Ladataan...
Iidan matkassa

Pannari on niin helppo herkku! Tai iltapala, välipala tai miksei vaikka vierasvara! Harvoin kyllä kukaan ihan ilmottamatta nykyään tulee, mutta ystävät tietävät minun olevan kotona ja aina ei jaksa lähteä kauppaan, jos joku on tulossa. Pannarin tekee helposti uuniin kaapista löytyvistä aineista ja pakkasesta löytyy marjoja päälle. Toimii tosi hyvin taaporollekin. Odotan niin, että Eemi syö niin kuin oikeesti ja saan tehdä hänelle kaikkea!

PELTIPANNARI (G & M)

250 g maustamatonta soija-/kaurajugurttia

4 dl vettä

4 kananmunaa

1 banaani

0,5-1 tl suolaa

1 rkl sokeria (halutessa)

1 tl psylliumia

n. 4 dl gluteenittomia jauhoja (esim. riisi, peruna, maissi yms. kevyitä jauhoja tai valmista seosta)

  • Laita uuni 175 asteeseen
  • Muussaa banaani. Sekoita jugurtti, banaani, vesi, suola, sokeri ja munat kulhossa vispilällä. Lisää jauhot ja psyllium yhteen ja sekoita muiden aineiden joukkoon. Suosittelen siivilän käyttöä, niin ei jää paakkuja.
  • Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle reunalliselle uunipellille. Paista noin puoli tuntia. 
  • Syö haluamiesi päällisten kanssa!

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Terveys. Se pelottaa. Ennen en juurikaan miettinyt terveyttä niin laajasti, kuin nyt lapsen saamisen jälkeen. Nykyään tulee mietittyä lähinnä kaikki skenaariot sairauksista kuolemaan asti läpi. Erityisesti mietin omaa kuolemaa, en pelkää sitä, mutta pelkään sitä, mitä lapselle käy. Kuka siitä huolehtii ja mihin se menee, millainen elämä sille tulee? Miten lapsi pärjää ja miten muut läheiset, miten minun äitini? Raskausaikana pelkäsin ulokkeeksi muodostunutta mahaa. Mitä, jos joku tönäisee tai osuu siihen? Sama suojelun tarve lasta kohtaan on jatkunut ja se tuo mukanaan myös pelkoa. Lapsen terveys menee täysin oman edelle ja pienetkin muutokset lapsen terveydessä tuovat pelkoa. 

Ajaminen. Pelkään autolla ajamista. Tai en pelkää aina, mutta en myöskään pidä siitä. Ajan, jos täytyy, mutta mielummin annan muiden ajaa ja istun itse kyydissä. Minä olen heinäkuussa 2017 nukahtanut rattiin moottoritiellä, ajanut itseni sairaalaan ja autoni romuttamolle. Tuon jälkeen menin nopeasti autonrattiin, jottei siitä tulisi liian iso pala, mutta kieltämättä en tykkää ajaa itkevä vauva autossa, pimeällä ja yksin. Mieluusti sitten niin, että joku toinen aikuinen on myös kyydissä, vaikkei se vahingon sattuessa auta, mutta auttaa siihen ahdistukseen, joka toisinaan autoillessa tulee. 

Oma elämä. Pelkään, että onko minulla enää omaa elämää. Pääsenkö koskaan enää elokuviin, jos vauvakinoa ei lasketa. Pääsenkö koskaan enää musikaaliin, konserttiin tai teatteriin? Entä hierojalle tai kasvohoitoon? Tai kuntosalille useamman kerran viikossa tai uimaan uimahalliin? Pääsenkö koskaan viettämään iltaa ulos ja tanssimaan? Tai nukunko enää koskaan niin kuin ennen lasta? Toki tiedän, että nämä asiat on jollain tapaa joksus järjesteltävissä, mutta tässä tilanteessa se tuntuu hyvin kaukaiselta ja tuottaa huolta. Monet asiat, jotka ennen oli hyvin tavalisia, ovat nykyään arvostettavaa luksusta.

 

Parisuhdestatus. Sinkkuus. Olenko aina yksin, planeetan ainoa sinkku? Siis ihan tyhmää ajatella ja edes pelätä sellaista, mutta pelkään silti. Tuntuu mahdottomalta. Tuntuu hullulta. Olen katsonut aika monet kaverien erot ja katsonut kuinka he löytävät uuden parisuhteen. Kuinka monet erot ja uudet suhteet pitää vielä katosa ja uudet erot? Yksin oleminen ei pelota itsessään. Mutta ehkä se pelottaa, että saako antaa itsestään ja saada toiselta, saako läheisyyttä. Voiko joku joskus hyväksyä ja ottaa vastaan minut kaikkien ominaisuuksieni kanssa lapsineen ja blogeineen? 

