ja milloin on parasta.

-Iida

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Iidan matkassa

Minä tuoreena äitinä koen, että perhettä kehotetaan nauttimaan elämästä vauvakuplassa, muttei se ole vain ihanaa. Negatiiviset tunteet voivat säikäyttää ja niistä voi tulla huono omatunto. Kaiken pitäisi olla ihanaa ja mitä sitten, kun ei olekkaan? Mitä, jos omaan vauvaan ei heti rakastukkaan? Raskausaikana on erittäin tärkeää kuulla Baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Neuvolan asema tiedonvälittäjänä on todella tärkeä tässä kohtaa. Siellä minä ensi kerran edes kuulin sanan Baby blues. 

Minun ensimmäiset viikot olivat todella tunteiden vuoristorataa, mikä todella on normaalia. Silti mietin, että mikä minussa on vikana, kun toisena hetkenä vihaan vauvaani ja toisena pakahdun rakkaudesta. Ilman neuvolan tiedonvälitystä en olisi osannut suhtautua ailahteleviin tuntemuksiini lempeydellä.

Kun neuvolasta tultiin kotikäynnille ja terveydenhoitaja kysyi mitä minulle kuuluu, purskahdin itkuun ja sanoin, että minulla on aivan kamalaa. Ja nyt ajattelen, että onpa suuri rikkaus, että joku tulee kotiisi ja kysyy mitä sinulle oikeasti kuuluu. Moni ei ehkä sukulaisille ja läheisille kehtaa kertoa, miltä todella tuntuu siinä kohtaa. Minäkin olin saanut kommentteja, että itseppä halusit lapsen pitää, josta tulee olo, että minä en jotenkin ole oikeutettu negatiivisiin tunteisiin ja sen takia niistä voi olla vaikea puhuakkaan. 

Jatkuvat tunteiden vaihtelut ja itkuisuus voi tulla yllätyksenä äidille, mutta myös kumppanille. Usein tunteet tasoittuvat muutamassa viikossa, mutta mikäli ne pitkittyvät ja alakuloisuus sekä itkuisuus jatkuu, voi kyse olla masennuksesta. Minusta Suomessa ei todellakaan puhuta masennuksesta liikaa, päinvastoin. Olisi hyvä puhua enemmän ja lisätä tietoisuutta, jotta äiti tai kumppani voivat hakea apua tilanteeseen. Senkin takia on aivan mieletöntä, että neuvolassa käydään säännöllisesti ja perheen vointia seurataan. Masennus ei aina näy ulospäin, pirteä ja huoliteltu ihminen voi olla masentunut. Masennus on tappava sairaus, eikä sitä milloinkaan tule vähätellä. Kun on menettänyt läheisen masennukselle, ymmärtää, miten vakavasta sairaudesta on kyse erityisesti silloin, kun kyseessä on äiti. Vauva kun on usein täysin riippuvainen  äidistä, jolloin äidin hyvinvointi on tärkeää.

Masennus ei mielestäni ole itse aiheutettua, vaan sairastumiseen on useita syitä. Tietoisuuden lisääminen ei lisää sairastumista, vaan pikemminkin ennaltaehkäisee ja madaltaa kynnystä kysyä apua ajoissa. Elämän isot muutokset ja kriisit keikauttavat henkistä tasapainoa ja joskus niin pahasti, että alakuloisuuteen tarvitsee apua. Ihmiset kestävät eritavalla kuormitusta ja stressiä, toiset enemmän ja toiset vähemmän ja tämän takia, jotkut varmasti ovat taipuvaisempia alakuloon. Henkiset voimatasot ovat erilaisia ja tunnekokemukset yksilöllisiä. Toiset eivät koskaan sairastu, toiset usein. Toiset toipuvat nopeasti ja toisilta vie vuosia. 

Lapsen syntymä on yksi elämää mullistava tapahtuma. Usein myös pienten lasten vanhemmat ovat todella väsyneitä, joka varmasti vaikuttaa alakuloon. Avun pyytäminen ei ole häpeä, mutta toisinaan se on hankalaa. Huomaan sen itsekin, että se on vaikeaa. Tulee olo, että olen huono, kun pyydän apua. Avun pyytäminen ei tee huonoa vanhempaa, eikä se tarkoita, ettet pärjäisi tai rakastaisi lastasi. Avun pyytäminen kertoo, että olet fiksu vanhempi, joka tunnistaa omat jaksamisen rajansa ja haluaa voida hyvin, jotta jaksaa olla hyvä vanhempi lapsilleen!

-Iida

 

 

 

Ladataan...

Pages