Ladataan...
Iidan matkassa

Jos pitäisi valita jokin suhdestatus niin valitsisin varmasti "vaikeasti selitettävä".  Olen jossain leijuvassa välitilassa, tavallaan ei ole mitään, mutta tavallaan haluaisin olevan. Kerroin kesällä tässä postauksessa olevani todella ihastunut. Ja olen aivan yhtä ihastunut edelleen.

Tuo mies on vain parasta mitä mies rintamallani on tapahtunut. Ja sen vuoksi tuntuukin ihan hirveältä, että tällä hetkellä vauva vie kaiken aikani. Minulla ei ole aikaa tapailla. Tapailu tällä hetkellä olisi todella vaikeaa ja ymmärrän erittäin hyvin, että tapailu asteen muuttuminen suoraan lapsiperhe arjeksi on ehkä hieman liian iso hyppy kenelle tahansa miehelle. Ainut mitä tällä hetkellä voin tarjota, on vaipanvaihtoa. 

Me tapailimme raskausaikani ja hän teki siitä todella kaunista ja onnellista. Hänen ansioistaan minulla oli todella onnellinen raskausaika. Hän on myös nähnyt minua ja vauvaa, mutta yhteisestä päätöksestä emme tapaa, sillä koemme sen liian vaikeaksi tällä hetkellä. Hänen työnsä vievät ulkomaille ja minulla taas on vauva. Toisinaan ajattelen, että mitä jos vauvaa ei olisi? Silloin, ei olisi tarvinnut tehdä tälläistä päätöstä. Toisaalta taas vauva, tai raskaus, on iso syy sille miksi edes tapasimme. Eli ilman raskauttani tuskin olisimme edes tavanneet. 

Toki elämä voi näyttää aivan toiselta puolen vuoden tai vuodenkin jälkeen, mutta odottaako hän? Entä, jos hän ihastuu tai löytää jonkun toisen?  Miksi kaikkea haluamaansa ei voi saada? Miksi elämäntilanteet on joskus aivan erilaiset ja tuntuu, että jonkun kohtaa aivan väärään aikaan, vaikka toisaalta niin oikeaan aikaan?  

Tuntuu vain ihan hirveältä laskea käsistään jotain todella kaunista ja herkkää, jotain joka tuntuu niin hyvältä ja oikealta. Pelottaa, että saako kukaan enää tuntemaan samoin tai saanko edes koskaan tuntea samoin.  Päässäni soi usein Suurlähettiläiden Kuka pysäyttäisi kellot kertosäe: "Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan, kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää kun maailma antaa kaikkein parastaan". Kumpa ajan vain olisi voinut pysäyttää.

Välillä elämä vain tuntuu niin vaikealta. Ensin saa olla ihanan ihastunut ja seuraavassa hetkessä itket yhdessäolon mahdottomuutta. Toki vauvan syntymä oli koko ajan tiedossa, mutta ei sitä osannut nähdä siinä ihastuskuplassa. Tuntuu vain niin väärältä, että maailma tuntuu olevan kovasti tunteita vastaan. Miehestä ehti kuitenkin tulla tärkeä ja rakas ihminen, joka oli päivittäin läsnä ja nyt viestejä tai soittoja ei tule. Usein luen hänen viimeiseksi jäänyttä viestiään kyyneleet silmissä. Erityisesti viimeinen lause on usein mielessä:

" Sulle on aina paikka mun sydämessä ja jos koskaan tarvitset apua niin mä olen tässä, sulle rakkaana ihmisenä."

Hirveintä tässä on tietysti se, että ei jaksaisi alottaa alusta. Siis useiden kymmenien treffien jälkeen tapasin hänet, en todellakaan jaksa toista samanlaista satsia. Eikä se kyllä olisi mitenkään ajallisesti äitinä enää mahdollista. Deittailu on syvältä, kun sitä on aikansa tehnyt. Romanttisena ihmisenä haluan toivoa, että joskus vielä onnistaa! Jos se ei ole hän, niin joku joka osaa ja pystyy ottaa meidän tilanteen vastaan ja täydentää meidän kokonaisuutta. Helppoa se ei varmasti ole, sillä minä ja lapsi tullaan yhdessä paketissa, mutta joka sen ottaa vastaan, on varmasti sitten sellainen, jonka kuuluu meidän elämään tulla. Sinkkumutsina siis elämää eteenpäin!