Intiimi kanssakäyminen. Seksi. Onko sitä enää koskaan? Ajatus tuntuu hyvin hyvin hullulta. Ennen kaksi viikkoa oli pitkä aika, nyt viisi kuukautta ei tunnu missään. Enää en voisi kuvitella ajautuvani vain tilanteeseen, kuten ennen. Ja synnytyksen jälkeen seksi saa uuden merkityksen, ainakin minun pääni sisällä. Tunnen olevani, kuin uudelleen syntynyt neitsyt ja haluan sen ekan kerran olevan merkityksellistä. Suoraan sanottuna haluan olla jonkun sellaisen tärkeän kanssa. Jonkun, jolla on paljon väliä. Jonkun, joka on muutakin kuin seksi ja nautinto. Lisäksi pitäisi tuntea hyvin, jotta siitä tulisi mitään lapsi samassa asunnossa. En tosin tiedä miten ihmiset sen muutenkaan tekevät rauhassa ja nauttien, ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että vauva voi kohta herätä. 

 

-Iida

 

Ladataan...
Iidan matkassa

Minun vanhempainvapaani päättyy kesäkuun lopussa juhannuksen tietämissä. Ajankohta on todella haasteellinen työni ja päivähoidon aloituksen kannalta. Suurin osa päiväkodeista on heinäkuun kiinni. Erittäin monet perheet lomailevat ja päivähoito on supistettua. Avoinna olevissa päiväkodeissa on henkilökuntaa ja lapsia useista päiväkodeista. Eli ei mitenkään ihanteellisin aika aloittaa päivähoitoa 9kk vauvan kanssa. Eikä itselle palata töihin. Uusille lukijoille selvennykseksi, että olen varhaiskasvatuksen opettaja ja töissä päiväkodissa. Ja tämän takia töihin paluu tuntuu minusta niin hassulta, mennä päiväkotiin ja viedä lapsi päiväkotiin! Todennäköisesti toivon, että saan työskennellä eri ikäisten lasten kanssa kuin omani, jotta koko päivä ei mene samassa sumussa.

Olen tällä hetkellä suunnitellut, että olisin koko tämän vuoden 2019 Eemin kanssa kotona ja palaisin töihin tammikuussa 2020, jolloin Eemi aloittaisi päivähoidon 1v3kk iässä. Hän on tosin silloinkin vielä todella pieni, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että pidempään en taloudellisista syistä voi olla kotona. Eemi ei tule hoitoon minun työpaikalleni. Kokisin sen liian haastavaksi henkisistä syistä. On kiva olla erikseen vanhempi ja erikseen opettaja. 

Kun vanhempainvapaa loppuu, pidän kaikki kertyneet kesälomat, jonka jälkeen aloitan hoitovapaan. Toivon, että silloin Eemi nukkuisi paremmin ja säännöllisiä pitkiä päiväunia, jotta voisin tehdä enemmän töitä blogin ja somen parissa, jotta saisin kohtuullisia tuloja ja ehkä jopa nostettua tulotasojani siitä mitä ne nyt ovat blogin suhteen. Turvaudun siis blogiin hoitovapaan aikana ja toivon, että minulla olisi silloin enemmän aikaa tehdä töitä, kun mitä nyt on.

Tammikuussa 2020, kun palaan töihin, olen ajatellut, että tekisin lyhennettyä työaikaa, mihin alle 3-vuotiaan lapsen vanhemmat ovat oikeutettuja ja saavat siihen tukea Kelalta. Eemikin olisi siis päivähoidossa muutamana päivänä viikossa. Parasta ikinä olisi tehdä kolme päivää viikossa töitä päiväkodissa, antaa yksi päivä kokonaan blogille ja lomailla lapsen kanssa kolmena päivänä! Toki koskaan ei voi tietää! Haaveilen myös opiskeluiden jatkamisesta, olen varhaiskasvatustieteiden kandidaatti ja haluisin jatkaa opintoja maisteriksi. Katsotaan siis mikä on lopullinen tilanne töihin paluun suhteen on ja palaanko päiväkotiin vai alanko tehdä jotain ihan muuta. Tänä vuosi on sen suhteen ihanteellista ja otollista aikaa tutkia itseään ja kokeilla uutta! Ja onhan tämä nyt aika ainutlaatuinen mahdollisuus, että oikeasti voi olla oman lapsen kanssa! 

-Iida

KUVA /Tiia Nyholm

Pages