-Iida

KUVAT: Tiia Nyholm

Ladataan...
Iidan matkassa

Ennen raskautta olin melko tavallinen nainen, aina pudottamassa painostaan sitä kuuluisaa viittä kiloa. Harrastin kuntosalia kolmesta neljään kertaan viikossa ja pyrin syömään tavoitteeni huomioiden. Kaikki oli hyvin, huolehdin itsestäni ja olin ihan tyytyväinen omaan ulkoiseen olemukseeni, vaikka kehosta vähän pehmeyttä löytyi. 

No sitten tulin raskaaksi ja ajattelin, että voihan perse, keho on pilalla. Alkuraskauden pahoinvoinnin takia luovuin kuntosalijäsenyydestä. Ajattelin muutenkin, että vauvan kanssa ei paljon kuntosalilla käydä, joten parempi jo odotusaikana tottua ajatukseen. Enpä sitten tehnyt mitään. No ruokailujenkin kanssa päätin luovuttaa. Ihan sama! Söin kaikkea mitä vain mieli teki, kun kerran nyt sitten olin raskaana. 

Lähtötilanteeni oli 75 kiloa. Alkuun paino tippui pahoinvoinnin takia, jolloin ajattelin, että vau, onpa hyvä, että kilot karisee. Siitä ne sitten kuitenkin kääntyivät nousuun. Aluksi se vähän alkoi ahditaa. Erityisesti se ahdisti silloi, kun maha ei ollut näkyvä, vaan enemmänkin sellainen turvonnut pömppö, jota monikaan ei tunnistanut raskausmahaksi. Silloin mietin, että mitä ihmiset nyt ajattelee, kuvittelevat minun varmaan huvikseen lihonneen. 

Kun se maha sitten ilmestyi, aloinkin rakastaa sitä. Mitä enemmän se kasvoi, sitä enemmän silittelin sitä, kuvailin sitä ja katselin sitä peilistä. Aloinkin viihtymään omassa kehossani ja tuntemaan itseni kauniiksi. Kuljin kaupungilla ylpeydellä ja mieluusti sellaisissa vaatteissa, että keltään ei jäänyt upea mahani huomaamatta. 

Koin, että maha antoi kaiken anteeksi. En miettinyt ulkonäköäni yhtään ollessani uimarannalla bikinit päällä. En ajatellut, että olenko nyt pullea tai onko minulla nyt tässä ylimääräistä. Ajattelin, että olen raskaana ja minulla on todella kaunis maha. 

Loppumetreillä alkoi kuitenkin taas ahdistus ja epätoivo. Olo oli todella iso ja valtaisa, eikä liikkuminenkaan oikeasti onnistunut. Jalat, kädet ja naama oli turvotuksen vallassa. Maha repesi täysin raskausarville ja vaakakin näytti lähemmäs sataa kiloa. Maha ei tuntunut enää kauniille, vaan siitä vain halusi eroon ja äkkiä. 

Kun viimein synnytys koitti ja vauva oli ulkona, ei maha mihinkään kadonnut. Kävin vaa'alla kolme päivää synnytyksestä ja painoa oli tippunut kilo. Siis yksi kilo. Vauvakin painoi enemmän, plus lapsivesi, plus istukka ja silti vain yksi kilo! Toki olin saanut oksitosiinitippaa yli 14 tuntia, eli nestettä oli mennyt kehoon paljon ja lääkkeitäkin oli tullut vedettyä kehoon. 

Seuraavan kerran uskaltauduin vaa'alle 1,5 viikkoa synnytyksestä ja paino olikin pudonnut 15 kiloa ja olinkin vain 6 kilon päässä alkupainostani. Muutenkin tuolloin alkoi jossain määrin tuntua "normaalilta", pystyi kävellä ja liikkua ilman erikoisempia tuntemuksia missään ja pukea farkut jalkaan. Sittemmin paino ei olekkaan tuosta tippunut. Ja tavallaan haittaa ja tavallaan ei kyllä yhtään.

Tällä hetkellä vartaloni on hyvin erilainen entiseen. En ole sitten tammikuun käynyt kuntosalilla, lihakset on kadonneet. Keho on pehmeä. Maha on raskausarpinen ja todella pehmeä, venynyt ja siinä on paljon ylimääräistä. Lantio tuntuu leventyneen valtavasti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Oikeastaan kaikki tuntuu vähän roikkuvan ja olevan rempallaan. Ja kieltämättä on tullut ajateltua, että raskaus pilasi kehoni. Miten sitä ikinä voisi päätyä harrastamaan seksiä tai olla bikineissä uimarannalla tai olla edes alasti jonkun nähden. Onneksi uimapuvut ovat sentään muodissa! 

Toisaalta taas tuntuu, ettei ulkonäöllä ole koskaan ollut näin vähän merkitystä, kuin nyt. Se mitä, keho on saanut aikaan, on jotain niin upeaa, että se saa vain kiittämään sitä päivittäin. Sitä vain ajattelee, että vau, tuohon kaikkeen minun kehoni on pystynyt, raskautumaan, kasvattamaan sikiön ihmisen aluksi ja vielä kestänyt synnytyksen. Ja nyt se pyrkii kaikin tavoin siitä vielä palautumaankin. Juuri nyt pitäisi kulkea samalla ylpeydellä kuin sen raskausmahan kanssa. 

Jollain tavalla pidän kehostani enemmän kuin koskaan. Se ei ole sellainen kuin se on joskus ollut, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Mutta nyt siinä enemmän sisältöä, sillä on enemmän kerrottavaa. Siinä on voimaa ja ylpeyttä. Siinä pehmeyttä, lempeyttä ja rakkautta. En missään nimessä enää kohtelisi sitä huonosti, kiduttaisi sitä ihmedieetein tai pakottaisi treenaamaan henkihieverissä. Siinä suhteessa raskaus on ollut erittäin opettava matka omaan kehoon. 

Tällä hetkellä on myös kohdattava realiteetit. Minulla ei ole mahdollisuutta mennä kuntosalille tai juoksulenkille. Kaikki liikunta pitää olla sellaista, mikä onnistuu vauvan kanssa. Jos joskus saan "omaa aikaa", en riennä kuntosalille, vaan päiväunille. Ja moni varmasti ajattelee, että se kerran viikossa kuntosalilla käynti on parempi kuin ei ollenkaan, mutta minä taas ajattelen, että enemmin teen jotain muuta vapaa-ajalla. Vaunulenkkejä ja kotijumppaa. Varmasti sekin päivä vielä tulee, että kuntosalille taas pääsee. Tällä hetkellä käyn äiti-vauva pilateksessa* ja ensi viikolla alkaa Kuntouta keskivartalo -kurssi, jonka myötä jumppailen sitten kotona edistäen lantionpohjan ja keskivartalon palautumista. Tässä huomaa, että asiat tarvitsevat aikaa ja kehon muutokset eivät tapahdu hetkessä. Niille on annettava aikaa ja omaa rauhaa. Vaikka se on vaikeaa, sitä haluaisi kaiken tapahtuvan heti ja olevan ennallaan heti. 

-Iida

KUVAT: OMER LEVIN

 

PS. Blogini lukijana pääset Kuntouta keskivartalo -kurssille 79€ (norm. 99€) hintaan tämän viikon ajan tästä!

*Käyn äiti-vauva pilateksessa Liiku, leiki ja loista -studiolla yhteistyönä somenäkyvyyttä vastaan

 

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Minun vauva on jo viisi viikkoinen. On paljon ystäviä ja sukulaisiakin, jotka eivät ole vauvaa vielä nähneet. Todella moni sanoo, etten viitsinyt heti ottaa yhteyttä, kun ajattelin, että sulla on niin paljon vieraita. Todellisuudessa aika moni ajatteli samoin ja vieraita oli vähän. Soittelin äitiä kylään, kun en tiennyt ketä muutakaan.

Uskon, että vauvaperheissä nautitaan kyläilyistä ja kyllä he kertovat, jos eivät jaksa vastaanottaa vieraita. Itse, kun olen vauvan kanssa kaksin, ilahdun vieraista kahta kauheammin! On niin ihanaa saada jakaa se ihastus vauvaan ja toisaalta on kiva jutella aikuisten kieltä välillä. 

Minä olen vähän sitä mieltä, että hyviin tapoihin kuuluu viedä viemisiä vauvaperheeseen. Olen huomannut, että minun kaveripiirissäni on hyvin vähän lapsia ja lapsiperheitä ja tämä viemiskulttuuri on hyvin vieras näin ollen monelle kaverille. Joten, ottakaa omat eväät mennessänne kylään vauvaperheeseen, se enemmän kuin tervetullut juttu! Ja muistakaa koputtaa oveen, sillä nukkuva vauva voi säikähtää ovikelloa. Tämän opin itsekin vasta, joten anteeksi niiltä perheellisiltä ystäviltä, joiden kohdalla olen mokannut tässä ja monessa muussakin asiassa omaa ajattelemattomuuttani. Nyt monia asioita osaa tarkastella ihan eri valossa. 

Itse olen aivan onnessani, jos ystävä on tuonut ruokaa, täytettyä leipää, salaattia, sushia! Se pelastaa usein päivän, sillä aikaa ruuan tekemiselle ja syömiselle on vähän. Parasta on omatoimiset ystävät, jotka keittelevät itse itselleen kahvit tai teet, eikä istu sohvalla sanoen, että joo voisin mä yhden kupin juoda. He usein myös laittavat astiat koneeseen ja saattavat tiskata jopa tuttipullot, joka on ihan älytöntä luksusta! Parhaassa tilanteessa he vielä pitävät vauvaa sen hetken, että saat itse syödä rauhassa. Joten se ei todellakaan ole loukkaavaa, jos vauvaperheessä vähän alkaa siivoilla tai menee toisen kaapeille keittääkseen kahvia. Ihanaa on sekin, jos lähtiessä vielä kaappaa roskat mukaansa. Minulla nimittäin roskat kasaantuvat eteiseen ja lemahdus vaan käy, kun kotiini astuu. Mutta liian usein kädet ei riitä roskille, on vaunut, vauva, omat tavarat ja vauvan tavarat ja muutama roskiskin vielä. Toki näitä asioita voi myös kyläilijöiltä pyytää, eikä vain olettaa heidän hoksaavan.

Minusta syöminen on paras lahja, vaikka toki moni senkin lisäksi haluaa muistaa vauvaa. Se ei kuitenkaan ole minusta välttämätöntä. Varmasti jokaisella kyläily kerralla ei ole tarpeen tulla tuomisten kanssa, mutta ensimmäisellä käynnillä se on mielestäni odotettavaa, kun tullaan katsomaan vauvaa. Sen jälkeen toki tilanteen mukaan. On ystäviä, jotka käyvät viikottain, jolloin asia on eri, en oleta, että he joka kerta tuovat jotain mukanaan. Mutta aina se varmasti ilahduttaa, oli vauvaa tai ei. Ihan normaalissakin kyläilykulttuurissa viemiset on ilahduttava asia, vaikkei ne olisi suurellisia. Ajatus on tärkeä! Ja toki myöhemmin ihmissuhteesta ja sen luonteesta riippuen, voi asian ottaa puheeksi ja kysyä suoraan.

 

Miten te suhtaudutte asiaan?

-Iida

 

Ladataan...

Pages